Klassikkohaaste 12. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Ehdin lukea 50 sivua George Orwellin kulttiromaania Vuonna 1984 tämänkertaiseen Klassikkohaasteeseen. Lopetin suunnilleen niihin aikoihin kun Donald Trump Jr vertasi isänsä kohtelua Twitterissä samaisen romaanin maailmaan. Onhan siinä pointtinsa, vaikka myötätuntoa on vaikea tässä tapauksessa tuntea. Lopetin koska romaani ajattomasta tärkeydestään huolimatta tuntui kuluneelta. Nyttemmin totalitaarisen yhteiskunnan dystopioita on kirjoitettu paljon lisää eikä Vuonna 1984 kirjalliselta tyyliltään ole yhtä kiinnostava kuin teemaltaan.

Vaihdoin Kurt Vonnegutiin ja olen niin onnellinen! Löysin lukuiloni Vonnegutin Teurastamo 5:stä. Sillä on häijy nimi ja  niin on aiheenakin Dresden vuonna 1944, sodan hulluus, sen sankarimyytit ja todellisuus kerrottuna kevyen satiiriseen tyyliin, jota surrealistiset fantasiat täydentävät. 

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Velvollisuustanssi kuoleman kanssa.
Kirjoittanut Kurt Vonnegut, neljännen sukupolven amerikansaksalainen joka nykyisin asuu Cape Codissa huolettomissa oloissa (ja tupakoi liikaa), ja joka amerikkalaisena jalkaväen tiedustelijana hors de combat; sotavankina, kauan sitten, joutui todistamaan Dresdenin, "Elben Firenzen" pommitusta ja jäi henkiin kertomaan siitä jälkipolville. Tämä romaani muistuttaa esitystavaltaan niitä sähkeenomaisia, jakomielisiä tarinoita joita kerrotaan Tralfamadoressa, planeetalla jolta lentävät lautaset tulevat. Rauhaa.

Romaani on omistettu Mary O'Harelle. Hän on Vonnegutin Dresdenin vankitoverin vaimo, joka pelkäsi että Vonnegut kirjoittaisi taas yhden sotaa ihannoivan tarinan, josta tehtäisiin elokuva, pääosassa John Wayne ja Frank Sinatra. Ei, sanoi Vonnegut. Sille tulee nimeksi Lasten ristiretki. Johdanto-osa kertaa Vonnegutin ja Bernard O'Haren tapaamista vuonna 1967. Lasten ristiretkellä on historiassa esikuvansa kahden munkin 1200-luvulla suorittamassa köyhien lasten värväyksessä orjiksi Pohjois-Afrikkaan. 

Dresdenin tuhoa on kuvattu yhdeksi pahimmista 2. maailmansodan loppunäytöksistä. Hieno vanha kaupunki tuhottiin pommituksin ja palopommein murusiksi. Kuolonuhrien arviot vaihtelevat 25 000stä 200 000een. Siinä vaiheessa saksalaisilla oli vankeinaan leireillä venäläisiä, englantilaisia ja amerikkalaisia. Tietenkin keskitysleirien juutalaisten, romanien, puolalaisten ja muiden lisäksi. Teurastamo 5 oli yksi entiseen teurastamoon Dresdenin liepeillä järjestetty vankila. Schlachthof fünf.

Näkökulma tapahtumiin on Billy Pilgrimin, amerikkalaisen sotavangin vuonna 1944. Hän on ajasta irrallaan eli ajallinen spastikko. Billy ei ole vain rauhaa rakastava, vaan suorastaan sodanvastainen jo luonteeltaan, viaton ja lapsekas. Hän ajelehtii mielikuvissaan vastaan tulevista absurdeista näyistä omaan todellisuuteensa. Niin hänen avioliittonsa äveriään optikkoalan yritysjohtajan tyttären kanssa kuin hänen sodanaikainen tehtävänsä pastorin apulaisena ovat silkkaa sattumaa. Onnellistakin, sillä hänelle onni voi näyttäytyä ohikiitävänä hetkenä myös Dresdenin savuavilla raunioilla.

Ajasta irrallaan Billy liikkuu viimeisestä sotavuodesta 1944 vuoteen 1948, jolloin Billyä hoidetaan sairaalassa muiden sodasta säikähtäneiden mukana ja edelleen vuoteen 1968 lento-onnettomuuteen. Pääosa Billyn seikkailuista maan päällä ja neljännessä ulottuvuudessa tapahtuvat amerikkalaisten joutuessa saksalaisten vangeiksi, takaumina ja tulevina. Sotilaat ovat nuoria, lähes lapsia, paitsi yhtä "vanhusta", 45-vuotiasta perheenisää, joka teloitetaan sodan viime minuuteilla teekannun viemisestä. Niin se käy. Tämä toteamus toistuu usein, milloin minkäkin julmuuden päättäessä jonkun maallisen vaelluksen.

