Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Missään tapauksessa hän ei halunnut virua puolikuolleena Suomessa "niin kauan kuin tunnen eläväni".

Sadan vuoden takaiset suomalaiset naistaiteilijat astuvat kukin vuorollaan valokeilaan tällä vuosisadalla. Rakel Liehu kirjoitti romaanin Helene Schjerfbeckistä ja Hanna Schreck Ellen Thesleffistä. Firenzessä asuvalla Salla Leponiemellä on ollut mitä oivallisin positio heittäytyä e.m. taiteilijoiden aikalaisen Elin Danielson-Gambogin taiteeseen ja elämään, jossa totisesti on riittänyt käänteitä, sekä taiteilijuudessa, kosmopoliitin naisen elämässä että sen aikaisen maailman kuohunnassa. Niin kauan kuin tunnen eläväni on nimensä veroinen intohimoa sykkivä, mielenkiintoinen ja rennolla otteella kirjoitettu elämäkerta. Tärkeilemätön ja innostunut kuin kohteensa. 

Naistaiteilijan tie oli 1800-luvun lopulla vielä ohdakkeisempi kuin nykyään, se on selvää, kehitystä on sadassa vuodessa tapahtunut. Kuinka monen lahjakkaan taiteilijanalun polku onkaan mahtanut tyssätä jo perheen sisällä. Elin sai tukea suvultaan, mutta suurin merkitys oli epäsovinnaisen naisen omalla määrätietoisuudella. Häntä voisi myös kuvata hyväksi verkostoitujaksi, ellei nykysanassa maistuisi pieni annos laskelmointia. Elin Danielsonissa on sopiva yhdistelmä ahkeraa työntekoa ja aktiivista sosiaalisuutta. Päivän päätteeksi hän istuu mielellään taiteilijaystäviensä kanssa kantapaikassa, kuten boheemien taiteilijoiden on kautta aikain nähty tekevän. Laajasta verkostostaan Elin hyötyi koko elämänsä ajan, sekä hänen pyristellessään irti vanhoillisten ja aina miespuolisten taideauktoriteettien naistaiteilijoihin kohdistamasta vähättelystä että myöhemmin matkoillaan ja taloudellisesti vaikeina aikoina. Varsinkin kun Elin ei halunnut korostaa sukupuolta eikä ollut osa Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä maalarisiskoja. Elin Danielsonin lähipiiriin ja parhaimpiin ystäviin kuuluivat Axel Gallen ja Victor Westerholm, mutta koko senaikainen taiteilijakerma olivat läheisiä ja tulivat yhä läheisemmiksi sekä Ahvenanmaan Måland- taiteilijakollektiivissa että Pariisin vuosina. Maailmannäyttelyihin valmistauduttiin toinen toista tukien.

Richard Wagnerin suosio Pariisissa ei ollut sattumaa, vaan liittyi spiritualistiseen liikehdintään, joka leimasi myös taide-elämää. Vuosisadan loppupuolella kiinnostus uskonnollis-mystisiin kysymyksiin oli lisännyt okkultismin, magian ja spiritismin suosiota ja toisaalta kasvattanut viehtymystä katoliseen mystiikkaan ja teosofiaan.

Kirja avaa kiinnostavasti näkymiä taidemaailman tapahtumiin ja alati muuttuviin suuntauksiin. Uusi sukupolvi nousee kapinoimaan vanhoja auktoriteetteja vastaan - ja joutuu aikanaan kokemaan saman. Hjalmar Munsterhjelm ja vanha saksalaisuus sai väistyä, Victor Westerholm, ranskalaiset ekspressionistit, symbolistit jne tulivat, Italia ja futuristit olivat kohta vuorossa. Leponiemi tekee eläväksi ajan keskustelun taidekritiikin ja Elinin kirjeenvaihdon kautta. Voi että ankara kritiikki onkin aina helppoa! Ennen kuin ismit vakiintuvat, pitää määritellä oikeat nimet. Moderni realismi, sellainen määritys annettiin Elin Danielsonin usein naisen arkea kuvaaville harmonisille teoksille. Modernia siinä oli juuri aihe: nainen arjessa. Ja sitähän vanhat parrat osasivat myös vähätellä. Jokainen voi nähdä, kuinka taitava Danielson oli valon ja värien käsittelyssä. Kuvat Elinin maalauksista on koottu kahteen eri osioon. (Kaipasin sivunumeroita maalausten esittelytekstiin. Kuvaosioita piti paljon plärätä.)  

Alakerrassa elivät puolestaan vuokraisännät, vanha pariskunta. Monsieur toimi näyttelyvartijana ja madame valmisti turnyyrejä, jotka hänen surukseen olivat menossa jo pois muodista.

Pariisi vuosisadan vaihteessa, cafe noir ja tupakan poltto, koko se mondeeni maailma vetoaa nuoriin suomalaisiin taitelijoihin. Sen jälkeen ei ihmettele, että Elin ei lopulta innostunut niin paljon kareliaanisesta, fennomaanisesta suuntauksesta. Hän kuului Etelä-Euroopan valoon. Puhumattakaan Italiasta, joka lopulta oli se maa, jolle tuleva rouva Gambogi sydämensä antoi. Sieltä löytyi sydänystävä, nuori Raffaello Gambogi, aviomies, jonka hyvinvoinnista Elin oli loppuelämänsä huolissaan. Alkaen siitä, ettei mies tuntisi itseään mitättömäksi, kun vaimon taide yleisesti arvioitiin vaikuttavammaksi. Elämä tarjoaa myös kolmiodraamaa taiteilijaystävien kesken. Oikeastaan aika myöhään Elin kärsii sydänsuruista, vaikka nuorempana rakkaussuhde norjalaiseen Gustav Vigelandiin, Ranskan kaudella, antoi aihetta. Elinille näyttää valjenneen hyvinkin ajoissa taiteilijan suorastaan kliseinen, yhden naisen seurassa toista haikaileva mieli.

Kummassakin maalauksessa Elin on kuvannut tyynen hetken, jossa nainen on saanut uppoutua harrastukseensa, lukemaan, soittamaan. Hänen nuoruusvuosiensa tapa kuvata naisen elämää, joka sai monet pillastumaan, vaikutti säyseämmältä, mutta perimmäinen manifesti ei silti ollut kadonnut: naisen oikeus keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin, oikeus toteuttaa itseään ja antaa aikaa itselleen. Sitä hän itse enimmäkseen oli vailla.

Kiitos, ihastuin Elin Danielson-Gambogiin ja myös Salla Leponiemen tapaan kertoa hänen taiteensa ja elämänsä tarina.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus, 2021, 284 s