Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliset kirjat, Lapsuus ja Nuoruus ovat pieniä ja käteen sopivia. Näiden kohdalla äänikirja häviää painetulle kirjalle tai ainakin jää tämä tuntuma kokematta. Uudet suomennokset on tehty pideltäväksi, siveltäväksi, nuuhkittavaksi. Ne ovat esteettisesti kauniita ja kapeasti ladottuine sivuineen lukijaystävällisiä. Taideteoksia kannesta kanteen. Tyylikäs suomennos on Katriina Huttusen. Romaani ei aikaile, 1930-luvun nuoren maailmaan solahtaa aikailematta, heti kannen avattuaan.

Nuoruus-osassa Tove on kasvamassa aikuiseksi. Kuten teini-ikäisiä kaikkina aikoina, häntä vaivaa asuminen kotona vanhempien kanssa. Asunto on ahdas eikä siellä löydä omaa rauhaa siihen suurimpaan unelmaan, runojen kirjoittamiseen. Hermostunut ja suulas äiti tai yövuoroista toipuva väsynyt, välillä työtön isä eivät auta asiaa. Köyhä koti odottaa 15-vuotiaan tytön tuovan jo pienet tienestinsä yhteiseen kassaan, varsinkin kun veli Edvin häipyy mahdollisimman nopeasti omaan kotiinsa, kuten hänen odotetaankin tekevän. Toven tehtävä on äidin silmissä hankkia itselleen aviomies, elättäjä. Vanhemmat eivät hänen kirjoittamishaaveitaan ota kuuleviin korviinsa.

Eikö hän ole vielä lähennellyt sinua? Kaunis ystävätär Ruth opettaa Tovelle alkeita naisten ja miesten välisistä suhteista, pelin säännöistä. Kirjailijuus, runot ohittavat Toven mielessä muut asiat tärkeydessä, kun taas Ruth tietää, että nuori nainen voi laskuttaa vanhaa miestä kaikesta, ihan vaan koska toinen on haluttavampi toiselle. Toven vaakakupissa herra Kroghilla on enemmän antaa kuin hänellä, nimittäin antikvariaatti, yhteys kirjoihin ja kirjailijoihin. Häntä harmittaa, ettei hänen vartalonsa innosta niin paljon kuin Ruthin. Hänen silmissään herra Krogh on kaikin tavoin innostava, sillä herra Krogh on ensimmäinen joka uskoo hänen runoilijan kutsumukseensa.

Hän oli sanonut keräävänsä originaaleja, mutta ehkä en ollut tarpeeksi ainutlaatuinen? Kävellessäni hitaasti kotiin ajattelen onnettomana että näin ei olisi käynyt, jos olisin kirjoittanut hyviä runoja.

Samalla suorasukaisella rehellisyydellä Ditlevsen kuvaa seuraaviakin askeliaan seksuaalisuuden ja rakkauden vielä suljetussa maailmassa. Häntä saattelee koviovelle mies toisensa jälkeen, mutta vain yksi innostaa. Hän on köyhä ja resuinen ja häipyy Espanjaan sotimaan. Tove viettää iltoja Ruthin kanssa tanssipaikoilla ja on esittävinään tarkkailijaa kauniin ystävättärensä varjossa. 

Natsismin aallot lyövät paikoitellen korkealle Tanskassakin ja Tove löytää karun vuokra-asunnon Hitlerin kuvalla asuntonsa somistaneen vuokraemännän luota, jossa heil-huudot kaikuvat seinän takaa. Nuoren huolettomuudella Tove löytää asuntoja ja uusia työpaikkoja, kun sekä asunnon että työpaikan irtisanomiset ovat nopeita ja toistuvia, mutta pikkuhiljaa hän onnistuu etenemään kohti omia unelmiaan. Runoja syntyy sekä kollegoiden ja tuttavien merkkipäiville että ensin pieneen lehteen ja sitten kustantamollekin tarjottavaksi. Tunnustusten ropistessa jopa kotiväki alkaa uskoa. Isän väsynyt duunarihahmo liikuttaa. 

Pantuaan lippalakin päähän hän seisahtuu vaivautuneen näköisenä. Tove, hän sanoo pehmeällä äänellä. Enkö saisi nähdä sinun - äh - runojasi joskus? Minähän ymmärrän runoutta. Vihani haihtuu. Saat, sanon, ja hän nyökkää minulle kömpelösti ennen kuin lähtee. Isäni osaa katua ja mennä itseensä, mutta äidilläni sitä taitoa ei ole.

Tove Ditlevsenin Nuoruus on nimensä veroinen, se on jälkikäteen synkäksi määritellystä vuosikymmenestä ja köyhästä kodista huolimatta täynnä elämän makuista seikkailunhalua, optimismia, uusia askeleita, voittoja ja tappioita. Kahdeksantoistavuotiaan oli ehdottomasti päästävä impeyden rasitteesta, eikä tässäkään se asia tapahtu kuten romanttisissa haaveissa, mutta eteenpäin käy runoilijan tie, ja lopussa se näyttää jo hyvin selkeältä. Postissa tulee paketti, ensimmäinen runokokoelma painettuna.

Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä. Eikä tämä omituinen lapsi tunne minua laisinkaan.

Aika kului Nuoruuden parissa kuin siivillä. Ditlevsenin kyky havainnoida ja kuvata persoonallisuuksia on kutkuttavan tarkka. Nuoruus on täynnä epävarmuutta ja etsintää, mutta jälkikäteen siinä on mukana aimo annos huumoria.

Ajattelen voinko kihlautua saatavien perijän kanssa. Minulla on epäilys että se on vain polkupyörälähetin kauniimpi nimitys, paitsi että hän ajaa autoa.

Tove Ditlevsen: Nuoruus
Ungdom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S , 2021, 191 s

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Susan Abulhawa (s. 1970) on palestiinalaistaustainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, joka asuu nykyisin Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa pakenivat ns Kuuden päivän sodan aikana Kuwaitiin, jossa kirjailija on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Omiin, perheensä ja sukulaistensa kokemuksiin pohjautuen hän on kirjoittanut esseitä, antologioita ja kolme romaania, joista Rakkaudetonta maailmaa vastaan on tuorein.

