Bargumit Johan ja Katja

Niin kauan kuin lumi tekee kaikesta säteilevän kaunista ja varjoista siniset, siitä kannattaa ottaa kuvia. Matka yhteen Helsingin Alepoista, arkisista arkisin homma, avasi paratiisillisen näkymän, jossa aurinko siilaa viistoja valopylväitä puiden oksista. Niistä varisee hiljalleen kimaltelevia lumikiteitä. Aah ja voih!

Kaikin puolin puuhakas loppuvuosi on verottanut ankarasti muutenkin rauhallista lukutahtiani. Sitä ovat vielä vahvistaneet kirjavaraukset, joita olen ottanut vastaan ja palauttanut muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen. Näin on käynyt osittain maailmantilanteen ja uutisten takia: en ole jaksanut rankkoja aiheita, sotien aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia tai juutalaisten kohtalon tapaisia aiheita tällä hetkellä, vaikka olen niistä yleensä halunnut lukea. Uutiset ovat synkistäneet ajatuksia, on tekemistä ettei mieliala painuisi toivottomaksi. Siitä ei ole iloa muille eikä itselle.

Helmet-haaste sentään näyttää eka kertaa valmistuvan. Kaksi kirjailijaa samasta perheestä tai suvusta jäivät kinkkisimmiksi kohdiksi (47. ja 48.), mutta huomasin sitten eräänä päivänä Katja Bargumin, evoluutiobiologian tohtorin julkaisseen yhdessä kuvittajan kanssa Muurahaisten ennätyskirjan, joka valittin lasten Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Kirja oli tietenkin tiukasti lainassa tässä vaiheessa, mutta sen sijaan luin hänen yhdessä Hanna Kokon kanssa kirjoittaman aiemman teoksensa Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä. 

Katjan isä on suomenruotsalainen kirjailija Johan Bargum, novellistiikan mestari. Sopivasti löysin hänen Lyhykäisiä -kokoelmansa vuodelta 2017, kun en hänenkään viimeistään Ikämiehiä, tältä vuodelta, onnistunut lainaamaan ajoissa.

Lyhykäisiä on nimensä veroinen, lyhimmät ovat varsinaisia lastusia, luonnoksen oloisia nimettömiä novelleja. Niissä on hieman väsynyt tunnelma ja jotenkin tarkentamaton katse. Eikä ole kyse kielestä, se on selkeää. Aiheet ovat ikämiehen; eroja, väistyviä tilanteita joista olisi pitänyt saada enemmän irti, luopumista, kuolemaa. Mutta sitten, lyhyen 114-sivuisen kokoelman puolivälissä, valo tunkee sittenkin esille, se joka vielä pitää elämässä kiinni. Ainakin kolme aihetta herättävät iloa: luonto, purjehtiminen ja lapsuusmuistot. Luonnon tarkkailussa isä kohtaa tyttärensä ja loispistiäiset, joista molemmat kirjoittavat. Myös pitkäkaulauikku ja koiraan pitkäkestoiset kosintamenot hipovat Katja Bargumin evoluutioteoksen aiheita. Koiraan sukellellessa kaloja vaativalle naaraalle alkaa veden pirskahtelussa myös huumori välähdellä. 

Ja nyt, kun pesä on valmis, vihdoinkin, koiras saa pariutua naaraan kanssa. Parittelu kestää muutaman sekunnin, sitten se on ohi.

Myös pojan silmin nähty perhe ja koti jossain 40-50-luvun maaseudulla on hilpeästi kerrottu tarina. Lapsi havainnoi tarkasti äidin ja isän persoonia ja heidän välistään dynamiikkaa: hillityn asiallista äitiä ja suhteellisen tottelevaista isää, joka vain harvakseltaan riehaantuu laulamaan ja esiintymään juhlissa. Sitäkään äiti ei oikein sulata, mutta poika pehmentää äidin isälle huolella suunnittelemia moitteita. Minun kävi isää sääli. Hänellä kun oli ollut niin hauskaa. Poika päättelee, missä menee kohtuus ja löytää keinot sen osoittamiseksi aina niin kunnolliselle äidille.

Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä välittää tutkijoiden asiantuntemuksen fiksusti ja hauskasti, kuten voi odottaa palkituilta tutkijakirjailijoilta. Siitä huolimatta törmäsin muutamiin puuduttaviin jaksoihin, jotka koskivat mm muurahaisia ja amatsonimolleja, esimerkiksi. Muurahainen on liian pieni, että sen pesän työnjako, kuningattaren ja työläisten ja siihen kohdistuvien ennakkokäsitysten virheelliseksi osoittaminen jaksaisi riittävästi kiinnostaa - vaikka tiedänkin, että luonnossa kaikki liittyy kaikkeen eikä tarpeettomia ole. Eikä ihmisen pidä sitäkään määritellä. Sen sijaan turska ja sen kutistuminen nosti mielenkiintoa. Evoluutio on kaikkialla ja lukijallakin on preferenssinsä. 

Tutkijat käyvät läpi evoluutiotutkimuksen 150 vuoden kehitystä eivätkä tietenkään väistä myöskään ihmisen aikaansaamia huolestuttavia ilmiöitä, joiden seurauksena muu eläinkunta joutuu sopeutumaan evoluution keinoin muutoksiin. Ohimennen kumotaan myös ns älykkään suunnittelun väitteitä, jotka ovat usein niin ehdottomia verrattuna tieteen itseään korjaaviin havaintoihin. 

Mitä yhteistä on Shakespearella ja nykyisellä 200 miljoonan kottaraisen populaatiolla Pohjois-Amerikassa?  Tähän vastataan luvussa Ihmisen aikaansaama evoluutio. Ne ovat kaikki niiden kuudenkymmenen linnun jälkeläisiä, jotka eräs vannoutunut Shakespearen ihailija 1800-luvulla päästi New Yorkin puistoihin. Hänen vakaana aikomuksenaan oli onnellistuttaa ja sivistää Amerikkaa tuomalla kaikki kirjailijan näytelmissä mainitut linnut Yhdysvaltoihin.

Ja ne turskat. Miehenmittaiset turskat ovat historiaa, koska suuret on syöty ja kalastettu ja turska on tässä survival gamessa sopeutunut lisääntymään yhä nuorempana ja pienempänä. Parinvalinnan vaikeudesta on siis esimerkkejä sekä isä Bargumin että tyttären kirjassa. Pitkäkaulauikku tekee parhaansa novellissa kun taas tässä kirjassa kuvataan hämähäkkilajia, jonka koiras suihkuttaa naaraan päälle tainnuttavan sumutteen, jonka jälkeen pääsee parittelemaan. Naaras onkin usein kannibaali, joka on paljon useammin nälkäinen kuin seksinnälkäinen.  

Sammakkoeläinten ahdinkoa kuvataan monen muun lajin ohella luontokadon esimerkkinä. Ihminen tekee häikäiseviä keksintöjä teknologian alalla, kun ympäristömme samalla näivettyy ja meidän "luontopalvelumme" katoavat sen mukana. Poliitikot ovat paljon vartijoina. Onko heillä rohkeutta vaadittaviin toimenpiteisiin, sitä kirjassa mietitään.

Kovin lohduton siis on tulevaisuudenkuvamme, jos meillä innovatiivisuuskilpailun kiihtyessä on joskus käytössämme vielä seitsemänsataa tai seitsemäntuhatta prosenttia nykyistä tarkemmat digikamerat - eikä jäljellä enää mitään mielenkiintoista kuvattavaa. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä, suomennos Marja Kyrö
Teos & Förlaget, 2017, 113 s

Katja Bargum & Hanna Kokko
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä
WSOY, 2008, 317 s