Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Kansi Martti Ruokonen/kuva Juha Jernvall
Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1950-luvulla

Häntä ihmetytti ja pelotti itseäänkin, miten kamalasti hän inhosi ihmisiä, ei ainoastaan ankaraa johtajaa vaan myös niitä kilttejä nuoria naisia, jotka aina puhuivat hymyillen ja ystävällisesti, lepertelivät kuin pikkulapsille. Aikaisin aamulla ne tulivat huoneeseen laulamaan, että joka aamu on armo uus. Saatana, sanoo Assi äänettömästi, paskat teidän armostanne, minä haluan nukkua. Jeesus voimansa antaa. Paskat sen voimasta, antaisi sille, joka voimaa tarvitsee niin kuin minun sairaalle äidilleni.

Lapsuus 1940-luvun Suomessa näyttää tunnistettavalta 50-luvun lapselle, vasta 60-luku toi mukanaan suuremman muutoksen. Pihapiirit maaseudulla, kaupat pikkukaupungeissa, kansakoulu ankarine opettajineen, pyhä- ja rippikoulut, kodin sisustukset ahtaine makuuhuoneineen, kirskuvine hetekoineen ja tuolisänkyineen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen perhehistoriaa romaanissa Sattunut syntymään. Nimikin kertoo, että lapsia syntyi paljon ja usein suunnittelemattomasti.

Perheiden toimeentulo oli usein niukkaa, ehkäisy vaikeampaa kuin nykyisin eikä lapsia aina niin arvostettu. Kurinpito oli kasvatuksen lähtökohta. Jos jossain on selvää edistystä meidän päiviimme mennessä tapahtunut, niin lasten ja naisten asemassa. Lähtökohta ei enää ole lapsen oman tahdon murtaminen, josta Varis antaa monenlaisia esimerkkejä koskettavasti kuvatussa perhehistoriassa - joka seuraa hänen omaa polkuaan. Lapsia ei kuunnella oikein missään asiassa. Tytön pitää jaksaa inttämällä vakuuttaa vanhempansa huonosta näöstäänkin ennen kuin pääsee osoittamaan sen terveydenhoitajan testillä.

Kaksoset Assi ja Essi syntyvät sodan viime vuosina isosiskon ja vanhempien kotiin. Pihapiirissä lapsia hoitaa naapurin evakkomummo, josta tulee lapsille pilliklubia polttavaa kanslisti-äitiä läheisempi. Äidillä on paha tapa latistaa lapsilta kaikki ilo ja innostus, järjestyksen nimissä. Assi varsinkin, kirjan päähenkilö, osoittaa jo varhain liiallista omatoimisuutta liikkumisineen ja kyselyineen. Mitä sää sillä tiedolla teet? Ne on aikuisten asioita eikä kuulu lapsille. Niinpä äiti keksii diakonissan raamattupiirin ja muita rientoja, joihin Assi vastoin tahtoaan ilmoitetaan.

Hän istuu mykkänä, kehenkään katsomatta, hänelle tuodaan mehulasi ja pullansiivu, hän istuu, ei syö, kuulee, kun diakonissa lukee kimeällä äänellä jotakin raamatun kohtaa, ja kun hän lopettaa, naiset alkavat keskustella siitä hartaalla äänellä, vähän samalla tavalla imelästi kuin pyhäkoulunopettaja ja tyttökerhon isot tytöt.

Kristillinen kasvatus oli kouluissakin väkevää aamuhartauksineen. Muutoinkin Assin koulukokemukset tuntuivat kovin tutuilta. Aina saa hävetä. Se on se perustunne. Kaikki pelkäävät muiden tirskunaa. Eikä kukaan huomaa, että pelko vähenisi, jos ei kenellekään tirskuttaisi, jos vain annettaisiin olla vasenkätinen, vinohampainen, ei naurettaisi vaikka toisella on ruma laukku, toisenlaiset kengät. Kotona Assin tottelevaisemmat siskot vahvistavat kaikuina äidin lauseita, joilla häpeää kasvatetaan.