Kuutio eli huippuautomatiikalla varustettu eristysselli on Nahrin, minäkertojan asuinpaikka, josta käsin vastarintataistelijana eli Israelin poliisin terroristina vangitsema nainen raportoi takaumissa sukunsa ja perheensä historiaa. Rakkaudetonta maailmaa vastaan kuvaa ruohonjuuritasolla palestiinalaisen perheen ja suvun elämää. Tässä vaiheessa, 1990-luvun alussa vain vanhin elossa oleva suvun jäsen on asunut enää synnyinseudullaan. Seuraaville sukupolville ainainen pakolaisuus määrittelee identiteetin. Sabah ei tiennyt paskaakaan Palestiinasta. Ei kukaan meistä tiennyt.

Historian hämärästä erottuu tässä tietenkin muslimien etuoikeus maahan verrattuna juutalaisten tarinoihin kaiken alusta. Kerrotaan perheistä, jotka omistivat laajoja maa-alueita ennen kuin siionistinen hallinto takavarikoi ne. Sillä nimellä ihmiset kutsuivat Israelia, aivan kuin se katoaisi, jos emme lausuisi sen nimeä.

Romaani voisi olla hyvin paatoksellista kerrontaa, mutta kaikeksi onneksi Nahr on hankala, rääväsuinen nainen eikä käyttäydy odotusten mukaisesti missään vaiheessa. Päin vastoin hän hankkiutuu suuren rakkauden ja seksin toivossa nuorena naimisiin, vain kokeakseen valtavan pettymyksen kulissiavioliitossa homoseksuaalin miehen kanssa. Avioliiton romuttuminen syöksee Nahrin vaarallisille väylille. Prostituutioon vie pakko ansaita rahaa tehokkaammin kuin mitä työ kauneushoitolassa, kulmien lankaamiset ja vahaukset tuottavat. Perheen naisten tehtävä on kerätä rahaa ainoan pojan, Jehadin opintoihin, jotta tämä sitten lääkärinä vastaisi koko perheen toimeentulosta. Valitulla tiellä Nahria opastaa äitihahmo Um Buraq, miehiä vihaava matruuna - muista että julmuudella on aina kulli -  jota kohtaan nuoremmalle naiselle kehittyy viharakkaussuhde. 

Nahrille Saddam Husseinin hyökkäys Kuwaitiin on taivaan lahja, ja Saddamista tulee Nahrille yksiselitteisesti hyvän symboli. Husseinin joukkojen hyökkäys keskeyttää juhlissa alkavan joukkoraiskauksen ja myöhemmin irakilaiset Kuwaitissa tuntuvat läheisiltä; heitä yhdistää koti-ikävä. 

Mutta nyt tiedän, että paikasta toiseen kulkeminen yksinkertaisesti on maanpakolaisten osa. Oli syy mikä tahansa, ei maaperä ole koskaan vakaa allamme.

Maailmanpolitiikan tapahtumat sysäävät aina uusia vaikeuksia perheen tielle. Amerikkalaisten hyökkäys Kuwaitiin irakilaisten karkottamiseksi ei ole pelastus palestiinalaisille pakolaisille. Jordanian Ammanista tulee heille seuraava kohde. Tiiviin ja erillisen yhteisönsä mukana Nahr kasvaa yhä enemmän sisälle perheensä historiaan, isoäidin muistikuviin omasta puutarhasta, lasten syntymän kunniaksi istutettuihin puihin, joihin kaiverrettiin nimi.

Samalla ympäröivä todellisuus vahvistaa kokemuksia palestiinalaisten oikeuksien polkemisesta ja ylimalkaan pakolaisena syrjinnän kohteeksi joutumisesta kaikkialla. Paluu Palestiinaan syventää tunteen omasta maasta, varsinkin kun siellä alkaa samalla vahvistua rakkaus vastarintaliikkeen sankariin, vihityn aviomiehen veljeen, Bilaliin. Siirtokuntien säälittömät menetelmät palestiinalaisten omien viljelysten näivettämiseksi menevät juureen asti: Israel säännöstelee palestiinalaisten vettä, erityisesti viljelijöiden ja kun puut kuolevat, hedelmätarhat takavarikoidaan viljelijöitä laiminlyönnistä syyttäen.

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on lopulta runsas kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ripauksella modernia feminismiä. Rento tyyli ja huumorin täyteinen, paikoitellen ronskikin dialogi helpottavat, etteivät rankat teemat ylitä sietokynnystä. Arkea kirkastavat yhteiset ruokailut mausteisine herkkuineen, aina voi juoda minttu- ja salviateetä, ja välillä nuori nainen on kokovartalovahauksen tarpeessa. Sukupolvien väliset skismat erottuvat väkevinä, mutta uusia oivalluksia niin äidistä kuin isoäidistä nousee esille. Vaikuttaa kuin Abulhawa olisi kirjoittanut täyteläisen synteesin omasta elämästään, haluten kirjata muistiin sekä Palestiinan historian ja perinteet että pakolaisuuden raastavan ikävän. Vahva jälki syntyy siinä samalla myös Israelin nykyhallinnon tavoista kohdata suurin ongelmansa, maan syntyhistorian perusteella syntyneen pakolaisongelman.  

Näytti siltä, että palestiinalaiset saivat liikkua vain viisi minuuttia ilman, että piti taas pysähtyä odottamaan seuraavan viiden minuutin ajomatkaa.

Liipasinherkkyydestä näissä paikoissa näytettiin esimerkki israelilaisessa elokuvassa Foxtrot, joka esitettiin Yle Teemalla viime viikolla. Kulttuuriministeri kuulemma häpesi sen menestystä Venetsiassa myöhemmin.

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Against the Loveless World, 2020, suomentanut Anna-Mari Raaska

Like Kustannus, 2022, 383 s

1.2.21 Yle:
Israelin valtio kohdistaa palestiinalaisiin sortotoimia, jotka täyttävät apartheidin eli rotuerottelun tunnusmerkistön, sanoo ihmisoikeusjärjestö Amnesty International raportissaan.

Amnestyn mukaan Israel kohtelee palestiinalaisia vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä ja riistää heiltä järjestelmällisesti ihmisoikeudet. Apartheid on kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaan rikos. Israel on vastustanut käsitteen käyttöä jyrkästi.

Klassikkohaaste. Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Tällä kertaa klassikon valinta oli vaikeaa. Aloitin Laurence Sternen Sentimentaalisesta matkasta. Tristram Shandy on samaa tyyliä, mutta parempi. Sitten keksin Camus'n Ruton. Kuinka mainiota jatkaa edellisestä klassikkovalinnastani Sivullisesta Ruttoon, ajankohtaistakin! Mutta ei, Rutto vaikutti parin sivun jälkeen huomattavasti kankeammalta ja vanhahtavammalta kielellisesti kuin Sivullinen (eri suomentajat näköjään noilla kahdella). Ei kun takaisin kirjastoon. Epätoivoissani kannoin kotiin Doris Lessingin Kesä ennen pimeää. Kultainen muistikirja oli paljon parempi, muistaakseni.Viime viikolla kävin kirjastoa, kuten jotkut koulua.

