Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin uusin romaani, trilogiaksi suunnitellun sarjan ensimmäinen osa, on hyppäys hänen edellisten romaaniensa Pariisin urbaaneista maisemista Marokon viime vuosidan puolivälin manteli- ja persikkaviljelmille, vanhan kaupungin medinan kujille. Toisten maan ensimmäinen osa pohjautuu Slimanin isoäidin historiaan ja alkaa toisen maailmansodan päättymisen ajoista. Ihmettelen romaanin valtavan vivahteikasta henkilökuvausta, yksityiskohtien tarkkuutta ja väkevää tunnelmaa. Käytettävissä lienee ollut kirjeenvaihtoa ja ehkä päiväkirjaa, niin elävää kerronta on.

Elsassilainen parikymppinen  Mathilde rakastuu ranskalaisten sotajoukoissa tapaamaansa marokkolaiseen upseeriin, Amineen toisen maailmansodan loputtua. Miestään päätä pidempi Mathilde muuttaa tämän mukana Marokon maaseudulle, Mèknesin pikkukaupungin ulkopuolelle. Amine palaa kotikonnuilleen ranskalaisten mitaleilla koristelemana sotasankarina. Sitä ei enää siellä nähdä samassa hyvässä valossa. Ranskalainen kenraaliresidentti (luulin esin painovirheeksi, mutta residentti on virkamies joka edustaa hallitusta alusmaassa) perheineen ja muut diplomaatit ja siirtolaiset asuttavat kaupungin hienostokortteleita, mikä yhdessä monen muun raja-aidan kanssa herättää alkuperäisasukkaissa kasvavaa vihaa ja itsenäistymistä ajavia nationalistisia liikkeitä.

Marokossa 1940- ja 1950-luvuilla ei kukaan ole täysin kotonaan: siirtolaiset asuvat alkuperäiskansojen maassa, alusmaalaiset emämaan protektoraatissa. Naiset elävät ensisijaisesti miesten maailmassa. (Takakansi)

Slimani kuvaa herkällä otteella pariskunnan sopeutumisvaikeuksia uuteen. Mies valitsee keskittymisen työhön omalla maatilallaan kaupungin ulkopuolella selviytyäkseen ristiriidastaan omiensa keskellä. Paikallisen vaimoksi ruvennutta ranskalaista naista hänen maanmiehensä säälivät. Pariskunnan välinen vetovoima kestää paljon, mutta sitä koetellaan raskaasti molempien oman kulttuurin taholta: kaupungin kampaamossa lämpökupujen alta kuuluu kikatusta, kun parturi kuvailee epäsuhtaista pariskuntaa. Mathilde myötäelää miehen vaikeuksissa, mutta saa myös nähdä haaveidensa kokevan kolauksen toisensa jälkeen. Ei ole helppoa järjestää hauskoja kutsuja epäluuloisille maanmiehille. Oppimattomat köyhät paikalliset tuntuvat vierailta ja ärsyttävät hekin. Amine keskittyy viljelyksiinsä, molemmat raatavat omalla työmaallaan ja Mathilde kirjoittaa sisarelleen Ranskaan valheellisia kuvauksia ihanasta elämästä.

Perheeseen syntyy kaksi lasta, puutarha ja viljelykset maatilalla monipuolistuvat miehen kunnianhimoisen perehtymisen siivittämänä. Maatilan palvelijat ja tilan työläiset joutuvat monenlaisille taudeille ja koettelemuksille alttiiksi ja Mathilde opettaa kuinka puuduttaa punkit ja desinfioida tuttipullot ja hankkii mainetta luotettuna parantajana. Pariskunta saa ystäväkseen omalla laillaan erilaisen ulkopuolisen pariskunnan, Unkarin juutalaisen gynegologin ja tämän muodokkaan vaimon, jota ulkomuotonsa takia paheksutaan. Ihan vain koska hän houkuttaa miehiä.

