David Foster Wallace: Päättymätön riemu

Infinite Jest. Englanninkielinen sana oli minulle vieras, joten aivoni nappasivat lähimmän homonyymin eli samalta kuulostavan ruotsista: loputon hiiva. Sopii aika hyvin, onhan Päättymätön riemu aika hyvin kohonnut romaani. Sen suomentamisen piti olla mahdotonta, mutta Tero Valkonen todisti tuon vääräksi ja suomensi 1000-sivuisen möhkäleen. Möhkäleen, jossa sivumäärä on sivuasia. Pääasia on teoksen notkea ja mielikuvituksellinen, hauska ja räjähtelevä kieli, universumin kattava sanasto, yleinen ja erityinen, avaruudesta biologiaan, kemiasta filosofiaan ja metaboliasta ydinfissioon.  Kaikki se on ominaista David Foster Wallacelle, joka kuolemansa jälkeen nousi tuikkimaan amerikkalaisen nykykirjallisuuden tähtitaivaalle. Suomennos on oikea uroteko, se on aivan loistava, kieli on leikkisää ja luovaa. Alkukielessä on englannin lisäksi Quebecin englantia ranskalaisella aksentilla... Että pystyy suomentamaan "mahdottoman käännettävän",  yli 1000-sivuisen opuksen ja lopputulos vaikuttaa rennolta ja nautinnolliselta! Respect.

Kirjan järkälemäisyys ärsyttää kuitenkin. Se saa lukemisen tuntumaan alusta alkaen maratonilta, Saharan ultrajuoksulta, suorittamiselta. Romaania on kirjoitettu viisi vuotta, mutta en lue sitä yhtä kauan. Melkein pitäisi, sen valtavan yksityiskohtien tulvan takia. Niihin hukkui pieninkin alku minkään juonen seuraamisesta. Kirjailija kävi kuulemma kustannustoimittajansa kanssa taistoa karsimisesta. Wallace onnistui sitten piilottamaan karsittua materiaalia loppuviitteisiin. Niitä on 388, sata sivua, jotka skippasin. Jotain rajaa. Aavistan että tämän kirjailijan kanssa ei kustannustoimittajaparalla ollut paljon sanomista. Eikä romaania voinut jakaa kolmeen osaan, jotka olisi voinut lukea omina kokonaisuuksina - ja pitää paussia välillä - kuten olin väärinymmärtänyt lehtijutuista.  Paitsi että ehkä olisi voinut juuri sen takia, etteivät tarinat oikeastaan kehity mihinkään, ainakaan ratkaisevasti. Teos on pitkä tekstimatto: tarinalinja vaihtuu pidemmän kappalejaon jälkeen toiseen, muutaman sivun jälkeen. 

Maa on  kirjoitusajankohdasta lähitulevaisuudessa eli noin nykyajassa ONAN, uusi pohjoisamerikkalainen liittouma, Yhdysvaltain, Meksikon ja Kanadan kesken. Siellä sijaitsevat New New York ja Suur-Boston, jossa Enfieldin tennisakatemia ja Ennetin päihdehuollon puolimatkankoti, näiden tarinoiden ja ihmiskohtaloiden päänäyttämöt, toimivat. ONAN on yksilökeskeinen ja kovan kilpailun läpäisemä, imperialismin jälkeinen eksperialistinen alue,  jossa yleinen viihde- sekä monenkirjava alkoholi-, huume- ja peliriippuvuus, naapurille kippautuva jäteongelma ja terrorismi kietoutuvat yhdeksi todellisuudeksi. D.T. Maxin elämäkerran perusteella myös korkean asteen tv-viihderiippuvuus on Wallacelle omakohtaista.

Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Älypuhelinten maailmanvalloitus oli vasta alkamassa. Wallace oli myös itse toipuva alkoholisti ja masennuksesta kärsinyt, joten näkökulma riippuvuuksiin on painava, sekä viihteen että huumeiden suhteen. Bostonin AA:n söpö nimitys riippuvuustyyliselle ajattelulle on analyysihalvaus. Mutta että tennisakatemia ja että pitää lukea tenniksestä! Hohhoijaa, voin ymmärtää pelaamisen riemun mutta sen yksityiskohdat tässä mittakaavassa olisin mieluummin jättänyt lajin harrastajille. Alle parikymppiset opiskelijat treenaavat tosissaan ja kunnianhimoisesti, armeijatyyppisesti. Pärjättävä ja voitettava on hinnalla millä hyvänsä. Siihen kuuluva lääkitys ja varsinkin vapaa-aika lähenee jo seuraavaa astetta, ja toista tarinalinjaa, huume- ja alkoholiriippuvaisten kohtaloita. Puhtaita virtsanäytteitä ostetaan ja myydään. Tenniksen ohella pojat pelaavat escatonia, peliä maailmanlaajuisesta ydinasekonfliktista.