Dead linen lähestyessä käännyin kotikirjahyllyjemme puoleen. Onhan siellä klassikoita jokunen hylly. Minäpä luen Seitsemän veljestä! Eipä ole koulun jälkeen tullut sitä vilkaistua. Mutta. Mistä sivistyskodista puuttuu Seitsemän veljestä? Niinpä. Vilkaisin miehen kirjastoon kuuluvaa osastoa, jota en yleensä näe, vaikka miten tarkentaisin. Sieltä löytyi hänen perusteoksensa Douglas Adamsin, Linnunradan käsikirja liftareille, maailman ainoa viisiosainen trilogia. Hauskaa, poskettoman älytöntä tai älykästä, mutta äähh, ei nouse kiinnostus riittävästi kantamaan edes 150 sivun ekaa osaa, 60 kävin läpi hörähdellen. Teos on toki ajankohtainenkin, näkemyksellistä teknisen kehityksen parodiaa.

Nyt alkoi aika jo loppua kesken, piti etsiä lyhyitä klassikoita. Löysin Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin, joka osoittautui kaikin puolin nappivalinnaksi sekä aiheen että tyylin puolesta.

Syytetty nouskoon seisomaan. Robert on ampunut Glorian, tanssipartnerinsa, ja on syytettynä oikeudenkäynnissä, joka kehystää takaumassa kerrottua tapahtumasarjaa. Laman aikana 1930-luvun pulavuosina Yhdysvalloissa yleistyivät maratontanssit, tanssikisat, joiden voittajapari palkittiin rahapalkinnolla. Kisat houkuttivat yhtenä tapana ansaita rahaa ja saada kuuluisuutta, nousta vihreämmälle oksalle köyhyydestä. Suosion myötä sääntöjä ruuvattiin osallistujille yhä tiukemmiksi. Yleisö janosi äärimmäisiä suorituksia ja niitä se sai.

Ammutaanhan hevosiakin - romaanin tanssikisat järjestetään Hollywoodin lähistöllä. Paramountin studioiden tähtiä kutsutaan silloin tällöin kisoihinkin katsojiksi ja vetonauloiksi tuomaan lisää yleisöä, osallistujat haaveilevat "löytämisestään". Tanssiparit ovat kuin pyörässä ravaavia, rääkättyjä koe-eläimiä. Heidän tanssimaratoninsa ei ole päivien vaan viikkojen mittainen, 879 tuntiin päästään. Mutta heillä on ilmainen ruoka ja vuode - lyhyiksi katkoiksi pätkittyinä väliaikoina - ja kisan päässä häämöttää tuhannen dollarin voitto. Eiköhän tässä ole nykyisen tosi-tvn, temptation islandin, big brotherin jne vastine sadan vuoden takaa.

Sattumalta kadulla törmänneet nuoret, Robert, minäkertoja ja Gloria tarjoavat mielenkiintoisen vastinparin. Siinä kohtaavat kaksi paremmasta elämästä uneksivaa. Voin jo huomenna olla tähti. Katso vaikka Hepburnia ...  Nainen saa taivuteltua epäröivän nuorukaisen tanssikisoihin, mutta maratonin alettua Gloria on se, joka näkee kisoissa lopullisen umpikujan, siihen astisen karun elämänsä jatkeen. Robert uskoo optimistisesti tulevaan uraansa ohjaajana Hollywoodissa, ihan vain koska se kiinnostaa, lyhytelokuvista voisi aloittaa. Nuorelle naiselle tanssista kehkeytyy danse macabre.

Helvettiäkö sinä siitä tiedät. Sinullakin olisi paremmat oltavat, jos et olisi koskaan syntynyt.

Gloria kiukustuu kaikelle näkemälleen, umpikujalleen, tanssipakolleen, myös raskaana olevalle toisen parin tytölle, Rubylle, joka ei tee aborttia vaan lapsen vaikka ei pysty tätä elättämään. Hän näkee koko spektaakkelin kuin läpivalaistuna, kaiken sen raadollisuuden, jossa tanssijoista imetään viimeisetkin hikipisarat. Tanssin lomaan tulee vielä juoksuosuus, josta hitain pari aina pudotetaan kisasta. Koska tanssi ei saa näyttää siltä, mitä se on - verenmakuiselta näännytystaistelulta - vaan romanttiselta, jonkun parin kesken lavastetaan häät.

Katsokaa heitä, hyvät naiset ja herrat, 242 tuntia jatkuvasti liikkeessä ja raikkaita kuin ruusut.

Moraali saa mennä, vaikka moraalinvartijatkin käyvät paikalla, Siveiden Tapojen Liiton edustajat käyvät paikalla vaatimassa kisojen lopettamista. Se, että jotkut yrittävät harrastaa kiireistä seksiä väliajalla portaiden alla piilossa on pientä, merkittävämpää on se, että etsitty murhamies saadaan kiinni osallistujana kisoissa, se on ilmaista huomiota, vastaa valtaisaa mainoskampanjaa.

Marion pidättäminen oli paras onnenpotku mitä meillä on koskaan ollut. Ilman sitä ei kukaan tietäisi näistä maratontansseista mitään. 

Kuinka kaikkein romanttisimmasta lajista saadaan väännettyä irvikuvansa? Suljetussa tilassa vailla auringonvaloa - Kaliforniassa - nääntyneet parit esittävät teatteria, romanssia tai komiikkaa, pysyvät liikkeessä, joka muistuttaa enää etäisesti tanssia, palkinnon toivossa.

Kisa etenee pääparille lupaavasti, vaikka ilmassa risteilee monenlaista juonittelua, sponsoria ja hyväksikäyttöä eikä kukaan pysty enää pidättelemään Glorian myrkkyä. Hänellä ei ole illuusioita, hän on suorapuheinen ja kiusallisen rehellinen. Hän paaluttaa muutaman faktan myös Siveiden Tapojen tädeille: 

- Maailmanparantajien tyttärille yleensä käy niin, Gloria sanoi. Ennemmin tai myöhemmin joku nai heitä eivätkä useimmat tiedä tarpeeksi välttyäkseen tulemasta paksuksi. 

Valitettavasti toinen Ammutaanhan hevosiakin -kertomuksen päähenkilöistä näkee koko spektaakkelin liian tarkasti, koko sen kurjuuden ja nöyryytyksen - niin lähellä Malibun biitsejä ja Hollywoodin parrasvaloja - eikä se groteski näkymä riitä vahvistamaan sitä että eläminen olisi vaivan väärti. Tavallaan hän saa myös partnerinsa, koko 37 päivän ajan fyysisesti läheisen, muuten tuntemattoman miehen mukaansa, sillä ammutaanhan hevosiakin - kun ne kituvat.

Kirjan lopussa on Peter von Baghin monipuolinen analyysi kirjasta - ja elokuvasta vuodelta 1969, josta tuli kirjaa tunnetumpi. Siinä teos maisemoidaan osaksi amerikkalaisen historian ydinkertomusta,  vaellusta kohti onnea ja länttä sekä kerrotaan monta mielenkiintoista faktaa. Muun muassa se, että Gloria Beatty, tytön nimi, tarkoittaa lyötyä kunniaa. 

Teos on Horace McCoyn tunnetuin ja takakannen mukaan se oli Camus'n ja Sartren sukupolven korkealle arvostama, häntä pidettiin Steinbeckin ja Hemingwayn veroisena mestarina. Kirjailija on amerikkalaiseen tapaan kiertänyt kymmenissä ammateissa, joista yksi oli ulosheittäjä maratontansseissa. Sieltä on siis peräisin aidosti huohottava, pölyn ja hien tuoksuinen tunnelma tässä makaaberissa näytöksessä. Lyhyt romaani on ekspressionistinen taideteos. 

Kiitos tämänkertaisen haasteen kokoajalle Kartanon kruunaamaton lukija.

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin, 1935
They Shoot Horses Don't They, suomentanut Heikki Salojärvi 1978
WSOY, Lovekirjat, 2009, 153 s

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Natsi-Saksa -aiheinen kirjallisuus vetää minua näköjään edelleen magneetin lailla. Mikä tässä painajaisessa niin kiinnostaa? Ehkä kirjasta toiseen se uskomattomuus, että tällaista valtiollista julmuutta ja väkivaltaa on voinut tapahtua hyvinvoivassa Euroopassa ihmisten keskellä, tavallisia ihmisiä siihen osallistaen. Kaikki ne ilmiöt ja tapahtumat, mistä on voinut lukea kirjoista ja katsoa lukuisista dokumenteista tai uutisfilmien pätkistä todistavat, että tällainen kehitys ei ole mikään kerran tuhannessa vuodessa maata kohti syöksyvä komeetta avaruudesta vaan aivan johdonmukaista poliittista kehitystä. Ja ettei sitä enää tapahtuisi, tällaiset kirjat toimivat kuin rokotus tautia vastaan. 

Norman Ohlerin Soluttautujat on viimeisin lukujonossani. Tätä ennen olen lukenut Hans Falladan Yksin Berliinissä, Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, Knausgårdin 6. kirja, Katja Petrovskajan Ehkä Esther, Jorge Semprúnin Kirjoittaminen tai elämä, Laurent Binet'n HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä, Terhi Rannelan Frau,  Éric Vuillardin Päiväkäsky, Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema. Kaikki valottavat eri näkökulmilta samaa historian ajanjaksoa ja sen tuhovaikutusta ihmisten elämään, holokaustia ja muita tragedioita. Knausgårdin 6. Taisteluni  sisältää laajan esseen Hitleristä. (Lisäys 25.1. pari aiheesta jo lukemaani puuttui listalta).

Soluttautujat ovat kirjassa natseja vastustanut löyhä verkosto, rihmastoksikin kutsuttu, keskeisenä henkisenä johtajanaan sotilassuvun nuorukainen Harro Schulze-Boysen, idealisti ja sittemmin Natsi-Saksan ilmavoimien upseeri sekä hänen vaimonsa Libertas, aristokraattisuvun taiteellinen ja temperamenttinen nainen, jo natsipuolueen jäseneksi aiemmin liittynyt, mutta sittemmin siitä eroava. Hän käyttää eron verukkeena naisen asemaa, kotirouvakultti on vahvaa natsipiireissä. Hänen perheensä suhteilla Göringiin on merkitystä aviomiehen uralle, mikä mahdollistaa tiedustelutoiminnan. 

Göring nousee vihdoin teepöydästä ja lähtee huoneeseensa, jolloin Libertas keskeyttää matkan. Hän odottaa Göringiä tämän vierashuoneen ovella, ja tämä, aina avoimena naisellisille suloille, pyytää linnan nuoremman neidon huoneeseensa. Se on askel, jota valtion toiseksi tärkein mies saa vielä katkerasti katua.

Heidän tuttavistaan Berliinissä, kulttuurisukujen jäsenistä, taiteilijoista, tutkijoista, toimittajista kasvaa se runsaan sadan ihmisen joukko, johon kuuluvat miehet ja naiset (suunnilleen yhtä monta molempia) ottavat tietoisesti sen suurimman riskin minkä Berliinissä tuolloin saattoi. Kolmannessa valtakunnassa heitä kaikkia nimitetään kommunisteiksi, vaikka verkosto on kirjava ja kattaa monenlaisia poliittisia näkemyksiä. He ovat anti-fasisteja, boheemeja, vapaa-ajattelijoita ja moni myös vapaan rakkauden kannattaja. Natsi-Saksan tiedustelu antoi heille nimen Rote Kapelle, Punainen orkesteri.

Kukaan ei voinut panna alttiiksi enempää kuin henkensä, siteerataan alkulehdillä kirjailija Hans Falladaa.  Päiväkirjoihin, kirjeisiin, dokumentteihin pohjaava teos kertoo jälkimaailman silmissä epätoivoisesta 10-vuotisesta vastarinnasta hyytävän tehokasta natsivaltaa vastaan.  Kun kuvauksen kohteena oleva joukko ei kuitenkaan tulevasta tiedä, he ovat täynnä nuoruuden intoa, optimismia ja energiaa. Merkitykselliseksi koettu toiminta ei ketään lannista, päin vastoin he näyttävät sitä päättäväisemmiltä mitä pidemmälle aikaa kuluu. Sitä paitsi joukko on vuonna 1933 alle kolmekymppisiä, rakkaussuhteita syntyy ja kuihtuu ja ne saavat kirjassa paljon tilaa, kuten nimikin kertoo. 

