Aleksiskivimäinen poljento kuljettaa lukijaa Aki Ollikaisen maailmoihin. Ne ovat tässäkin, kuten Pastoraalissa ja Nälkävuodessa, taakse jääneissä vuosissa ja maisemissa, maagisen luonnon ja ihmisen kohtaamisissa. Panteistinen näkemys luonnon jumaluudesta näyttää ihmisen paikan; se on mitätön, kaikista päinvastaisista olettamuksista huolimatta. Tummat linnut lehahtavat lentoon ja hirvi kantaa aurinkoa sarvissaan. Kahden rinnakkaisen kertomuksen solmiutuminen ja eteneminen kohti pohjoista ja jäistä luontoa toi viime vaiheessa mieleen myös Timo K. Mukan syntiset maat ja kristusperkeleet.
Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, Titanicin neitsytmatkan aikoihin oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu keuhkotuberkuloosiin. Estradit ja aplodit yhdessä kihlatun Idan kanssa vaihtuvat syrjäiseen keuhkotautiparantolaan, jossa läheisiä ovat enää lääkäri ja toiset sairastuneet. Toiveikas optimisti saattaa joutua kohtaamaan varhaisen kuolemansa, kun taas synkkä pessimisti saattaakin toipua takaisin elämään. Parannuskeinot ja lääkkeet ovat vähäiset: talvipakkasellakin nukutaan ikkunat levällään.
Huolellisesti kirjailija rakentaa näkymiä sadan vuoden takaiseen parantolan elämään. Potilaat alistuvat kohtaloonsa, mutta löytävät pieniä onnen pisaroita sieltä täältä. Taiteilija, Gaselliksi nimetty maalaa taulua Aarnesta, heidän välillään virtaa lämpimiä tunteita, Arvid polttaa piippuaan salaa lääkäriltä ikkunasta ulos. Lupa on nimenomaan siihen, salaa polttamiseen ruuan jälkeen. Palokärki lähimännyssä merkitsee kuolemaa, siitä ei epäilystä ole. Eläimet tietävät ja lähettävät viestin.
Samanaikaisesti pohjoisessa syrjäkylässä saarnamies ja tilallinen Kustaa Anttola näkee ikkunan takaa Kristuksen, tarkemmin hän on kylän tuntema Viljaami, myös Kustaan halveksima yksinkertainen sielu. Kustaa näkee synnintunnossaan aiemmin piiskaamassaan Viljaamissa Kristuksen uuden tulemisen ja - saarnaaja kun on - saa mukaansa koko alttiin seurakunnan. Ainoastaan Kristukseksi valitun Viljaamin äiti, piippua poltteleva Maija, pysyy saarnaajalle kylmänä.
Minä paskat nakkaan teidän jumalistanne. Mutta ne Ristus-puheet saisivat loppua. Poika ei enää uskalla kylillä naamaansa näyttää, kun sitä on kaikki ihmettelemässä. Ennenkin se pitkin mettiä kulki, mutta nyt se ei enää muuta teekään.
Aki Ollikainen on tähän asti pitänyt romaaninsa suppeina. Niin on Kristuksen toinen tuleminenkin vain 158 sivua pitkä. En päässyt oikein sisään näihin kahteen niukoista väläyksistä koottuun tapahtumaketjuun, jotka liikkuvat museaalisissa maalaisympäristöissä lopulta kohdaten. Molemmat teemat panivat myös kärsimyksen maljani vuotamaan yli äyräiden, sekä tuberkuloosiparantola että Kristuksesta höyrähtäneet seurakuntalaiset jossain lappilaisissa kaamosmaisemissa. Ja ettei synkkyys vähenisi, taustalla jylisee vielä ensimmäinen maailmansota. Tautia ja sotaa, jotenkin tuttua.
Aki Ollikaisen kieltä on kehuttu ja se totisesti viettelee, varsinkin pysähtyneissä luontokuvissa, yöllisessä metsässä tai suolla. Itse kertomus etääntyi yhä kauemmas kielen lumouksesta kaikkine maagisine käänteineen. Niin lyhyen tuttavuuden jälkeen sympaattinen Aarne tai hurmahenkinen saarnaaja-Kustaa jäivät puiseviksi kuin museon vaivaisukot eivätkä heidän kohtalonsa arkaaisessa maisemassa herättäneet minussa suuria tunteita.
Tupasvillojen valkoiset latvat huojuivat maininkeina leppeissä tuulenpuuskissa.
Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminenSiltala, 2022, 158 s
Mielenkiintoista! Osa on tuntunut tykkäävän tästä kovastikin. Itse en ole lukenut Ollikaiselta vielä mitään.
VastaaPoistaJos olisin saanut toivoa, olisin jättänyt pois koko hurmahenkisen Kustaan ja hänen näkynsä ja jäänyt seuraamaan vain tuon oopperalaulajan vaellusta, ne osiot toimivat minulle hyvin. Ollikaisen tyyliä ja kieltä saa ihailla kaikissa hänen teoksissaan, mutta esikoinen Nälkävuosi on edelleen suosikkini, aito timantti.
Poista