Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Jeder stirbt für sich allein
Suom. Ilona Nykyri
Gummerus 2013, 766 s

Postikorteilla Gestapoa vastaan

Otto ja Anna Quangelin tarinalla Hans Falladan romaanissa on vastineensa todellisessa historiassa: berliiniläinen aviopari Otto ja Elise Hampel teloitettiin Berlinissä huhtikuussa 1943. Painajaismainen pelon ja pelottelun, urkinnan ja ilmiantajien, mielivallan maailma herää eloon tässä romaanissa. Se kertoo siitä,  kuinka tavalliset saksalaiset selviävät tässä maailmassa ja näiden   ihmisten vastarinnasta Hitlerin tuhokoneiston kynsissä Berliinin Jablonskikatu 55 kerrostalossa vuodesta 1940 vuoteen 1943.

Talossa asustaa natsien vallasta sekä viinasta juopuva, naapureita ilmiantava Persicken perhe, samoilla vesillä kalasteleva Barkhausen, sivustakatsoja, näkymättömiä pelastusverkkoja punova tuomari Fromm, ensimmäinen uhri juutalaisrouva Rosenthal sekä päähenkilöinä hiljaista elämää viettävä Quangelin pariskunta, Otto ja Anna. Tämän talon ihmisten, tapahtumien, valintojen kautta valaistaan ikiaikaista ristiriitaa: kuinka suhtautua mielivaltaan ja vääryyteen. Ummistaa silmänsä, mennä mukaan, myötäillä, vaiko vastustaa oman ja läheisten elämän samalla vaarantaen. Pariskunta on toivonut passiivisen myötäilyn riittävän. He kuuluvat ensin natsien apujärjestöihin, joihin jokaisen kunnollisen kansalaisen edellytettiin kuuluvan. Ainoan pojan kaaduttua rintamalla, he onnistuvat vaivoin eroamaan järjestöistä ja pääsevät murheensa turtumuksesta vasta keksittyään oman tapansa vastustaa mielivaltaa: postikortit. Kahden vuoden ajan pariskunta kirjoittaa anonyymejä, Hitleriä vastustavia postikortteja, joita jättävät huomaamatta julkisten rakennusten porraskäytäviin. Ensimmäisen kortin he osoittavat äideille: Äiti, Führer on murhannut minulta pojan. Äiti, Führer murhaa sinunkin poikasi! Kyttäys- ja ilmiantoyhteiskunta auttaa tehokasta Gestapoa löytämään ja nujertamaan vastustajansa. Otto ja Anna ovat syrjään vetäytyviä ja hiljaisia, huolellisia ja asialleen omistautuneita, mutta tekevät virheen. Kosto ja rangaistus on kova.

Hitleristä, natsivallasta ja holokaustista on tehty kirjoja ja elokuvia, TV-sarjojakin. Ajattelin, että en ehkä jaksa enää tätä synkkää aihetta joka on niin perusteellisesti jo dokumentoitu. Tämä romaani on kuitenkin näkökulmaltaan tuore. Aiheesta ja sivumäärästä huolimatta se on helppolukuinen, vetävästi kirjoitettu ja vaikuttava. Ymmärtää myös, että se on lohduttanut nykysaksalaisia, koska kollektiivisen syyllisyyden taakka natsien hirmuhallinnosta on ollut raskas. Tämä romaani kertoo, että tavallisissa saksalaisissakin on löytynyt rohkeutta ja halua vastustaa vääryyttä.

Otto ja Anna Quangel muuttuvat ihmisinä ja pariskuntana toimintansa kautta. He löytävät piilossa olleen yhteyden, toistensa arvostuksen. Roskaväki, ruskeapaidat kuvataan usein täydellisinä pahiksina, luonteettomina ja heikkoina. Se on kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki ovat potentiaalisia ilmiantajia. Kuitenkin jopa Gestapon vankilasta löytyy pastori ja toinen vanki, joissa on hirvityksen keskellä armeliaisuutta, auttamishalua, ihmisyyttä. Kyllä te ajattelette ihan tarpeeksi myös vaimoanne. Tehän haluatte pysyä vahvana ja rohkeana; kaikki mikä pitää teidät vahvana ja rohkeana, on hyvästä, ja se mikä saa teidät heikoksi ja epätoivoiseksi, niin kuin liika murehtiminen, se on pahasta. Näin sanoo Otolle sellitoveri tohtori Reichhardt, joka pesee itsensä huolellisesti joka aamu voimistelun jälkeen. Vapautensa onnistuu säilyttämään kamarioikeusneuvos Fromm, joka käy tuikkaamassa entisille naapureilleen myrkkyampullit, joilla päättää päivänsä kivuttomasti. Puolisoilla riittää rohkeus - ehkä niiden ansiosta - tehdä toisin.

Romaanin lopussa on Almut Giesecken kirjoittamat hyvin mielenkiintoiset jälkisanat. Se kertoo romaanin kirjoittamisen ajasta vuonna 1946 sekä tämän uuden, sensuroimattoman version synnystä. Suomessakin Hans Falladan (oik. Rudolf Wilhelm Friedrich Ditzen, 1893-1947) romaanin edellinen versio 'Kukin kuolee itsekseen' ilmestyi jo vuonna 1949.  Julkaisuvuotenaan sodan jälkeen 1947 romaaniin haluttiin esikuviksi sopivia henkilöitä, siksi sitä muokattiin sopivammaksi.

Romaanille tapahtui nyt juuri se, mitä Fallada oli yrittänyt välttää. Hänen kirjallinen vaistonsa oli suuntautunut natsiajan todellisuuteen ja syviin inhimillisiin konflikteihin, ja hän oli hyvin tietoisesti pyrkinyt olemaan esittämättä Quangeleita esikuvallisina ihmisinä, vaan oli nimenomaan halunnut kuvata heidät natsivallan myötäilijöiksi, jotka vapautuivat tuosta asenteestaan.
- - - Tämä ensimmäistä kertaa alkuperäisasussaan ilmestyvä romaani kaikkine korrektiutta, tosiasioissa pitäytymistä ja hyvää makua vastaan sotivine 'ylilyönteineen' näyttäytyy aiempia laitoksia raaempana ja karkeampana, mutta myös intensiivisempänä, ja juuri siihen Fallada ilmeisestikin pyrki. Sillä hänen romaaninsa varsinainen viesti on lähtöisin yhteiskunnan laitapuolelta, ei sen keskeltä: vastarinnalla on vaikutusta, olivat teot kuinka vähäisiä hyvänsä.

Romaanin jälkisanoissa kerrotaan, että uusi versio on saavuttanut laajaa suosiota New Yorkista Amsterdamiin. Lontoosta Tel Aviviin. Sitä on myös vauhdittanut nykyinen maailmanlaajuinen kiinnostus Berliiniin.  Berliinin kadut ja torit, takapihat ja kapakat osoitteineen hengittävät kaiken aikaa taustalla romaanissa. Hieno kirja!

Aiheeseen sopii tämä Berliinistä ostettu postikortti: Otto Dixin 'Bildnis der Tänzerin Anita Berber, 1925. Otto Dix lukeutui natsien rappiotaiteeksi nimeämiin taiteilijoihin.