Perheen esikoinen, Aicha-tytär kokee hänkin syrjintää ja epäluuloa ranskalaisten taholta vanhanaikaisten vaatteidensa ja käkkärän tukkansa takia aloittaessaan koulun, jossa kaikki muut ovat siirtolaisten lapsia. Nunnat vastaavat opetuksesta, ja lapsen ajatusmaailma kiteyttää olennaisen: Jumala rakastaa vain miehiä ja lapsia. Hän vakuuttui siitä, että naiset jäivät tuon universaalin rakkauden ulkopuolelle, ja naiseksi kasvaminen huoletti häntä.

Sekä lähisuvun naiseksi varttuva Selma että oma tytär pakottavat Mathilden näkemään, että hän on luopunut omista haaveistaan eikä osaa muuta kuin asettua miehen valta-asemaan ja suostua yhteisön paineeseen. Sisar Ranskassa seuraa Marokon poliittista kehitystä sanomalehtiuutisia leikaten, mutta Mathilden valinta on toinen. Aika vaikea hyväksyä tällaista alistetun naisen ajattelua, vaikka se on ymmärrettävää tuossa ajassa ja paikassa: 

Kun hän meni sisälle ja asteli läpi talviauringossa kylpevän olohuoneen ja antoi kantaa matkalaukkunsa makuuhuoneeseen, hän ajatteli, että epäilys on tuhoisaa, että valinnanmahdollisuus aiheuttaa tuskaa ja nävertää sielua. Nyt kun hän oli päätöksensä tehnyt, nyt kun paluuta entiseen ei ollut, hän tunsi itsensä vahvaksi. Vahvaksi sen vuoksi ettei ollut vapaa. 

Nationalistinen kapinaliike vie Aminen veljen mukanaan eikä kummallekaan puolelle kuulumattoman perheen asema ole helppoa. Tapa jolla Slimani kuvaa toisten maaksi alistetun valtion ja oman maan, kodin hämmentävän näkymän lapsen silmin on taidokas kuvaus. Sota on tottumista tuhoisiin näkymiin.

Lähihistorian kuva Marokosta, yhdestä Afrikan monista länsimaiden kolonisaation kohteista täydentyy tällaisesta romaanista tavalla, johon mikään oppi- tai tietokirja ei pysty. Uskomatonta lukea aina uutta eurooppalaisesta siirtomaahistoriasta, se on aina yhtä häikäilemätöntä. Espanja, Ranska, Saksa ja Italia ovat taistelleet vallasta näillä Pohjois-Afrikan alueilla, paikallisia aina yhtä lahjakkaasti alistaen.

Toisaalta, nykyään löydän itsestäni epämukavia ajatuksia. Sympatiani kolonialisoituja arabimaita kohtaan vähenee vähenemistään, koska inhoan sitä naisten alistamista, joka noissa maissa on paljon tiukempaa ja pysyvämpää kuin meillä. Niin kauan kuin puolet aikuisesta kansasta on lapsen ja orjan asemassa, takapajuisuus jatkuu. Siinä maailmassa nainen on miehen omaisuutta. Erään sellaisen naisen tarina on Leïla Slimanin isoäidin kohtalo. Mathilden tytär Aicha tulee ilmeisesti olemaan trilogian seuraavan osan päähenkilö. Ilman muuta tulen lukemaan tämän vakuuttavasti kerrotun perhehistorian. Suomennos on tyylikästä kieltä.

Siinä paloivat siirtomaaherrojen talot. Tuli ahmi kilttien pikkutyttöjen mekot, äitien tyylikkäät päällystakit, isot kaapit joiden perällä säilytettiin vain kerran käytettyjä, kankaisiin kiedottuja, kallisarvoisia leninkejä. Poroksi paloivat kirjat ja kaikki Ranskasta tuodut perintökalut, joita oli ylpeästi esitelty marokkolaisväestölle. Aicha ei saanut silmiään irti näkymästä. Mäenharjanne ei ollut ikinä näyttänyt näin kauniilta.

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa
Leïla Slimani: Le pays des autres, 2020, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2021, 325 s