Schulze-Boysenin vastarinta alkoi jo ennen Hitlerin valtakunnankansleriksi nimittämistä Gegner (vastustaja) -nimisen lehden 23-vuotiaana päätoimittajana ja hän sai tuta vastustajansa otteet ensi kerran, kun hänet ja hänen ystävänsä otettiin kiinni ja pahoinpideltiin. Ystävä kuoli. Tapahtuma toimi opetuksena; avoin vastarinta ei ollut enää mahdollista, se oli tehtävä salassa. Rinnan Harron uravalintojen kulkee hänen valokuvaamisesta kiinnostuneen rakastettunsa/vaimonsa Libertaksen tarina. Tämä pääsee Hollywood-elokuvien levityksestä vastaavan MGM:n hommiin, kun joukoittain irtisanotuilta juutalaisilta vapautuu tehtäviä. Hitleriä pokkuroidaan kaikkialla Berliinissä. Saksan MGM:n päällikkö eroaa propagandaministeri Goebbelsin kehotuksesta juutalaisesta vaimostaan, joka päätyy sittemmin keskitysleirille. Kirja paljastaa, kuinka Hollywoodissa asti suostuttiin natsimieliseen sensuuriin. Saksan markkinat olivat suuret ja tärkeät.

Pääpariskunnan tehtävät antavat heille Saksan hyökkäyssodan alettua näkymät tapahtumiin aitiopaikoilta: Harrolla on työhuone ilmailuministeriössä ja Libertas työskentelee Saksan Kulttuurielokuvakeskuksessa ja näkee päivittäin sensuroimattomia kuvia juutalaisten joukkomurhan etenemisestä. Myös muut ystävät saavat omasta toiminnastaan jatkuvaa tietoa Saksan sisäisestä tilanteesta, esimerkiksi niistä lopulta yli 10 miljoonasta pakkotyöläisestä, joita hallitus käyttää pitääkseen sotataloutta pystyssä. Vankeja tulee Ranskasta, Puolasta, Neuvostoliitosta ja muualta. Muukin teollisuus hyötyy ilmaisesta työvoimasta, seikka jonka Eric Vuillardin Päiväkäskykin mainitsee. 

Muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia kirja tiputtelee. Eivät ne ole uusia kenellekään historioitsijalle, mutta tavalliselle lukijalle moni asia on uutta (tai unohtunut). Kuten esimerkiksi semmoinen yksityiskohta, että Stalin luotti Hitlerin kanssa tekemäänsä sopimukseen, eikä uskonut hänelle toimitettuja tietoja Saksan tulevasta hyökkäyksestä, Operaatio Barbarossasta. Aika ironista, että vainoharhainen äijä joka murhauttaa joka toisen ympäriltään vuosikausien ajan luottaa - väärin - toiseen diktaattoriin! Stalinin mielestä informantti pitäisi lähettää huoraäitinsä helmoihin. 

Kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu käänteitä. Jo vuonna 1936 valtion nimissä teloitetaan niin paljon ihmisiä, että Hitler ottaa käyttöön tehokkaammat giljotiinit. Hitler käy Saksassa kamppailua myös omissa joukoissaan, sisäisiä puhdistuksia tapahtuu jo ennen varsinaisia juutalaisten joukkokuljetuksia ja lisääntyviä paikallisia poliisikuulusteluja. Nuorten myrskyävät rakkaussuhteet ja monenlaiset taiteilijapersoonat ja heidän elämäntapansa tuovat kirjaan arjen tunnelmia keskellä hengenvaarallista toimintaa. Harro Boysen-Schulze vaikuttaa kaiken keskellä uskovan asiaansa muita tulisemmin, naiset unohtuvat useammin kuin hän naisilta. Ja lopulta vaikuttaa, että nimenomaan nuorten ihmisten tunne-elämä ja halu elää täysillä vie heidät riskialttiiseen tilanteeseen. Sinä haluat aina esittää Elektraa, hän kirjoittaa takaisin - etkä vain teatterilavalla. Jatkuvasti pelkkää draamaa. Sankari väsyy rakkaussuhteisiinsa.

Radiolähetin on lopulta avain paljastumiseen ja sen jälkeen alkavat kuolonkellot soida. Kirja on jännittävä ja täynnä tunteita, mutta on silti kurjaa lukea rohkeista nuorista ihmisistä, joille käy huonosti - ennen kuin natseille käy huonosti. Ja oikeastaan vielä enemmän ärsyttää se, ettei noille natseille edes käy kovin huonosti. Tällaista teosta lukiessa voi samalla tarkistaa, kuka kuoli milloin - vaikka asia selviää enimmäkseen kirjastakin. Niin vain on, että suuri osa, ydinryhmä tästä joukosta hirtetään ja teloitetaan 1942/43, mutta sen sijaan moni heidän kiduttajistaan eli pitkän elämän kuka mihinkin virkaan uudelleen asettautuneena. Esimerkiksi Horst Kopkow, SS:n salaisen poliisin tutkijan pestasi Britannian salainen tiedustelu M15 palvelukseensa kylmän sodan aikana. Uusi henkilöllisyys pelasti sotarikossyytöksiltä. Sen sijaan Harro Schulze-Boyzenin isältä evättiin pyyntö saada poikansa teloituksen jälkeen mitään hänen jäämistöstään, koska kirjeen mukaan "lisärangaistuksena halutaan myös hävittää tuomitun muisto." 

Asialleen omistautunut Harro on poikkeusyksilö, hän on luja ja rauhallinen loppuun asti. Norman Ohler kuvaa häntä kuin pyhimystä. Ulkoisine ominaisuuksineen hän vastaa natsien rotuihannetta, mutta on terävä huomaamaan, kun hänen äitinsä näyttää omaksuneen vastaavia arviointitapoja.

Minusta kirjailija on kuitenkin aika armoton. Alussa hän kertoo tapaamisestaan isoisänsä kanssa, kun heille on koulussa kerrottu natsismin ajasta. Tämä oli silloin rautateiden palveluksessa eikä tehnyt mitään muuta kuin hoiti oman työnsä. Isoisä vaikuttaa liikuttuneena potevan siitä huonoa omatuntoa. Lapsi, kirjailija kokee silloin etäisyyttä. Isoisänkin olisi pitänyt olla mukana vastarinnassa ilmeisesti kirjailjan mielestä. Liikaa vaadittu jälkikäteen minusta. Hengissäpysyminen on vahva vietti. 

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Harro und Libertas. Eine Geschichte von Liebe und Widerstand, 2019, suomentanut Raija Nylander
Like 2021, 448 s

Julia Phillips: Katoava maa

Kamtšatkan niemimaalle Venäjän koilliskulmalla sijoittuu Julia Phillipsin Katoava maa. Seutu on samaa tuliperäistä Aasian mantereen reunavyöhykettä kuin Japani. Geysirit, tulivuoret ja kylmät talviyöt ympäröivät Petropavlovskin kaupunkia ja Esson kylää, romaanin tapahtumapaikkoja. Naapurimaamme Venäjä on valtava ja monikasvoinen. Lento Petropavlovskista Moskovaan kestää 9 tuntia, etäisyys vajaat 7000 km. 

Julia Phillips on amerikkalainen esikoiskirjailija (s.-89). Kumpaakaan ei uskoisi. Ei uskoisi, että amerikkalainen voi kirjoittaa niin venäläistunnelmaisen romaanin. Eikä uskoisi, että kirjailija on vielä nuori; näin perehtyneen oloisen, monivivahteisen ja "kypsän" teoksen olettaisi kertovan pitkästä elämänkokemuksesta ja kirjailijuudesta. No, kirjoittajana Phillips on joka tapauksessa kokenut. Hän on ehtinyt kirjoittaa moniin lehtiin, kuten The New York Times, Moscow Times ja The Paris Review.

Katoava maa seuraa seudun tapahtumia vajaan vuoden verran, elokuusta seuraavaan heinäkuuhun, suunnilleen nykyajassa. Alussa  kaksi sisarusta, Aljona, 12 v ja Sofia, 8 v, katoaa. Tuntematon mies sieppaa heidät autoonsa kaupungin laitamilla, meren rannalla. Sittemmin he katoavat myös lukijalta, jolle tämä alku ovelasti antaa enemmän tietoa mysteeristä kuin kenellekään kirjassa myöhemmin tavatulle.

Selvittämätön tragedia kulkee punaisena lankana yhteisön kuvauksessa, milloin lähempänä, milloin taustalla. Viranomaiset, poliisi tarjoavat selitykseksi hukkumista, koska mitä enemmän aikaa kuluu, sen varmemmalta näyttää, ettei tapaus koskaan selviä. Erästä perhettä piinaa jo aiemmin tapahtunut katoaminen. Siinä perheen tytär oli kuitenkin jo 18-vuotias, ja hänen siskonsa uskoo Lilian lähteneen riitaisesta kodistaan omasta halustaan, muille selityksiä jättämättä.

Jos Petropavlovsk jonakin päivänä hukkuisi laavavyöryn alle, Katja pelkäsi arvaavansa täsmälleen, keneltä komealta vulkanologian tutkijalta uhkaavan purkauksen merkit olivat jääneet huomaamatta. Maks ei jaksanut aina pitää lukua siitä, mikä oli tärkeää. Enää hän ei vaikuttanut yhtä erinomaiselta kuin aluksi.

Seuraavat luvut ja kuukaudet tuovat päähenkilöiksi aina uuden naisen, tyttäriä, äitejä, opiskelijoita, vulkanologisen tutkimuslaitoksen tutkijoita, sairaanhoitajia, kanslisteja, vastaanottoapulaisia. Hieman Olive Kitteridge-romaanien tapaan yhteisön kokonaiskuva täydentyy luku luvulta, pala palalta. Naiset, heidän parisuhteensa, ajatuksensa, toiveensa, suunnitelmansa ja pettymyksensä nousevat etualalle. Heidän elämäänsä hallitsevat yhteiskunnan ikiaikaiset rakenteet, jotka eivät tee irtiottoja helpoiksi. Kaikki etsivät onneaan, parempaa toimeentuloa, luotettavampaa miestä, opiskelupaikkaa, liian varhaisen raskauden jälkeen toisenlaista jännitystä elämään, tanssia, iloa. 

Liliakin oli pieni ja nuori, vaikka ei yhtä nuori kuin Golosovskajan sisarukset. Artjom oli antanut Revmiralle tutkijan puhelinnumeron, ja Revmira oli lähettänyt poliisille Liliasta koulun päättäjäisissä otetun valokuvan, mutta vastausta ei ollut kuuulnut. Se ei ollut suuri yllätys. Lilia oli ollut kadoksissa jo kolme vuotta, hän oli eveeni, eivätkä hänen vanhempansa olleet tärkeitä ihmisiä.

Kamtšatkalla asuu joukko alkuperäiskansoja, mm korjakit, eveenit ja ainut omine piirteineen ja kielineen. Se ei yllätä, että he ovat seudulla syrjittyjä. Tätäkin ilmiötä Katoava maa valottaa ällistyttävän oivaltavasti ruohonjuuritasolla, vaan ei mustavalkoisesti. Tundralla varttunut Ksjusa opiskelee ja rakastaa venäläistä Ruslania. Korjakkinaisen vetämä tanssikurssi antaa voimaa tytölle, mutta herättää epäluuloa miehessä. On ilmiselvää, että yhteisössä tyttöjen katoamisesta ensinnä epäillään tummaihoisia roistoja. 

Jotain hyvin "venäläistä" on vahvojen naisten perhekuvastossa. Perheissä käydään paitsi pariskuntien myös sukupolvien välistä kamppailua. Suvuissa on yleisesti monessa liemessä keitettyjä matriarkkoja, jotka kohtelevat tyttäriään ikuisesti teini-ikäisinä vaikka nämä olisivat jo väitöskirjan tekijöitä ja äitejä itsekin.

Tervehtiessään Zoja tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän näytti varmaan todella säälittävältä pöytä katettuna, lihat muhimassa liedellä, vauva hermostuneena ja koko päivän puuhat levällään vieraiden irvailtavina.

Kaupunkia kohdanneet tapahtumat tuovat pelon ja epävarmuuden jokaisen naisen elämään, ja vieläkin suurempaa järkytystä uhrien perheisiin. Siitä huolimatta arki jatkuu. Loistavalla taidolla Phillips kuvaa niin nuoren äidin askareita, kiellettyjä tunteita rakennusmiehiä kohtaan, koulutyttöjen suhteita, uutta elämää suunnittelevaa tutkijaa kuin tyttärensä kadottaneen äidin mielenliikkeitä, vaikeutta kohdata uteliaita. Meni hän minne tahansa, ihmiset tunsivat tietoisesti tai tiedostamattan vetoa hänen murhenäytelmäänsä, vastasivat kutsuun, joka hänestä edelleenkin välittyi, tunsivat pakonomaista tarvetta lähestyä.