Norjan valtio lahjoitti Suomen kouluille kalanmaksaöljyä! Sitä ei sentään kouluissa enää 50-luvulla tarjottu. Keksittiin Vitol-helmet ja koululaisten kärsimykset vähenivät yhdellä ruokalusikallisella pahanmakuista öljyä. Vessakulttuuri oli noina aikoina primitiivistä huusseineen, vierekkäisine reikineen. Eikä murrosikäisten tyttöjen ollut helppoa saada tietoa kuukautisista, siis niistä. Ne alkoivat. Vertaistukea sai sentään ikätovereilta, persedes ments oli yhden tytön kekseliäs nimitys tälle hävettävälle biologiselle kehitykselle. 

Syyllisyyden tunne lapsiin istutetaan. Äiti sairastuu syöpään eikä Assilla ole kaukana ajatus, että hän on senkin aiheuttanut murjottamalla ja olemalla laiska. Koulussa on kurjaa, kotona kovaa, ja ennen äidin sairastumista jatkuvaa riitelyä, mutta onneksi tytön kirjoitustaito kukoistaa jo lapsena ja päiväkirjaan saa purkaa sisimpiä tuntojaan.

Sekin asia käy ilmeiseksi, että jos kodissa paljon riidellään, se malli imeytyy lapsiin, sisarusten välille tehokkaasti. Tässä suvussa riidellään ansiokkaasti sukupolvesta seuraavaan. Hyvin tutulta vaikutti äidin ja siskonsa Impi-tädin riitaisa vuorovaikutus. - Aivan sama äidilläni ja tädilläni. Ilma oli sakeana ärähdyksiä kuten gå och lägg dig, håll käften tai du är inte klok - ennen kuin luuri läimäistiin korvaan. Lähes hautaan saakka riitelivät, vasta dementia pysäytti vuosikymmeniä kestäneen äksyilyn.

Ensin äiti ja täti puhuvat iloisesti, mutta vähän ajan päästä alkaa kauhea huuto jostakin asiasta, josta ei saa selvää. Silloin isä menee päätään puistellen ulos ovesta ja sanoo menevänsä puita pilkkomaan. 

Kirjan luvut on otsikoitu perheen/Assin muuttojen mukaan, uusin osoittein. Lukujen loppuun on saksittu pätkiä ajan lehtiuutisista. Oikeastaan turhaan. Väkevintä on itse kerronta, lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkuudessaan. Kauppalasta Assi muuttaa Turkuun, suomen kielen opiskelijaksi yliopistoon. Turkulaiselle oli oikein miellyttävää lukea kehuja kaupungin kauneudesta ja vaikuttavuudesta, hienosta murteesta. Vertailukohtana Rooma ja Tiber.

Opiskeluaikana Assi edelleen keräilee itsetuntonsa rippeitä ja alistuu ikäviin seurustelusuhteisiin, jotka tietenkin sinänsä ovat aika tavallisia nuorelle. Ei sitä ihmiskokemusta silloin vielä ole paljon kertynyt. Seuraa muutto Helsinkiin ja Runoilija eli Pentti Saarikoski kävelee vastaan ja saman tien makuuhuoneeseen.

Tuula-Liina Variksen romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka on tullut luettua eli nämä vaiheet tuntuivat jo luetulta. Lopussa kirjailija juoksee tunnollisesti läpi koko tähänastisen elämänsä. Tyyli on sujuvaa, mutta väkevä jälki luetusta laimeni tässä lopun luettelomaisessa tapahtumaketjussa. Varsinkin unien läpikäynti ja siellä tavatut manan majalle menneet alkoi hieman kypsyttää. Parasta olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkoine aistihavaintoineen, tragikoomisine käänteineen, ihmistyyppien osuvat luonnehdinnat. Koko sodanjälkeisen Suomen nostalginen kuva, liikuttavakin ja jo niin kaukana. 

Vanhana on hienoa muistella pitkää elämää ja ihmetellä, kuinka tarkasti voi muistaa lapsuuden pienetkin asiat.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

WSOY, 2020, 356 s