Valinnanvapaus ja oikeus viihteeseen. Uusia riippuvuuksia kehittelee viihde ja nimenomaan Viihde, tappavan viihdyttävä elokuva, kolmas tarina, joka puikkelehtii pitkiksi ajaksi piiloutuen muiden lomaan, liittyen lopulta neljänteen, quebeqiläisten terroristien toimintakenttään. Nimensä teokselle antanut elokuva, tuo kuolettava Päättymätön riemu jää lopulta epämääräiseksi ja hauraaksi tarinaksi, joka hautautuu monenlaisissa riippuvuuksissa tempoilevien ihmiskohtaloiden tulvan alle.*)  Nimi viitannee sittenkin kokonaisuuteen, koko surkeaan elämä -nimiseen räpistelyyn. Samoin quebeciläisten pyörätuoliterroristien (AFR,  Les Assassins des Fauteuils Rollents), vaurioituneiden  varassa kulkeva tappavan viihteen masterkopion ajojahti jauhautuu sekopäisten nistien ruiskuihin, pillereihin, painajaisiin ja oireisiin. Vaikka siinä on kyse yksilöä isommasta asiasta: ONANin ympäristörikoksesta, jossa myrkyllinen maa-alue - Suuri Kupera - on erotettu entisestä Yhdysvalloista Kanadan puolelle. Terroristit ovat isänmaan puolesta omalla kostoretkellään. Heille USA on muurien ympäröimä valtio. Etsinnässä on sen oma ase, tappava viihde. Sen nähtyään ihmiset taantuvat autettaviksi, he ovat tyyniä mutta tyhjiä.

Romaanin todellisuus on toisaalta vieras ja toisaalta amerikkalaisesta kulttuurista tuttu, räikeästi yritysmaailman ja mainonnan hallitsema valtio. Jättiyritykset ovat sittemmin tulleet jokaisen pieneen ja isompaan ruutuun tuijottavan yksilön elämään myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Yritykset hallitsevat romaanissa jo ajanlaskuakin, vuosiluvut ovat tässä vaiheessa korvautuneet sponsoriyritysten nimillä, kuten DEPEND AIKUISALUSVAATTEEN VUOSI. Jättimäinen vapaudenpatsas pitelee kädessään valtavankokoista aikuisvaippaa - tuote vaihtuu vuosittain. 

Pahimmissakin eli tosi puuduttavissa tenniskuvauksissa tai päihdetoipujan rujojen kokemusten syövereissä romaanin pelastaa Wallacen kaiken läpäisevä lukeneisuus, äly ja pienestäkin kipinästä hulvattomaksi riehahtava huumori. Sen ansiosta jaksaa jatkaa ihohuokosiin asti porautuvaa kuvausta. Ironia on Wallacen tekstien kirpeä mauste, mutta tässä riippuvuudestaan irti pyristelevät joutuvat opettelemaan nimenomaan ironiattomuutta, kyynisyydelle ei ole sijaa, siitä on jo henki kiinni. Kaikki naivistiset opin kappaleet, tyyliin päivä kerrallaan, pitää ottaa tosissaan. Sillä ironikko on kuin noita kirkossa. Ollaan ironiattomalla vyöhykkeellä.

Tennisakatemian isä, optiikan asiantuntija, elokuvantekijä, alkoholisti James/Jim Incandenza on tehnyt itsemurhan eli nollasi karttansa jo ennen romaanin tapahtumia työntämällä päänsä mikroaaltouuniin. Hän esiintyy vain lastensa muistoissa ja yhdessä villiksi kehittyvässä lapsuusmuistossa, jossa Jimin isä havahtuu parivuoteen alla kasvavaan homeitiömaailmaan. Harvoin on Pythagoraan lause näyttäytynyt siinä valossa kuin isäänsä siivouksessa auttavan Jim-pojan selostuksessa vanhempien makuuhuoneen ovella:

Patja, Simmonsin Beauty Rest, jonka lapussa luki ettei laki sallinut sen irrottamista, muodosti hypotenuusan kahden tason muodostamassa suorassa kulmassa, jonka kateetteina olivat minä itse ja sängyn joustinpatja. Muistan muodostaneeni mielikuvan kolmiosta ja sitten puntaroineeni sitä. Jalkani tärisivät patjan kallistuneen painon alla. Isä kehotti minua kannattelemaan ja pitelemään patjaa. Patjan ja sen suojuksen toisaalta pistävän muoviset, toisaalta inhimillisen lihaisat tuoksut olivat erittäin selvät, koska nenäni oli liiskaantunut niitä vasten.

