Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen

 

”Miten saisin kerrottua sen, miten erilaista elämä oli lapsuudessani ja nuoruudessani kuin tänä päivänä? Entä miten saisin kerrottua elämäni muljahduksen, kun kaikesta ahdingostani syntyi rokkia?”

Ensimmäiset LP-levyni nuoruudessani 60- ja 70-luvuilla olivat rockia ja myöhemmin soulia. Eero Raittisen Vanha holvikirkko, Liisan koira tai Kaunis nainen eivät kuuluneet repertuaariini. En tiennyt Eero Raittisen musiikillisesta tiestä mitään ennen käänteentekevää tapahtumaa. Se ei ole mikään ihme, en ole aktiivinen minkään musiikin kuuntelija. Olen aina harrastanut tovejansson-tyyppistä vapaata tanssahtelua kotona ja satunnaisesti keikoilla. Ensimmäinen konsertti, johon ostin itse lipun oli Soulset Turun konserttitalolla 60-luvun loppupuolella. Paroni Paakkunainen soitti saksofonia ja Harri Saksala lauloi. Mahtava meininki, teki mieli lähteä vetämään koreografioitani salin käytävillä, mutta kellään muulla ei näyttänyt olevan vastaavaa tarvetta, yleisö istui tuoleissaan liikkumattomana. En kehdannut irrotella enempiä minäkään, eikä konserttisaleissa ole tarkoituskaan. Mutta etten nähnyt yhdenkään jalan edes vipattavan, sitä kummastelin.

Löysin Tuomari Nurmion joskus 90-luvulla ja seurasin menotiedoista silmä tarkkana, milloin hän esiintyy Tavastialla. Tavastia on ihanteellinen tila, suuri ja hämärä ja siellä kaikki oman elämänsä travoltat ja dancingqueenit saavat veivata bodia mielensä mukaan ilman että se suuremmin ketään häiritsee. Tällaisella keikalla olin kerran, ei ollut Nurmio, vaan muistaakseni jonkun rokkarin 60-vuotispäivät. Eero Raittinen oli yksi vierasesiintyjistä. Huomasin hänen ennen vuoroaan liikehtivän salin nurkassa, yksikseen ja keskittyneen oloisena. Harmaine partoineen hän näytti metsätontulta. Mutta kun hän nousi lavalle, avasi suunsa ja alkoi laulaa, se oli niin komean kuuloista että en ollut sellaista aikaisemmin siltä lavalta kuullut. Taianomaista. Olin haltioissani, ja niin vaikutti muukin yleisö olevan. Valitettavasti oma "löytämiseni" tapahtui hyvin myöhään, sekä tähden että fanin näkökulmasta. Nyt Eero Raittinen on jo 76-vuotias ja sai viime vuonna aivoinfarktin, jonka jälkeen joutui opettelemaan puhumisenkin alusta. 

Elina Saksala on koonnut hienon ja elävän dokumentin Eero Raittisen elämästä, joka on todella kirjan arvoinen! Siinä tulee samalla luettua iso osa Suomen rockkulttuurin historiasta näihin päiviin. Nyt olenkin päätellyt, että ER on huomattavan aliarvostettu suomalainen muusikko. Ei hän sitä ole ilmeisesti musiikkipiireissä, mutta olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä/kuuluvuutta suuren yleisön keskuudessa. Kyse on kai taiteilijan ehdottomuudesta ja kunnianhimosta, haluttomuudesta markkinoida itseään. Osaaminen ja oivallukset syntyvät hitaasti. Popparisuosio  ei vastannut pyrkimyksiäni. Kirjasta toki ilmenee, että hän esiintyi pitkään vastentahtoisesti veljensä  kanssa Eero & Jussi ja The Boys bändin kanssa, iskelmälaulajana - toimeentulon takia. Sekä holvikirkko että veli Jussi varjostivat kauan miehen tietä rock/blues-muusikoksi. Kun Raittiselta pyydettiin parikymmentä vuotta myöhemmin, Jakartan Jazzfestivaalin jälkeen Oiling Boiling Rhythm & Blues bandin solistina vieläkin Holvikirkkoa , mies ajatteli että jos hänestä joskus kirjoitetaan kirja, tulkoon sen nimeksi Holvikirkon ihmeelliset seikkailut. 

Kirja etenee kronologisesti vapaan jutustelun kautta. Se on hyvä ratkaisu, sillä Eeron puhe Stadin slangisanoineen on ilmeikästä ja hauskaa. Ja koko ura on täynnä mitä jännittävimpiä tapahtumia ja kohtaamisia, sen verran laaja-alaisesti mies on häärinyt musiikkimaailmassa niin Amerikassa - juurimusiikin synnyinmaassa - kuin Suomessakin.

Lapsena Eero jäi monet kerrat luokalle ja lisäluvut pilasivat yhtä monta kesää vilkkaalta pojalta, mutta yo-lakki tuli palkintona jossain vaiheessa. Perhe asui Helsingin Kalliossa. Lähistöllä asui muuan Tarja Halonen ja naapurissa Hannu Nurmio. Viisikymmenluvun kaupunkikuvaus tuo mieleen sekä vanhat kotimaiset elokuvat että omatkin lapsuuden näkymät, suurten ikäluokkien lapsuusvuodet. Jonkinnäköisen haavoittuvuuden voi aavistaa päähenkilössä aika kovan kouluajan jälkeen. 

