David Foster Wallace: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja.

Suom. Juhani Lindholm 
Siltala 2012, 261 s





Tämä kirja on ilmestynyt vain suomenkielisenä, Siltala kustantamon toimittamana kokoelmana David Foster Wallacen eri lehdissä julkaistuista esseistä, artikkeleista. Gonzo-journalismiksikin näitä on kutsuttu. Lehdet ovat  Harper's, Premiere, Rolling Stone ja Gourmet. Tämä on vettä on David Foster Wallacen puhe Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa 2005.  Kirjailija on saanut kulttimaineen amerikkalaisena modernistina. Mainetta on kai tässäkin tapauksessa kasvattanut ennenaikainen kuolema oman käden kautta vuonna 2008.

Tekstit ovat hyvin erilaisista aihepiireistä, mutta niitä yhdistää ironinen, armotonkin sivustakatsojan havainnointi. Sivustakatsojan, joka on mukana kuvaamissaan tapahtumissa. Konkreettisista tapahtumista ja kuvauksista kirjailija siirtyy sujuvasti filosofoimaan eksistentiaalisesta angstista, amerikkalaisuudesta, kuolemanpelosta, ihmisen arkuudesta ja pätemisen tarpeista, itseään sen paremmaksi nostamatta. Vaikka jonkin näköisen masennuksen on välillä haistavinaan rivien välissä - ennakkotieto itsemurhan tehneestä tekijästä vaikuttanee - jo tulee seuraavalla rivillä vastaan Kapteeni Video joka on pukeutunut loistavan punaruskeaan ja purppuraiseen nailoniseen verryttelyasuun, joka saa hänet näyttämään jättimäiseltä papukaijalta eli mielettömän herkullisia ja hauskoja luonnehdintoja erilaisista ihmistyypeistä joita kirjassa marssitetaan näkyville. Kirja on täynnä tarinoiden sivupolkuja, joita kerrotaan pitkissä alaviitteissä - ja niiden alaviitteissä, niitä on 136.  Oikea alaviitehelvetti sanoisin. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu, mutta tarpeettomien lisäksi niissäkin on paljon hauskoja juttuja ja taustatietoja.

Hummereita yltä kyllin, raportti Mainen jokavuotisista hummerifestivaaleista ilmestyi Gourmet-lehdessä, mikä on ihmeellistä. Juttu riisuu hummerin syönnin kaikesta hienoudesta ja sen eettisyyskin alkaa näyttää kyseenalaiselta. Festivaali on suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu. Festivaalikuvauksen perusteella se on megalomaaninen yleisörysä, jossa syödään epämukavissa olosuhteissa hummeria. Tarkkailtuaan riittävästi ankeaa syömistapahtumaa kertakäyttöastioilta DFW ottaa asiaan pikku hiljaa hummerin näkökulman. Tätä kautta joudutaan pohtimaan hummerin kärsimyksiä ja lopulta mitä ihmiselle merkitsee syömänsä otuksen kärsimys, lähtökohtana se että hummeri pitää laittaa elävänä kiehumaan ja sillä on hyvinkin kehittyneet tuntoaistimet. Onko haluttomuutenne ajatella asiaa seurausta ajattelusta vai siitä että ette halua ajatella?

Iso Punainen Poika -esseessä on myös aiheena massatapahtuma. Aikuisviihteen  AVN (Adult Video News) palkintojuhla on vuosittainen tapahtuma Las Vegasin - Yhdysvaltain vähiten teennäinen kaupunki - Caesar Palacessa. Tämä sama luonnehdinta leimaa Wallacen suhtautumista tähän tapahtumaan; tämä on mitä on, mutta se on sitä rehellisesti, tämä porukka ei ole kaksinaismoralistista - ja se on harvinaista. Hersyviä huomioita tässäkin on:

Pornoelokuvien maailma on niin seksuaalikeskeinen, että kaikki niissä esiintyvät ihmiset näyttävät kaiken aikaa keikkuvan kopulaation partaalla ja tuntuu kuin vähäisinkin sysäys tai tekosyy - kerrosten väliin juuttunut hissi, lukitsematon ovi, kulmien kohotus, luja kädenpuristus - riittäisi suistamaan kaikki yhdeksi ruumiinjäsenten ja onteloiden mylläkäksi, ja tästä syystä herää merkillinen odotus/toivo, että se saattaisi tapahtua myös Max Hardcoren hotellihuoneessa. Kirj.vaihtajanne mielestä ei voi kyllin korostaa sitä, että tämä on harhakuvitelmaa. Todellisuudessa tässä odotuksessa /pelossa/toiveessa ei ole sen enempäää mieltä kuin olisi odottaa, että kaikki lääkärit jossakin lääketieteellisessä konferenssissa yhtäkkiä pienimmästäkin yllykkeestä alkaisivat hullun lailla ottaa magneettikuvia ja tehdä epiduraalipuudutuksia.

Tennistä ja tornadoja kertoo Wallacen nuoruuden harrastuksesta kotiseudulla Yhdysvaltain tuulisessa keskilännessä Illinoissa. Rouva Thompsonin luona istutaan naapuruston kesken TV:n äärellä kuulemassa uutista Kammotuksesta eli syyskuun 11. päivän terrorihyökkäyksestä.

Nimikertomus Hauskaa, mutta ei koskaan enää syntyy Harper's lehden kustantamalla 7 päivän loistoristeilyllä Karibialla. Tästä minulle tuli mieleen jokin aika sitten lukemani Stefan Mosterin romaani 'Nelikätisen soiton mahdottomuus' joka myös tapahtui loistoristeilyllä. Jotain samaa siinäkin oli tuossa ihmisten pakonomaisessa yrityksessä nauttia täysihoitopaketista, hemmottelusta, josta on maksettu paljon. Asiakkaalle ei esitetä lupausta, vaan väite siitä että hän kokee suurta mielihyvää. Wallace osallistuu kaikkeen, mutta tulkinta touhusta on että se on ilotonta, koska järjestetty ilonpito ja tuputtaminen ja hilpeä meno on sittenkin sietämättömän murheellista.

Wallace havainnoi kaikkea meren syövyttävistä pärskeistä, ilmaisten hedelmien tuoreuteen

Luksusristeilyllä ei kertaakaan pääse tuntemaan todellista fysiologista näläntunnetta, mutta kun on tottunut ruokailemaan seitsemän tai kahdeksan kertaa vuorokaudessa, tietty pullea autius mahassa ilmoittaa, milloin on taas aika aterioida.

 ja näkymättömän siivoojan taikurimaiseen työhön, jota hän ei koskaan onnistu näkemään virittämistään juonista huolimatta. Loistoristeilijän päällystö on sisälläkin aurinkolaseihin varustautuneita kreikkalaisia. Vähäosaiset työntekijät pitävät tavallaan matkustajista, koska nämä ovat miellyttäviä verrattuna simputtaviin pomoihin - kuten kaikkein alkeellisinkin inhimillinen kohteliaisuus tuntuu liikuttavalta kun sitä kohtaa New York Cityssä tai Bostonissa.

Näissä teksteissä valaistaan röntgensäteellä hyvin amerikkalaisen oloista elämää. Se tuntuu pitkäaikaisen TV- ja elokuvatarjonnan takia tutulta. Eikä kuvaaja ole lempeä näkemälleen.
Juuri satamissa tunnen itseni kaikkein pahiten silmätikuksi, syylliseksi osana viiteryhmääni. En ole tätä ennen juurikaan matkustellut Yhdysvaltojen ulkopuolella, en ainakaan suurituloisten joukoissa, ja satamissa tulen epämiellyttävästi tietoiseksi omasta amerikkalaisuudestani vähän samaan tapaan kuin tulen aina yhtäkkiä tietoiseksi omasta valkoihoisudestani ollessani jossain, missä on paljon ei-valkoisia ihmisiä.