Bo Carpelan: Axel

Otava 1988, 458 s
Suomentanut Kyllikki Villa
Päällys Anders Carpelan 

Bo Carpelan kirjoitti tämän romaanin isoisänsä veljestä paroni Axel Carpelanista, joka syntyi Suomen autonomian aikana vuonna 1858 ja kuoli itsenäisessä Suomessa maaliskuussa vuonna 1919.

Axel Carpelan on romaanissa traaginen hahmo, täynnä tuskaa, kaipausta, surua ja melankoliaa. Hän on fyysisesti hauras, sairasteleva koko elämänsä ajan, saa pyörtymis- ja hikoilukohtauksia. Samalla hän on herkkä kaikelle kauniille luonnossa ja varsinkin musiikissa. Hän ei saa suvultaan ymmärtämystä musiikillisille pyrkimyksilleen. Hän näkee monimerkityksisiä unia eikä aina tiedä onko valveilla vai unessa. Jatkuva kuoleman kaipuu seuraa tuskaisia tuntemuksia, jotka johtuvat loputtomasta itsetyytymättömyydestä, syyllisyydestä ja häpeän tunteista. Elämä on enemmän unta kuin ihmiset aavistavatkaan, ja kuolema on hyvä ja ihana enkeli. Hänellä on paljon musiikkiiin liittyviä ajatuksia ja suunnitelmia, toiveita säveltää, mutta ei saa mitään aikaan. Mitä olisi minusta tullut ilman musiikkia? Mutta eihän minusta mitään ole tullutkaan.

Romaanissa vuorottelevat kerrontajaksot ja Axelin fiktiiviset päiväkirjamerkinnät. Carpelan piirtää tarkalla kynällä kuvaa Suomen historian dramaattisista vaiheista köyhän maaseudun nälkävuosista sortovuosien Bobrikovin hallintoon, aina ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen asti. Lapsuudenkoti on Odensaaressa, Varsinais-Suomen Maskussa. Täältä Axel joutuu muuttamaan vanhempien kuoltua ja veljen ja tämän topakan vaimon lapsikatraineen ottaessa talon haltuunsa. Axel näyttää ihmettelevän kaikkia todellisia tapahtumia ympärillään kuin unissakävelijä, ei saa mistään otetta ja jää aina häpeämään itseään ja omaa osaansa elämässä, joka vain kuluu ohi, kuin hiekka tiimalasissa. Hän muuttaa apulaisen kanssa (Rosengrenin Neidit) milloin Helsinkiin, sitten Tampereelle, taas Turkuun ja viettää kesäpäiviä myös Naantalissa. Kaupungeissa tuoksuu hevosen lanta ja kauppatorin rannassa kalamyyjien kojut.  Axel näkee itsensä kummajaisena ja näkee muunkin maailman toisin kuin muut. Hänelle moni tärkeänä pidetty on turhaa, ja moni turhana pidetty tärkeää.

Näen niityllä lehmän: se luo levollisen vaikutelman, kun taas hevoset näyttävät aina räjähtävän horisonttia vasten. Lehmä luo älykästä äänettömyyttä, se ei ole vähäinen panos. Sijoitapas niitylle joukko ihmisiä, niin he näyttävät jonkinlaisen maalaisdraaman statisteilta, mutta lehmät ovat kotonaan  omassa märehtivässä sinfoniassaan.

 Lopulliselta epätoivolta Axelin pelastaa aikuisena alkanut syvä ystävyys Jean Sibeliuksen, Jannen kanssa, jolle hänestä tulee tärkeä tukija ja ymmärtäjä, mesenaattien hankkijakin, omasta vähävaraisuudesta huolimatta. Hän on ensimmäisiä näkemään Sibeliuksen lahjakkuuden eikä horju tässä näkemyksessä silloinkaan kun nimekkäät asiantuntijat epäilevät. Musiikki on ainoa alue, jossa Axel on vahva ja luottaa kykyynsä. Hän osaa antaa tarkkoja neuvoja sekä sävellyksistä että muusta Sibeliuksen elämään liittyvästä, josta hän lopulta tuntee olevansa vastuussa. Janne aikoo lähteä Tukholmaan - musiikillisesti se on pieni porvariskaupunki. Se on hukkaanheitettyä aikaa. Jannea on varoitettava.  Janne lihoi ja Axel saa asiasta päivällisillä raivokohtauksen ja pakenee paikalta, häpeää ja ihmettelee itseään.

Hentoinen rakkaus Raakeliin, apulaiseen alkaa versoa, mutta sekin kuihtuu ennen kuin on edes kunnolla alkanut. Kummankaan läheiset eivät pidä näkemästään ja kertovat hänelle miten hänen tulee olla ja elää. Sielutkin ovat pikkukaupunkiformaattia ja mielipiteet kaakkua ja pikkuleipiä.

Romaanin puolivälissä olin  jo uuvahtaa kaikesta tuskasta, kaipauksesta, surusta, tästä loputtomasta vaikeudesta. Lisäksi sinfonioitten yksityiskohtien pohdiskelu jättää musiikillisesti analfabeetin lumouksen ulkopuolelle. Mutta Carpelanin kieli on hienoa, täynnä merkityksiä, huumorinkin väläyksiä -  Minä häviän hautaani kuin hyppivä harakka mustine takinliepeineni!  Ahdistuneen Axelin sielunmaisema tulee tutuksi, häneen kiintyy, alkaa ymmärtää noita tuntemuksia. Hänen tapansa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja hänen kamppailunsa haaveiden ja pettymysten kanssa inhimillistä. Hän ei kätke niitä itseltään eikä muilta. Tahdoimme olla katedraalin rakentajia emmekä saa pystyyn edes ulkohuonetta.

Sibeliuksen ystävyys kannattelee häntä viimeisten sairaalloisten vuosien aikana, mutta myös Axel on Sibeliukselle tärkeä, heillä on sama ymmärrys ja elämys musiikista, heillä on sama yksinäisyyden tunne ihmisten keskellä. Sibeliuksen menestys maailmalla liikuttaa Axelia kuin se olisi hänen omaansa. Ennen kuolemaansa Axel tekee retken synnyinkotiinsa. Hän näkee kotona valokuvan perheestään, mutta ei itseään siinä, hänen oli pantava lasit silmilleen, mutta häntä ei kuvassa ollut.

Kauniisti on Kyllikki Villa kääntänyt kielen suomeksi. Se välkehtii helmiä kuin meri, jonka rouva  luultavasti näki hyttinsä ikkunasta kääntäessään ehkäpä tämänkin romaanin jollain pitkistä valtamerimatkoistaan (Vanhan Rouvan Lokikirja).

Kenelle minä nyt sävellän? - kirjoitti Jean Sibelius päiväkirjaansa Axel Carpelanin kuoltua.