Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

Tuli luettua lyhyen ajan sisällä kaksi omaelämäkerrallista romaania, jotka sijoittuvat entisen Neuvostoliiton alistamiin itäblokin valtioihin. Punaiset seireenit kertoi Victoria Belimin perhe- ja sukuhistoriaa Ukrainasta ja Lea Ypin Vapaa kuvaa Albanian historiaa ensin Enver Hoxhan diktatuurin aikana ja myöhemmin maan kipuilua uudessa tilanteessa, diktaattorin kuoltua ja Neuvostoliiton hajottua. Albania kulki aivan omaa tietään diktaattorin pannessa välit poikki sekä Neuvostoliittoon että myöhemmin myös Kiinaan. Hoxha katsoi olevansa oppi-isänsä Stalinin oikean kommunismin tien kulkija.

Molemmat kirjailijat tekevät historiasta elävää oman perheen kokemusten kautta. Belimin perhe edusti vähävaraisempaa maaseutuväestöä verrattuna Lea Ypin sukuun, joka menetti varakkuutensa Hoxhan valtakauden alkaessa ja kulki vuosikymmenten matkan poliittisten muutosten kautta takaisin parempaan asemaan. Äiti oli vaurasta laivanvarustajasukua

Lea Ypi on nykyisin politiikan tutkimuksen professori London School of Economicsissa ja kirjassa näkyykin Belimiä akateemisempi ote ja syvällisempi yhteiskunnallinen analyysi. Kirja ei kuitenkaan ole kuivakka, siitä pitävät huolen räiskyvät ja intohimoisesti väittelevät vanhemmat, lakoninen isoäiti ja kertojan vivahteikkaasti kuvaamat omat tunnelmat hänen kasvaessaan lapsuuden uskollisesta pioneerista yhä epäilevämmäksi nuoreksi naiseksi  - kun naamiot oli riisuttu. Perheen arjen kuvaus kertoo yksityiskohdissaan havannollisesti, millaista elämä rautaesiripun ja sumuverhon takana oli ja mitä seurauksia historian lopulla oli. 

Kannessa kuvattu tyhjä Coca-cola -tölkki oli 80-luvun Albanian köyhän ja muusta maailmasta eristetyn väestön silmissä statussymboli. Se oli kadehdittu harvinaisuus ja asetettiin pitsiliinan päälle parhaalle paikalle. Kun tölkki katoaa Ypin kodista ja samanlainen havaitaan myöhemmin hyvän ystäväperheen ja naapurin pöydällä, tapahtumaa seurannut välirikko kestää kauan. Totaalinen eristys maailmasta murtuu, kun isä virittää talon antennia Adrian meren suuntaan, jolloin perhe pääsee seuraamaan Italian telegiornalea. Kotikaupunki Dürres rannikolla on muutenkin avoimempi satunnaisille tuulahduksille ulkomaailmasta kuin sisämaan pääkaupunki Tirana.

Lea Ypi on perheessään vanhempia uskollisempi puolueen soturi, jonka puhdasoppisuus tuottaa kodille ilmiselviä vaaroja vanhempien yrittäessä hillitä lapsen intoa päästä itkemään Enver-sedän haudalle tai ripustaa tämän kuva olohuoneen seinälle, kuten muissa kunnollisissa kodeissa on tapana. Lea on hyvä oppilas ja opettaja Nora vakaumuksellinen kertoessaan Albanian lasten onnekkaasta asemasta lännen lasten kärsimysten rinnalla. Ypi kuvaa hauskasti isoäidin ja vanhempiensa keskusteluita.

"Molemmat kuuluivat kansanrintamaan." "Mikä on kansanrintama?" "Kahelirintama", äiti pisti väliin. Isä katsoi häntä kulmat kurtussa. Mummi jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan.

Lapselle valkenevat hiljalleen monenlaiset käyttäytymis- ja kielikoodit, joilla kiellettyjä asioita käsitellään. Henkilöhistoria on oleellinen sana, joka paljastaa onko suvussa kiellettyjä häpeäpilkkuja. Kun systeemi romahtaa, asiat heittävät kuperkeikkaa; maailman vapain maa olikin vankila, diktatuuri, josta karkaavia ammuttiin. 

Kreikan Thessalonikista vapaaehtoisesti lähteneen mummin historia vertautuu kirjailijalle kipeällä tavalla hänen pakkovallan alle joutuneen perheensä kohtaloon. Miksi mummi ei palanut silloin kun vielä voi? Ristiriitaista oli myös länsimaiden suhtautuminen lopulta vapaan maailman puolelle siirtyneen Albanian muuttajiin. Aiemmin heidän oikeuttaan lähteä maasta on puolustettu, Poistumisoikeus saatiin, mutta oliko enää saapumisoikeutta? Rajojen avautuminen repii perheitä rikki, ystävät katoavat, eikä albanialaisen nuoren naisen tulevaisuus Rooman tai Milanon kaduilla ole valoisa.

Muutoksen jälkeen Albania muuttui monenlaisten yrittäjien ja konsulttien temmellyskentäksi, pankkien sijoitusmahdollisuudet houkuttelivat pyramidihuijauksiiin, kapitalismi näyttäytyi myös sellaisena miksi se kommunistien puheissa oli kuvattu. Vuonna 1997 Albaniassa koettiinkin kaoottisen muutoksen jälkeen sisällissodan tapainen kuohunta.

Opettajat saattoivat ilmestyä pitämään tunteja yöpaidoissa ja aamutakeissa. Länsimainen muoti oli aina houkuttanut, mutta uutena aikana siinä oli myös oppimista. Määrätietoisen äidin ja ranskalaisen naisdelegaation kohtaaminen kodissa kuvataan nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Miesten mielessä naisen rakastaminen ja naisen kontrollointi olivat käytännössä sama asia. Tasa-arvon tie on ollut kankea ja hidas - eikä koskaan itsestään selvä. Albanialaisessa sosialismissakin se oli eräs kuolleista kirjaimista.

Tässäkin kirjassa kohtasin sen, minkä jo Sergei Dovlatov niin iskemättömästi todisti: ironia on pienen ihmisen keino selvitä vahvempien vallan alla. 

Jossakin elämänsä vaiheessa isä oli tullut siihen tulokseen, että ironia oli muutakin pelkkä retorinen keino - se oli myös keino selvitä hengissä. Isä käytti sitä säästelemättä ja oli yleensä iloinen, jos minä ja veljeni yritimme matkia häntä.

Lukijallekin Vapaan musta huumori ja lapsen näkökulmasta kerrottu historia tekee siitä värikkään lukukokemuksen. Samalla tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi.

Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa
Free - Coming of Age at the End of History, 2021, suomentanut Riina Vuokko
Atena, 2023, 303 s