 

Novellinomaiset kertomukset olisivat jo sellaisenaan todella kiinnostavia inhimillisten olosuhteiden ja pyrkimysten kuvauksia tuossa maailmankolkassa, josta ei usein kuule/näe uutisia, elokuvia. Paikoitellen näin lukiessa väläyksiä Zvjagintsevin elokuvasta Leviathan. Ehkä se on sittenkin vielä karumpi näkymä, sillä tässä yhteisössä on kuitenkin myös lämpöä ja yhteisymmärrystä, auttamisen halua. Punainen lanka ei erillisistä episodeista myöskään katoa, se antaa mahdollisuuden kuvata entistä tarkemmin jännitteitä sekä yhteisössä että perheissä. Ja niin siinä käy, että loppua kohden tämän romaanin roihu sytyttää lukijassa semmoiset liekit että sitä lukee jännityksestä kangistuneena. Kertakaikkisen häikäisevä romaani esikoiskirjailijalta! Se oli vuoden 2019 National Book Award finalisti ja yksi the New York Timesin The 10 Best Books of 2019. 

Julia Phillips: Katoava maa

Disappearing Earth, 2019, suomentanut Hilkka Pekkanen (alkuperäisen julkaisuvuosi väärin suomennoksessa)

Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021, 315 s

Edward St Aubyn: Sokkotesti

Autofiktiivisen romaanin kirjoittajana menestystä saavuttanut kirjailija joutuu/pääsee uusille vesille kirjoittaessaan seuraavaksi fiktiivisen romaanin. Ihan niin suurta huomiota kuin Karl-Ove Knausgård, ainakaan Pohjoismaissa, ei Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja ehkä herättänyt, mutta aika vankan joukon innostuneita lukijoita kuitenkin, uskoisin.

Sokkotestiin on kerätty huomattavan paljon ajankohtaisia teemoja ekologisesta katastrofista vaurastuneiden sijoitusnerojen kautta neurotieteen uusiin keksintöihin. Tämä ajankohtaisuus ja varsinkin ekologiset teemat palauttavat Sokkotestiä lukiessa mieleen Richard Powersin Ikipuut.  Onneksi St Aubyn sirottelee vakavienkin teemojensa väliin huomattavasti enemmän huumoria, sekä hulvattoman leikkisää kuvailua että pirskahtelevaa satiiriakin. Takuuvarma brittiläinen huumori karsii liiallisen saarnaamisen.

Se mikä minua feministinä harmittaa on feministimiesten (saattaa olla väärä leima), eli esim Knausgårdin ja St Aubynin yhteinen piirre nostaa naiset turhan hyveellisiksi. Sokkotestissäkin naiset ovat puhtoisia, rehellisiä, älykkäitä, kaikin puolin moitteettomia, kun sen sijaan miehissä löytyy monenlaista kieroa ja mehukasta hahmoa, ainakin alkuun. Joku heistä muuttuu hyveelliseksi madonnamaisen naisen vaikutuksesta. Valitettavasti, lukijan kannalta. Tosikkomaisuus väijyy ikävästi nurkissa.

Hahmoja ja käänteitä romaanissa riittää. Ensinnä tavataan Francis, eräänlainen nuori Pentti Linkola, luonnon ehdoilla elävä tutkija, joka omistautuu metsätilalla luonnon palauttamiseen ennalleen, villiinnyttämiseen. Häneen rakastuu akateeminen evoluutiogenetiikkaan erikoistunut Olivia. Olivia on kahden psykoanalyytikon adoptoima nainen. Lapsuudenystävä Lucy on maailmalla menestynyt tutkija hänkin, joka palattuaan Lontooseen kuulee sairastavansa aivosyöpää. Hän on sitä ennen ottanut pestin amerikkalaisen Hunter Sterlingin Digitas-riskisijoitusyhtiön Lontoon toimiston johtajana.

Keskushenkilöiden ympärillä pyörii kehä sivuhenkilöitä, kuten skitsofreniasta kärsivä Sebastian, mahdollisesti Olivian kaltoin kohdeltu veli, Vatikaanin edesmenneen munkki Domenicon aivojen skannauksesta ja sen ympärillä pyörivästä bisneksestä kiinnostunut kardinaali Lagerfeld ja hänen kovassa nuhteessa pitämänsä apotti Guido. Viimemainittujen välille St Aubyn kehittelee herkullisimmat dialoginsa ja kuvailunsa. Onhan maallinen ahneus ja vallanhalu ynnä muut synnit yhdistettynä kirkolliseen pyhyyteen ollut aina kiehtova yhdistelmä.

"Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän olisi varastamista", isä Guido sanoi.
"Varkaus ei ole varkautta, kun kyse on omaisuuden palauttamisesta alkuperäiselle omistajalle", kardinaali sanoi.
"En ole filosofi niin kuin teidän ylhäisyytenne, mutta eikö signor Prokoshin tietokone ole hänen henkilökohtaista omaisuuttaan?"
"Ei silloin, kun se pitää sisällään veli Domenicon aivojen skannauksen tulokset, Lagerfeld sanoi, "jotka hän on saanut haltuunsa kirkon palvelijan myötävaikutuksella."

Sokkotestissä on Patrick Melrose-romaaneista tuttuja elementtejä. Niitä on istutettu varsinkin miljonääri ja sijoittaja Hunterin henkilöön, joka yrittää palautua monenlaisista tripeistä ja cocktaileista ennen seuraavaa valloitusta nais- tai sijoitusmaailmassa. Kohtuullisen hyväosaisten älykköjen välillä syntyy rakkautta, jota koettelee mm eräs tantraseksin papitar Kaliforniasta. Siinä lomassa päästään oppineesti keskustelemaan mainituista evoluutiogenetiikan ja neurotieteen näkymistä.

Edward St Aubyniltä onnistuu fiktiokin, mutta Patrick Melrose-sarja oli niin väkevää, poikkeuksellisen pahasta perhetraumasta elpyneen miehen kirjoitusta, että Sokkotesti jää sen rinnalla vaisuksi kokemukseksi.  Henkilökuvaus on ohuempaa ja monialainen akateeminen keskustelu puuroutuu paikoitellen epäkiinnostavaksi. Usein kirjailija tempautuu huumorintajunsa viemänä iloiseen kipinöintiin ja se on oikein hyvä. Monenlaiset ihmissuhteet etenevät vaihtelevissa tunnelmissa eikä mikään oikeastaan selviä loppuun mennessä, mutta ei tarvitsekaan.

