Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Maa on vallankumouksen partaalla, kansa elää kurjuudessa ja monsieur Barthes tulee opettamaan meille Proustia ja Racinea! Hittoako marokkolaiset Proustia tarvitsevat? Meikäläiset pitävät teidän vaatteitanne, kuuntelevat teidän musiikkianne ja katselevat teidän elokuvianne. Casablancan kahviloissa nuoriso lukee Le Mondea ja veikkaa hevosia, jotka kisaavat Pariisissa. Milloin ymmärretään, että meidän täytyy kehittää omaa olemustamme, meidän täytyy tuntea omaa kulttuuriamme ja ottaa kohtalo omiin käsiin?

Toisten maa -trilogian toinen osa melkein ylittää ensimmäisen, marokkolainen maisema ja sen ihmiset piirtyvät lukiessa silmien eteen loistavan elävinä. Leïla Slimanin marokkolais-ranskalaisen suvun historiaan perustuva kertomus on Katsokaa kun tanssimme -teoksessa edennyt Marokon 60- ja 70-luvun aikaan. Alan pikku hiljaa uskoa Slimanin olevan sukua myös Tuhannen ja yhden yön Šeherazadelle, niin notkeasti ja lumoavasti hän kuljettaa tarinaansa. Se imee värinsä marokkolaisen maaseutukylän Meknèsin hedelmäpuutarhoista, jakarandan, laventelin ja rosmariinin tuoksuisista. Casablancan bulevardeilta, Rabatin katuvilinästä ja Essaouiran rantakaupungista Atlantin rannalla, josta länsimaiset hipit löysivät erään huumehöyryisistä paratiiseistaan 60-luvulla. (Jimi Hendrix, Leonard Cohen, Cat Stevens mm nähtiin kaupungissa aikanaan, kertoo Wikipedia.)

Ensimmäisen osan pariskunta, uuttera ja kunnianhimoinen perheenpää Amine Belhaji ja hänen vaimonsa, sairastuvallaan työtä tekevä Mathilde painuvat osittain taka-alalle. Päähenkilönä nähdään nyt heidän Strasbourgissa lääkäriksi valmistuva tyttärensä Aïcha. Se on isälle suuri ylpeyden aihe, mutta hänen länsimainen aikuinen habituksensa minihameineen järisyttää eikä se jää ainoaksi koettelemukseksi. Urheilullinen poika Selim taas ei menesty koulussa eikä näe vaivaa täyttääkseen isänsä odotuksia. Sen sijaan hänen ja Aminen leskeksi jäävän sisaren Selman välillä alkaa kiehua. Isänsä vaatimuksista Selim irrottautuu ajautuessaan kauas kotikylästä hippien seuraan. Aminen veli Omar, veljen varjoon jäänyt, kateutta tunteva, löytää paikkansa poliisin ilmiantajana, myyränä.

Tanssimaan he menivätkin, ilta illan jälkeen, milloin mihinkin rannikon yökerhoista. Joskus he saattoivat ajaa Casablancan rantabulevardille asti ja hetkua klubeilla, joiden ovilla oli vielä viisitoista vuotta aiemmin lukenut "Kielletty marokkolaisilta".

(For non-egyptians only, luki myös Kairon Sheraton -hotellin ravintolan ovessa vuonna 73. En lakannut ihmettelemästä sitä, ja näköjään se oli käytäntö myös Marokossa aiemmin.) Aïchan opiskelijapiireissä käydään aktiivista poliittista keskustelua. Kuningas Hassan IIta vastustavia mielenosoituksia oli nähty jo vuonna -65, mutta ne tukahdutettiin verisesti. Kuningas itse tiivisti olennaisen puheessaan. "Valtiolle ei ole suurempaa vaaraa kuin älykköä teeskentelevät. Olisi suotavampaa pysyä lukutaidottomana." Kertaheitolla tuli selväksi, mitä oli luvassa.

Slimani kuvaa taidokkaasti nuorten optimismia ja intoa aikuisuuden kynnyksellä, ensi rakastumisesta kuukävelyn uutisointiin. Kaikki on mahdollista. Tämä yö muistetaan.

Alkoholi, tanssi, raukeat liikkeet ja astronautin saapas Kuun kamaralla, kaikki tuo päihdyttää nuorisolauman, joka hoilottaa yökerhon terassilla ranskaksi ja arabiaksi, ulvoo kuin susilauma metsän siimeksessä.

Kertomus valaisee kutakin henkilöhahmoa vuorollaan ja kuvaa samalla ympäröivän maailman nytkähtelyä ajassa, rikkaiden ja köyhien eriytyviä maailmoja. Länsimainen maailma rantautuu odottamatta hippiaallon mukana Essaouiran ja Diabetin kaupunkeihin, mutta pysyy etäällä maaseudulla, jossa patriarkaatti pitää kiinni etuoikeuksistaan ja vanhat traditiot pidetään voimissaan. Perheen isä jatkaa uupumatonta työtä uuden Kalifornian luomiseksi, mutta onni näyttää pakenevan ainaisen työn edestä. Sen sijaan poika, jota odotettiin tilan jatkajaksi näyttää päätyvän sinne, jonne Aminekin haaveili pääsevänsä. Naisen työ neljän seinän sisällä jää edelleen miehen elämän kulisseiksi. Sitä ei työksi lasketa. 

Aïchan ja Karl Marxin eli Mehdin rakkauskertomus kulkee oikukasta polkua ja näyttää osaltaan idealismin ja menestyvän uran törmäykset. Koulutus on naisen pelastus tässäkin perheessä, gynekologi on avainasemassa naisia vapauttamassa.

Slimanin sukuhistoria vilisee henkilöhahmoja, jotka värittävät kudelman hengittäväksi, mutta jokainen heistä on tunnistettavissa tarkasti ja jokainen tuo syvyyttä kokonaisuuteen. Runsas dialogi hämmästyttää iskevyydellään, ja huumori maustaa ihmissuhteita sopivasti. Esimerkiksi kun kokkausta vähemmän harrastava Aïcha haluaa tehdä vaikutuksen virkamiespuolisonsa kollegoihin ja kutsuu nämä päivälliselle. Tarjolla on elsassilaista makkarapataa. Kattilan kannen alta avautuva näkymä ei ole muslimille helppo kohdattava, mutta onneksi mukana on hapankaalia.

Suomennos on mallikas, Sampsa Peltonen ja ensimmäisen osan suomentaja Lotta Toivanen kirjoittavat loistavaa kieltä. Kiitos ja kumarrus! Jään innolla odottamaan trilogian kolmatta osaa, jossa lienee mukana jo kirjailijan oma sukupolvi. Marokon tulevista mullistuksista mukana oli jo yksi arvoituksellinen väläys.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme
Regardez-nous danser, 2022, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2023, 335 s