Asioita kuin komediallisia sketsejä tapahtuu romaanissa keskellä raunioituvaa ympäristöä. Elokuvan maailmaa sivuutaan myös teoriapuheen tasolla, tai sitä parodioimalla. Perheen poika, 18-vuotias Hal, tennislupaus, ja vanhempi veli Orin, entinen lupaus, naistenmies kutsuvat isää nimityksillä Hullu Haikara, Mies itse. Nuorin poika on synnytyksessä vaurioitunut Mario, joka fyysisestä laite-avusteisesta olemuksestaan huolimatta toimii ainoana harmonisena henkilönä, tasapainottavana ja lempeyttä tuovana tekijänä hälyisessä ympäristössä. Hän jakaa myös isänsä kiinnostuksen kuvaamiseen, vain häneen isällä oli läheinen yhteys. Perheen äiti on hallitun hillitty Avril, lähes parimetrinen kaunotar, tennisakatemian dekaani, jolla on monenlaista suhdekuviota sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Sporttisten pelaajien ja dokaajien lajikirjossa esiintyy akido -niminen laji muutamaan otteeseen. Onko semmoista, vai tarkoitetaanko aikidoa? No ehkä se on noita tarkoituksellisia virheitä, joita tässä pitikin olla.

Päättymättömän riemun monisanaisuuden vastaanottoa vaikeuttaa kirjailijan viehtymys monenlaisiin lyhenteisiin, kuten KAKT, kaikkien aikojen kaunein tyttö, PIILO, Peruuttamattoman iljettävästi ilmiasuvaurioituneiden lempeä osuuskunta ja monia muita. 

Tarinalinjat yhdistyvät ohuesti siellä täällä, mm Madame Psykoosin kautta. Hän on mystinen ja seurattu yöllinen radioääni, joka ruumiillistuu hunnun peittämänä kaunottarena Joelle van Dynena ja päätyy Ennetin päihdeklinikalle. Incandenzan perheen jäsenten ja varsinkin Hal-pojan ohella  yhdeksi päähenkilöksi nousee klinikalla Don Gately, tosissaan elävien kirjoille aikova karuja kokenut tyyppi. Jotain romanttistakin alkaa versota noiden kahden toisiaan ymmärtävän ihmisen kesken. Gately on ainoa tyyppi, jonka kohtalossa näkee vähän edes toiveikkuutta kovin traagisten päihdekuntoutujien keskellä. Hänen kamppailunsa lähenee absurdia, kun hänen pitää loukkaantuneena ja puhekyvyttömänä taistella huumevierotuksessa kiellettyä kipulääkitystä vastaan.

Romaanin rakenne perustuu DFWn mukaan matemaattiseen fraktaalimalliin (Sierpińskin kolmio). Lyhyen matikan lukijana en havainnut rakennetta, vaan laukkasin kuin kojootti preerialla läpi sivujen. Välillä tuli vastaan keitaita, joissa levätä, rauhallisempaa kerrontaa, kreisiä huumoria, teräviä havaintoja, mutta sitä enemmän traagista ja kuluttavaa ihmisraunioiden riehumista, kuoleman ajatuksia. Ellen olisi lukenut aikanaan Wallacen ensin suomennetut esseekokoelmat, en olisi luultavasti tähän tarttunut. Voi olla, että rauhallisemmalla lukutavalla, tauotuksella etc - ja viitteet, mitä salaisuuksia sieltä olisi avautunut? - olisin saanut tästä paremman kokonaiskuvan. Nyt kokonaisuus mureni kakofoniseksi ja lukukokemus oli lähinnä uuvuttava. Tämänkin teoksen perusteella voi silti nähdä, että Wallace oli aikaansa edellä ja samalla oman aikansa ja maansa terävä havainnoija. Hauskaa mutta ei koskaan enää on minulle edelleen se ykkönen Wallacen suomennetuista teksteistä.

Samuli Knuuti on kirjoittanut teoksen jälkisanat, Ekstaasi pitkästä ilosta -*) ja huomauttaa, että Päättymättömän riemun -videomoduulin seikkailu etenee enimmäkseen sivulauseissa ja loppuviitteissä. Joten jos senkin polun haluaa selvittää itselleen, ei tietenkään skippaa loppuviitteitä! 

(Wikipedia tarjoaa myös laajan juoni- ja henkilöselvityksen, jos ne jäävät lukiessa epäselviksi, kuten helposti saattaa paljouteen uuvahtaessa käydä.)

David Foster Wallace: Päättymätön riemu 
Infinite Jest, 1996, suomentanut Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta, 2020, 1096 s