Billy Pilgrim, nimeltäänkin pyhiinvaeltaja, ei kelpaa oikein edes omilleen ja yksi heistä muistaa vielä haavoittuneena lupaustaan kostaa tälle kolmannen kuoleman. Eivätkä hänen sodan loppuvaiheessa löytämänsä liian ahdas takki ja englantilaisten vankien näyttämörekvisiitasta löytyneet hopeanväriset Tuhkimo -kengät auta lisäämään hänen arvoaan myöskään saksalaisten vartijoiden silmissä. Niin surkeaa porukkaa kuin nämäkin jo siinä vaiheessa olivat.  Englantilaiset sotavangit olivat saksalaisten silmissä arvokkaampaa sotavankiainesta: he saivat sodankin näyttämään tyylikkäältä ja mielekkäältä. 

Nuo kahdeksan naurettavaa dresdeniläistä varmistuivat siitä että nämä sata naurettavaa otusta todella olivat amerikkalaisia rintamalta tulleita miehiä. He hymyilivät, ja sitten he naroivat. Heidän pelkonsa haihtui. Mitään pelättävää ei ollutkaan. Tässä oli lisää rampautuneita ihmisolentoja, lisää samanlaisia hupsuja kuin he itse. Tämä oli operettia.

Billy kokee sodan mielipuolisen maailman oman tralfamadorelaisen näkökulmansa kautta, aikamatkustaa pois ja palaa takaisin. Siellä tiedetään, että vaikka kuolee niin oikeasti ei kuole. Billy Pilgrim löytää Tralfamadoren pakopaikakseen luettuaan runsaasti tieteisromaaneja. Sen monet ulottuvuudet ja tavat hämmästyttävät Billyä, mutta niin on hänkin tralfamadorelaisille yleisen hämmästyksen ja huvin aihe. Lukija pääsee vertailemaan sodan näyttämöitä Tralfamadoreen eikä ihmisten reaalimaailma näytä järkevämmältä.

Kirjailija pukee itsensä Billy Pilgrimin hahmoon, mutta puikahtaa välillä esille omana itsenäänkin. Eikä silloin mitään urhoollisuusmitalia metsästämässä.

Muuan amerikkalainen Billyn lähellä valitti ulostaneensa kaiken paitsi aivojaan. Muutaman hetken kuluttua hän sanoi:"Siinä ne menevät, siinä ne menevät." Hän tarkoitti aivojaan. Se olin minä. Minä se olin. Siinä oli tämän kirjan tekijä.

Saksalaisten joukossa kunnostautuu eräs entinen amerikkalainen, Saksan propagandaministeriöön edennyt tutkija, jonka suulla Vonnegut pääsee ruotimaan maansa arvomaailmaa. Sitä samaa, jota myös amerikkalaiseksi unelmaksi nimitetään.  Heidän kaikkein tuhoisin epätotuutensa on uskomus että kenen tahansa amerikkalaisen on helppo tehdä rahaa. He eivät halua tunnustaa, kuinka vaikeasti saavutettavissa raha tosiasiassa on, ja siksi ne joilla ei rahaa ole syyttävät yksinomaan itseään. Tämä sisäinen syyttely on ollut aarre rikkaille ja mahtaville, joiden on tarvinnut tehdä, sekä julkisesti että yksityisesti, köyhiensä hyväksi vähemmän kuin minkään maan hallitsevan luokan sitten Napoleonin aikojen. 

Teurastamo 5 on sodanvastainen satiiri. Mikset yhtä hyvin kirjoita jääkaudenvastaista kirjaa? kysyi joku häneltä. Vonnegut haluaa uskoa parempaan ja tekee sen minkä yksi ihminen voi; kertoo oman kokemuksensa sodan hulluudesta. Vaikka hän itse edustaa sodan  käynyttä sukupolvea, hän kirjoittaa ajan hengessä. Vuonna 1969 Vietnamin sodan vastustus oli suurimmillaan myös Yhdysvalloissa. Kirjan päähenkilö on kuin psykedelisiä kuvioita näkevä hippilapsi, sotatantereelle heitetty epäsankari. Ja myös kuka hyvänsä sotaan joutuva nuori ihminen missä maassa hyvänsä, vaikka yksi niistä, joista Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teos kertoo.

Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani, kertoo itseironinen kirjailija ennen kirjansa julkaisua. Kuuluisa siitä tuli.

Kaikki tämänkertaiset klassikkolukijat löytyvät täältä.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Velvollisuustanssi kuoleman kanssa
Slaughterhouse 5 or The Children's Crusade, 1969, suomentanut Juhani Jaskari
Tammi, 190 s