Kesää saaristossa ja liikaa kesken jääneitä kirjoja

Viime viikon tapaisesta kesäisestä viikosta saatan talvella unelmoida. Kuten on meidän mökkeilyssä aina tapana ollut, retkeilimme hyvin vanhalla perämoottoriveneellä lähiseudun saarille. Merivesi oli vielä viikon alussa tosi raikasta. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten tätini huusi täyttä kurkkua laskeutuessaan ensi kertaa uimaan alkukesällä, sen kuuli hyvinkin koko kylä. Mäyräkoiramme Dora - joka ei ollut koskaan mikään laivakoira, vaan enempi sohvakoira -  ymmärsi velvollisuutensa kun yksi laumasta heittäytyi mereen. Se loikkasi perään ja yritti kiivetä uimarin selkään. Ilmeisesti se huomasi siinä vaiheessa, että parempi sittenkin pelastautua itse.

Meri tuoksuu suolaiselta, tiirat kirkuvat, lokit kailottavat - varsinkin kun härnäävät merikotkaa yläilmoissa. Lämmin rantakalliokin maistuu suolalta ja kuivaa mainiosti, kun siihen painautuu. Siinä voi jopa kokea ihmeellisen levollisen olotilan, semmoisen olen osa luontoa -fiiliksen. Varsinkin sen jälkeen kun on onnistunut kiipeämään ylös meren kylmästä syleilystä.

Vesi lämpeni pikkuhiljaa viikon aikana ja sinilevää alkoi näkyä pitkinä riimuina viikon loppupuolella. Voi Itämeri-parkaa, sen tila tuntuu vain heikkenevän vuosi vuodelta. Emme nähneet jälkiä tänä kesänä huhutusta ryhävalaasta, mutta hylkeen näimme Brändön ja Iniön välisellä Kihdillä. Jonkin aikaa se ui pää pinnalla kunnes katosi syvyyksiin.

 

Saaret ovat kuitenkin ikuisen oloista maisemaa ihmisen perspektiivissä. Jääkauden pyöristämät kalliot, meidän rakas peruskalliomme tuntuu turvalliselta kun siitä saa lähikosketuksessa nauttia. Ja saariston, isompien saarten metsät ovat itse asiassa kait lähes aarnimetsiä, sinne eivät metsäkoneet niin vain eksy.

Mutta ketä voisin syyttää huonosta keskittymisestä lukemiseen? Ainakin Bidenia ja yli viikon kestänyttä uutiskohinaa, kuin Jeesuksen toinen tuleminen olisi ollut odotettavissa. Oliko sitä sitten idioottimaisesti seurattava useita kertoja päivässä? Näköjään. Toinen epäilyksen alainen on tietenkin Riikka Purra. Kenelle tulivat yllätyksenä nykyisten persupoliitikkojen rasismi? Olivat ne tekstit kyllä harvinaisen paksua juttua, kun ei scriptoja ja hommafoorumeita ole tullut luettua. Salonkikelpoisuutta on rakennettu, mutta ydin on tietenkin sitä itseään ja muuttumaton. Se on käynyt selväksi siitä tavasta, jolla persut syyttävät muita ajojahdista eivätkä näe mitään korjattavaa omissa näkemyksissään.

Oikeasti syy huonoon keskittymiseeni on se, että mummonmökin tuvassa ei porukassa tule luettua, enimmäkseen tuli tehtyä ristisanatehtäviä ja seurusteltua. Ja seurattua noita uutisia.

Ja toinen pääsyy on se, että olin valinnut kirjoja, jotka eivät sytyttäneet. Ensin suljin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Saippuakauppiassuvun historia Libanonissa maistui väkinäiseltä, vaikka tiedän Lemaitren taidon punoa vetävää juonta vaikka mistä. Seuraavana lähti Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus. Englantilainen aamupala, papuja paahtoleivällä oli viimeinen pisara, mutta sitä ennenkään perheenäidin ja tuttavaperheen pojan orastava romanssi ei kiinnostanut ollenkaan.

Klassikkohaastetta silmällä pitäen olin varannut August Strindbergin Hullun puolustuspuheen. Misogyniasta syytetty Strindberg antoi todellakin siitä näytteen, tai jotenkin monimutkaisesta naissuhteesta joka tapauksessa. En vain jaksanut sitä epäluuloista mustasukkaisuutta.

Mökin kirjahyllystä löysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin joitakin vuosia sitten enemmänkin markkinoidussa minikirjaformaatissa. Ehdinkin siitä hieman innostua, mutta sitten se tapahtui. Plääh. New Yorkin muusta maailmasta erillinen maailma ja siinä vielä erillinen kulttuuri- ja taidepiirien puhe maalauksista, niiden vivahteista ja siihen sitten ripoteltu parisuhteiden verkosto. Ei sytyttänyt. Maistui minusta teennäiseltä ja tosikkomaiselta, vaikka lupasikin trillerin omaista jatkoa ja ylistyksiä riitti kannessa. 

Saas nähdä, kuinka kauan kestää maistiaistyyppinen lukutapani. Toivottavasti ei enää kauan. Ikävöin kirjaa, joka vie maailmaansa.