Edward St Aubyn: Sokkotesti

Double Blind, 2021, suomentanut Markku Päkkilä

Otava, 2021, 279 s

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Metsään ei ole tultu juttelemaan. He suorastaan puhkuvat intoa, hiljaista maanisuutta jonka huomaa heidän kumartuneista selistään. Gunnel ja Lan Pham seisovat ison auton luona ja katselevat ihmeissään. He näkevät Hieun katoavan puitten lomaaan ja palaavan naama, kaula ja korvat sinisinä.

Pietarsaaressa, Pohjanmaalla asuu pieni vietnamilaistaustainen perhe, äiti Má, isoveli Hieu ja minäkertoja, pikkuveli. He ovat nykysuomalaisia, mutta enemmän kuin mistään muusta Quynh Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaisuuden omalakisista, leimallisista piirteistä vieraassa maassa. Luulisin, että osa niistä on sellaisia, jotka meillä päin hahmotetaan kaikille aasialaisille kulttuureille tyypillisiksi: sitkeys, työteliäisyys, itsehillintä, eleettömyys - paitsi niinä hetkinä jolloin itsehillintä purkautuu äkillisesti kuin ukonilma. Tämä perhe ja muut vietnamilaiset ovat  ulkopuolisia, mutta päättäväisiä ja ankaran työteliäitä. Heitä ei lannisteta. 

Sirpaleinen kuvaus perheen elämästä etenee lyhyissä luvuissa, joiden otsikot huvittavat ja hämmästyttävät: Saaristoa ja hyvät ulkoilumahdollisuudet, Valmiina suuteluun, Mistä te puhutte?, Maggie & Tony... (Viimemainittu vaikutti oudolla tavalla tutulta ja kuinka ollakaan, kyse on hongkongilaisesta elokuvasta, jota perhe käy katsomassa. Sehän on In the mood for love, jonka Yle Teema esitti elokuvafestivaalissaan marraskuussa.)

Tarkkakatseinen pikkuveli tuntuu lymyävän äidin ja isoveljen tuntumassa ja rekisteröivän herkillä sensoreillaan tunnelmia ja tapahtumia perheen arjessa. Äiti työskentelee pesulassa, pyörittää hetken videovuokraamoa, saa keikan valokuvaajana. Kaikki otetaan vastaan, vuorokaudessa on 24 tuntia. Pikkuveli on vielä nuori, alle murrosikäinen, eikä hän aina tiedä asioiden yhteyksiä. Siitä syntyy omintakeinen tunnelma, jossa hän tapahtumaa selostaessaan siirtyy kuvaamaan tilannetta pysäytyskuvana, ottaa mukaan koko taustamaiseman välittääkseen koko hetken latauksen.

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus. Minä makasin parvekkeen penkillä ja odotin. Kukkien räikeät värit. Viileydestä huolimatta kukat näyttivät siltä kuin ne olisivat väreilleet kuumuudessa. Mitä Lan Pham oli tehnyt? Miten kaikki voisi olla hänen syytään?

Huoneen veljensä kanssa jakava pikkuveli elää intensiivisesti mukana isoveljensä ensimmäisissä rakkaussuhteissa samoin kuin Hieun ja äidin muutamassa rajussa yhteenotossa. Niissä äidin otteet ovat kovia ja niistä tuli mieleen toinen vietnamilaisperhe, nimittäin Ocean Vuongin kuvaama, äidin ja pojan perhe Yhdysvalloissa. Mietin, onko pahoinpitelyä lähenevä kurittaminen kuinka yleistä vai voiko tässä olla jälkiä ihmisiä raaistavasta sodasta. Pikkuveli rekisteröi äidin kepin iskut tarkkaan. Äiti sähisee kuin kobra kun pojat käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla. Äitiä ja isoveljeä tuntuu kuitenkin yhdistävän jotenkin suurempi yhteisymmärrys pikkuveljen tarkkaillessa heitä ulkopuolisena.

Isoveli saa huonoja ohjeita tyttöjen kohtaamiseen äidin ystävättäreltä Lan Phamilta - värikäs ja suorapuheinen hahmo on herkullisesti kuvattu - ja syyllistyy tyttöystävänsä pahoinpitelyyn. Mainehaittaa syntyy, mutta äitiä kiinnostaa käyttikö psykologi huivia ja naureskelee: Niin naiivia väkeä ne valkolaiset ... kuvittelevat että kaikesta voi aina puhua.

Perhe- ja sukuyhteys on tiukka. Tei-Tei-täti, Má, Hieu ja äidin ystävätär Lan Pham tekevät yhdessä mustikanpoimintaretken. Se kestää neljä vuorokautta, yöt nukutaan pakettiautossa, joka on täynnä saaveja marjoja varten. Mustikanpoimintaretkeä pikkuveli kuvaa mystisenä riittinä, johon hän ei pääse osallistumaan, hän on liian nuori. Muiden kertomuksista hän kuvittaa itselleen yöllisten varjojen täyttämän kuvaelman, jossa vilahtaa täti Tei-Tein näkemä leopardikin. Tupsukorvista päätellen ilves on vilahtanut. Kerran Má ja pikkuveli lähtevät pelimatkalle Luotoon, jossa asuu vietnamilaisia. Aikuiset pelaavat kaksi vuorokautta yhteen putkeen, rahasta siis. Saman tapaista tauotonta pelaamista kuvataan muuten myös edellä mainitussa hongkongilaisessa elokuvassa naapureiden kesken.

Quynh Tran on syntynyt samana vuonna 1989, kun hänen perheensä muutti Suomeen. Malmössä nykyisin asuvan kirjailijan (ja psykologin) esikoisteos sai Runeberg-ehdokkuuden 2022. Se on vahva tunnelmaltaan, erikoisella tavalla latautunut ja todella mielenkiintoinen suomenruotsalaisella alueella elävän vietnamilaisen yhteisön kuvaus. Sivuvalossa suomalaisuus näyttäytyy toisenlaisena. Varjo ja viileys on kuin tyylikäs, monista erillisistä otoksista koottu elokuva, uneen päättyvä. Unessa vietnamilaisia on joka puolella.

Alkuteos on kirjoitettu ruotsiksi, suomennos on loistava.

Quynh Tran: Varjo ja viileys
Skugga och Svalka, 2021, suomennos Outi Menna

Kansi Elina Warsta
Förlaget 2021, 257 s

5.2.2022: Runeberg palkinto!