Eivät meidän kaltaiset pikkujätkät mitään rockistaroja olleet. Tämä asia on seurannut minua koko uran läpi: olen aina jossain mielessä ihan epäkelpo, esimerkiksi väärän ikäinen. 

Puutteellisesti päntätyt koulukirjat ER on korvannut moninkertaisesti aikuisella iällä; mies on varsinainen lukutoukka, kodin perintönä vasemmistolaisesti ajatteleva humanisti ja pasifisti, luonnonsuojelija, ja luonnossa monipuolisesti liikkuva hiihtäjä, surffaaja, sukeltaja. Levottomalle ja liikkuvalle miehelle on siunaantunut monia läheltä piti -tilanteita niin lapsena kuin myöhemmin alpeilla vapaalaskussa tai New Yorkissa taksin perässä juostessa.

Löysin yllättäen yhtymäkohtia omiinkin seikkailuihin. Aivan sama tilanne oli ERllä Pariisiin liftatessa kuin minulla muutamia vuosia myöhemmin: rahoja ei ollut paluumatkalla edes ruokaan, vain leipään. Hänellä kaveri oli käyttänyt illanvietossa kaikki, meiltä taas varastettiin lompakot retkeilymajassa.

Monet kitaravirtuoosit tulevat kirjassa tutuiksi Raittisen soittokavereina lukuisissa eri kokoonpanoissa, Tasavallan presidentistä Wigwamiin, Jukka Tolosesta viime vuosien uuden sukupolven muusikoihin, sillä Eero Raittista ei ikä ole tähän mennessä rajoittanut. Musiikki on rajatonta. Bändikuvaukset, tilanteet ja ihmiset on niin elävästi kuvattu, että sitä lukee musiikin tekemisestä tai esittämisestä autuaan tietämätönkin innostuneena. Ehkä varsinkin samoja aikoja ainakin osittain elänyt lukija. Wigwamin tai Pressan keikalla muistan käyneeni Turun Kårenilla. Eerolla oli tiukat paikat boheemien soittajien kanssa. Hän on esiintymisten suhteen kunnianhimoinen ja tarkka, juomia piti nauttia vasta keikan jälkeen.

Kerta kaikkiaan syö miestä, jos joka päivä saa jännittää, ehditäänkö keikalle. Koko ajan käy helvetinmoinen myrsky, ollaan aina myöhässä eikä ehditä syödä kunnolla missään välissä. Ei liioin ehditä tehdä kunnon soundcheckejä. Sitten joku hämäräperäinen taho hoitaa vielä kamaakin muusikoille niin että kaaos varmistuu. Sen aikainen taitelijaelämä oli tosi hankalaa: minkälainen keikka tulee, kun sua vituttaa kaikki asiat ihan aina? Kun kaikki ympärillä on romahtamaisillaan, ei millään pysty parhaaseen tulkintaan.

Kun ei Eeron mielestä oltu treenattu riittävästi, hänen kuuluisaksi tullut lausahduksensa oli: Jätkät, me olemme järjettömässä kusessa.

Sopii yhteen Raittisen juurimusiikki-genren kanssa, että myös hänen kulttuurityönsä Suomessa ja muualla on ruohonjuuritason työtä. Siinä ei ole tarvittu agentuureja ja kaupallisia välikäsiä, hän on ideoinut ja toiminut suoraan muiden muusikoiden kanssa, toiminut 10 vuotta Tunturi-blues tapahtuman taiteellisena johtajana ja järjestänyt Salitun vanhalla koululla Suomusjärvellä EU:n maaseudun kehittämistuella, perheensä ja ystäviensä kanssa talkoovoimin vuosien ajan 2000-luvulla bluesmusiikkitapahtumia. Voi jospa oisin saanut olla mukana, yleisönä. 

Aivan parasta kirjassa ovat Eeron kuvaukset matkoiltaan maailmalla Suomesta Jenkkeihin, Jakartasta Murmanskiin, sekä syvälliset analyysit Yhdysvaltain mustan musiikin historiasta, elokuvasta, kirjallisuudesta, showbisneksestä. Hän luonnehtii myös varsin tarkkanäköisesti monenlaisia tyyppejä, joiden maailman megatähteyden mylly oli irrottanut todellisuudesta, kuten esim Little Richard, joka hämäysmielessä kuljetettiin esiintymispaikalle ambulanssilla. - Hän tuli hotellin käytävällä monasti vastaan. Keräsin rohkeutta mennäkseni moikkaamaan, mutta kaveri oli yhtä aikaa pelottava ja koominen hahmo, joten jätin väliin. En usko, että moiset starat voivat hetkeksikään luopua tähteydestä: he ovat 24 tuntia vuorokaudessa sen vankeja.

Olipa tämä mielenkiintoinen ja hauska matka pitkin Eero Raittisen jänniä polkuja. Harmittaa vain, että en ymmärtänyt löytää muusikkoa aikaisemmin, kun vielä jaksoin joitain livekeikkoja metsästää. Pitäisiköhän edes hankkia Fellinin Amarcordin soundtrack leipomismusiikiksi? Sitä Raittisen perhe soittaa pizzaa tehdessään.

Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen
Reuna Oy, 2020, 382 s