Jyri Vartiaisen Kolmessa kesässä poika, ei enää pieni, ei vielä teini-ikäinen, kulkee kotimaisemansa tuttuja polkuja. Tehtaan piippu tupruttaa savua, marketti imee ihmisiä, poika ja sattuman valitsemat ikätoverit, jo päiväkodista tutut Sanna ja Terhi kuluttavat aikaa, näpistelevät marketista ja kilpailevat uskaltamisessa. Lapset leikkivät, kiusaavat toisiaan väkivallan rajaa hipoen. Tarkkailevat itseään ja toisiaan. Aikuisten ja vähän isompien maailma on häivytetty taustalle: pojan isä on työnsä kuva, vanhemmat nuoret kiinnostavat mutta ovat arvaamattomia. Lapset pitävät tarkkailuetäisyyttä.
Kolmen kesän lapset elävät välivaihetta: koulun ja pienen lapsen järjestetty arki on takana, vaikka poika kuljettaakin palloa repussa. Lapset haahuilevat päämäärättömästi tuttuja reittejään. Taitavasti Vartiainen onnistuu tarkoin täsmäväläyksin luomaan tämän ikävaiheen hämmentyneen tunnelman, sen jolloin ympäröivän maalman kehät näyttävät entistä nopeammin liikahtavan, siirtyvän ja muotoutuvan ennen tunnistamattomilla tavoilla. Aika, jolloin tytöt siirtyvät nopeammin eteenpäin ja samanikäinen poika jää neuvottomana pallo kainalossa ihmettelemään tyttöjä, jotka näyttävät hetken siamilaisilta kaksosilta, päät yhdessä.
Maisema on jossain sisämaassa, teollisuustaajamassa, jossa löytyy liiketilaa vuokrattavaksi, metsikkö reunustaa järveä. Lapsilla on omat sääntönsä, rosvomajan katolla nautitaan näpistelyherkut, kokeillaan tupakointia mutta sisätiloihin ei haluta: se on rottien ja satunnaisten juoppojen reviiriä. Kuuma kesä ja pölyinen tienvarsimaisema viimeistelee pojan irrallisen olotilan. Vanhan raviradan puiset penkit lahoavat.
Lapset tutkivat maailmaa tuoreiden aistiensa voimalla osaamatta nimetä muuttuvan maailmansa liikkeitä ja niiden aiheuttajia. Sitä, että näin ei jatkuisi enää kauan, tämä loppuisi ja jotain muuta tulisi tilalle. Hiljaista pettymystä ja haikeutta vääjäämättömän edessä. Poika näkee, että yhdelle näyttää kuuluvan erilainen elämä, muttei osaa sanoa miksi.
Ehkä hän itsekin tarkkaili Terhiä jonka ajatuksista hän ei koskaan ollut varma, tai että hän oli aina etäällä, haaveili jostakin muusta kuin elämästä Sannan ja pojan kanssa, vaikka poika itse ajatteli, että siihen oli tyydyttävä ja että piti olla lojaali, kun kerran satuttiin yhteen. Oli niin kuin pihamaat ja tehdasalueen autioituneet seudut olisivat sinetöineet kaiken, että ihmisiin ei ollut luottamista, mutta yhteinen reviiri sentään oli ja reviirin rajat, joita Terhikin jollain tapaa kunnioitti.
Poika vaikuttaa yksinäiseltä, ehkä hän on yksinhuoltajaisän lapsi. Näitä asioita kertomus ei paljasta, se on enemmän lapsen psykologista kuvausta. Lasten keskeinen dynamiikka on herkkää. Kun yksi putoaa seuraavana kesänä kolmikosta, kaksi muuta yrittää vahvistaa sidettään. Tunnelmassa on hylkäystä, osattomaksi jääneiden katkeruutta, jota he eivät tunnusta itselleen tai toisilleen. Taustalta näkyy köyhyyttä, tyhjiä pulloja ja roinan peittämää kotia. Näkökulma on johdonmukaisesti lapsen, pojan. Pojan joka osaa heittää palloa, ja näkee mikä virhe on tytön jäykässä tavassa heittää voimalla niin että linkomainen liikerata jää puuttuman.
Vartiainen kuvaa häkellyttävän tarkasti tapahtumia ja valintoja, jotka näyttävät vähäisiltä, mutta ovat ratkaisevia siinä kuinka oma identiteetti alkaa muotoutua kohtaamisten heijastuksissa. Pienoisromaani kuvaa vähäeleisesti, epäsuoralla kerronnalla pojan mielenliikkeitä, avaa näkymiä muutoksiin, jotka tekevät levottomaksi. Selkeän ja ilmavan kielen jokainen rauhallinen lause kattaa vähän enemmän, siitä lähtee renkaita edemmäs. Pienen mittakaavan lapsuus/nuoruus -kuvaus on taas näitä kokoaan isompia teoksia. Se palauttaa mieleen lapsuuden muurahaisten tarkkailusta moniin tylsiin hetkiin; sen kuinka avuton, turhautunut, hölmistynyt ihminen voi olla kaiken edessä olevan takia.
Jyri Vartiainen: Kolme kesääTeos, 2020 103 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti