John Williams: Stoner

William Stoner syntyy vuonna 1891 Missourin osavaltiossa Yhdysvalloissa, Boonevillen kylässä. Lähin kaupunki on Columbian yliopistokaupunki. Hän on köyhän pienviljelijäpariskunnan ainoa lapsi. Vanhemmat toivovat hänen jatkavan tilalla ja ehdottavat agronomin opintoja Columbian yliopistossa. William noudattaa vanhempiensa toivetta, mutta lumoutuu yliopistolla englanninkieliseen kirjallisuuteen eikä siitä ole paluuta. Pitkät päivät peltotöissä vanhempien ja myöhemmin serkun tilalla, joka tarjoaa työn vastineeksi majoituksen opiskelijalle, jäävät taakse, kun yliopisto, kirjallisuus ja jatkuvan oppimisen tie paljastuvat Stonerille sydämen valinnaksi, suureksi rakkaudeksi, intohimoksi.

Yliopistosta löytyvät hiljaiselle ja yksinäisyyteen kasvaneelle nuorelle miehelle myös ensimmäiset ystävyyssuhteet, David Masters ja Gordon Finch. Kaikille kolmelle on aukeamassa ura yliopiston opettajina, mutta taustalla alkaa jo kumista ensimmäisen maailmansodan ääniä; Sarajevon laukaukset on ammuttu ja saksalainen matkustaja-alus Lusitania uppoaa pommituksessa. David on porukan sarkastinen pilkkakirves, joka leimaa heidänlaisensa yliopistoon jäävät luusereiksi, muualla pärjäämättömiksi vätyksiksi. Myös puhjennut sota ja kutsunnat alkavat erottaa nuoria miehiä. Stoner epäröi ristiriitaisten paineiden alla. Yleinen mielipide kannustaa nuoria miehiä sotaan ja saksalaisvastaisuus on suurta. Stonerin opettaja Archer Sloane sitä vastoin on kauhuissaan sodan viettelystä.

Yliopiston höppänän dekaanin kutsuilla Stoner saa valaistumisen: Edith Bostwick, nuori kalpean kaunis nainen, jolla on taivaansiniset silmät pudottaa Stonerin polvilleen. Stoner on hetkessä rakastunut ja hänellä on kiire. Nuori nainen on vain käymässä St. Louisin kaupungista.

Näistä ulkoisista puitteista alkaa William Stonerin aikuinen elämä, joka romaanissa kerrotaan selkeästi ja rauhallisesti, enimmäkseen päähenkilön sisäisenä monologina, vailla näkökulmien tai aikatasojen muutoksia. Stoner on hiljainen oman tiensä kulkija ja pohdiskelija, mutta toisaalta hänen ratkaisevat valintansa ovat sumeilemattoman nopeita, kuten avioituminen Edith Bostwickin kanssa. Edithin suku pitää itseään parempana väkenä ja samalla Stonerin välimatka vaatimattomiin vanhempiinsa kasvaa.  Avioliitto on romaanin ruumis, se on kuollut heti, ja se perataan patologin huolellisuudella.  Lukija kärsii nopeasti virheeksi osoittautuvan rakkaudettoman liiton kylmissä tunnelmissa.

Päätös tuli yllättäen ja ilman näkyvää syytä, joten Edithin ilmoittaessa asiasta eräänä päivänä aamiaisella vai muutama minuutti ennen kuin Williamin oli lähdettävä ensimmäiselle luennolleen Edith puhui lähes ihmeissään kuin olisi löytänyt jotain uutta. - Mitä? kysyi William. Mitä sinä sanoit? - Haluan lapsen, Edith vastasi. Minusta meidän pitää hankkia lapsi. Edith näykki paahtoleipää. Hän pyyhkäisi huulensa lautasliinan nurkkaan ja hymyili jäykästi. - Eikö sinustakin? Edith kysyi. Olemme olleet naimisissa lähes kolme vuotta. - Totta kai. William vastasi. Hän laski kuppinsa tassille hyvin varovasti. Hän ei katsonut Edithiin. - Oletko varma? Emme ole koskaan puhuneet siitä. En haluaisi sinun... 

Näin lopulliset kahleet valmistuvat ja piina kodissa saa aina uusia muotoja. Sympaattinen, sivistynyt ja epäitsekäs kirjallisuuden rakastaja Stoner on mennyt naimisiin hysteerisen, kylmän ja hyvin epävakaan Edithin kanssa. Naislukijan kannalta asetelma on ikävä, koska Edith on epämiellyttävä ja kohtuuton itsekkyydessään, vailla pienintäkään lämpöä miestään kohtaan - vain hetkellinen raastava himo riivaa paria lastentekohankkeen verran. Stoner väistyy sotajalalla olevaa vaimoaan alati kutistuvaan tilaan omassa kodissaan. Toisaalta kirjailija väläyttää, että Edithkin saattaisi toisenlaisen tyypin kanssa olla toinen. Kuinka suuria ovatkaan nuorenparin odotukset, kuinka kaukana todellisuus ja kuinka vaikeaa on toisen odotuksia ymmärtää.  Ja kuinka sattumanvaraisia ovat ihmisten tärkeät kohtaamiset ja valinnat!

Toisaalta ihmetyttää, onko heitä, Edithin kaltaisia naishirviöitä. Nainen, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää, tuntuu pikemminkin painajaisunelta. Ensinnä on tietenkin kauneus, sekin katoavaa. Sen rinnalla kylmyys, jäykkä kopeus, huumorintajuttomuus, teeskentely, krooninen tyytymättömyys, epärealistiset luulot itsestä, laiskuus, hän ei soita pianoakaan musiikin rakkaudesta vaan koska hienoston kuuluu se osata, hän ei osaa muovailla savestakaan kuin möykkyjä, hän tekee lapsestaankin tunnekylmyydestä sairastuvan alkoholistin etc etc...

Onneksi Stonerilla on yliopistonsa, vaikka sielläkin on kamppailtava. Huolimatta kummajaisen maineestaan, akateemiseen maailmaan maalta saapuneena, Stoner etenee yliopiston opettajana ja saavuttaa hiljalleen opiskelijoiden suosion. Romaani saa uuden, energisemmän käänteen, kun Stoner joutuu opetukselliseen kiistaan englanninkielen laitoksen uuden johtajan, ylimielisen mutta karismaattisen Hollis N. Lomaxin kanssa koskien tämän suojattia, suulasta mutta laiskaa opiskelijaa. Siinä missä Sadie Jones ei mielestäni ollut kovin vakuuttava kuvatessaan teatterityöläistensä keskusteluja teatterista romaanissaan Ehkä rakkaus oli totta', John Williams ottaa lukijan kuulijaksi autenttiseen esitelmään ja väittelyihin luentosalissa. Niitä ei tarvitse kuvata 'syvällisiksi'. Yliopiston opettajat käyvät kirjaimellisesti taistelua sanan säilällä, keskustelu kiinnostaa ja nostaa lukijassakin pulssia.

Stoner ottaa paikkansa yliopiston hierarkiassa. Sen paikan, mikä hänelle sopii kirjallisuuden rakastajana, ei enempää eikä vähempää. Hänellä on tarkka tieto omasta tiestään. Yliopistossa hän omalla vahvalla alueellaan pystyy kasvamaan ja pitämään puolensa, jopa kokemaan lopultakin rakkautta. Se vähän helpottaa lukijaa, Stonerista löytyy sentään kipinää ihmisiinkin, ja vastusta. Samanlaisia voittoja hän ei saavuta kotikentällä. Grace-tytärkin lipuu tolkuttoman äitinsä kasvatuksessa melankoliseen apeuteen - ja kauas isästään. Rakkaudesta ja onnen etsinnästä on kyse. Pettymykset seuraavat silti toisiaan, mutta Stoner on uskollinen itselleen. Onni ei kestä kauaa, mutta ainakin intohimo kirjallisuuteen kantaa.  Alkusivuilla jo kerrotaan, että Stonerin kuoleman jälkeen hänestä puhutaan enää harvoin. Keitä ne ovatkaan ne sankarit? Tässä on oman elämänsä sankari, joka omalle polulleen saa evästystä opettajaltaan Archer Sloanelta, sodan alettua, nuorten miesten lähtiessä yliopistolta sotapalvelukseen.

Teidän pitää muistaa, kuka olette ja keneksi olette päättänyt tulla, ja muistaa myös työnne merkitys. On sellaisiakin ihmiskunnan sotia ja voittoja ja tappioita, jotka eivät ole sotilaallisia ja joita ei kirjata historian kronikoihin. Muistakaa se, kun yritätte päättää mitä teette.

Aika kuluu romaanissa ensimmäisen maailmansodan ajoista 50-luvun puoliväliin. Tunnelma tarkasti piirrettyine tyyppeineen on, sanoisinko tsehovilainen. Kun Stoner on ikääntyneenä käynyt taistonsa, hänen melankoliassaan on jo hymyäkin. Tämä elämä on kerrottu vähäisin dialogein, mutta sitä vastoin Stonerin jokainen mielenliike tarkasti rekisteröiden.

Ja siis tietenkin tästä pitäisi tehdä elokuva! Vaikka kirjailija onkin yhdysvaltalainen ja tapahtumat sinne sijoittuvia, kyllä britit saattaisivat onnistua paremmin, akateemisen ympäristön kuvaajina. Olisihan tässä kyse slow moviesta, jossa katse ja tiukentuvat otsarypyt voivat kertoa suurta draamaa ja äänimaailma on vanhoja narisevia lattialautoja.

Stoner ilmestyi jo vuonna 1965, mutta koki varsinaisen tulemisensa vasta vuonna 2006 uusien painosten myötä. Sitä on luettu jo valtavasti blogeissakin enkä ole nähnyt kuin kiittäviä arvioita niissä, mutta pari synkistelyyn kyllästynyttä ja uutta hypeä vähättelevää lehtiarviota löysin, meiltä ja muualta. Stoner oli minulle hyvää seuraa.

John Williams: Stoner
Stoner 1965, suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazar 2015, 306 s