tiistai 10. toukokuuta 2016

Philip Kerr: Kalpea rikollinen



Luin dekkarin. Tätä vauhtia pääsen kymmeneen dekkariin ennen kuin täytän sata vuotta. Toisaalta voi olla, että vauhtini hidastuu, koska toinen Philip Kerrin Berlin Noir-sarjasta ei yltänytkään kolmannen tasolle. Sattumalta aloitin kolmannesta, Saksalaisesta sielunmessusta, silloin Kirsin kirjanurkan innostamana. Valitettavasti Kalpeassa rikollisessa Bernie Gunther on omahyväinen ja sovinistinen eli ikävystyttävämpi kuin Sielunmessussa. Hän on selvästi kasvanut ihmisenä kolmanteen osaan mennessä. Tätä lukiessa muistin taas, miksi dekkarit ovat rasittavia. Sain vain vaivoin luettua tämän loppuun.

Kiinnostavaa Berlin Noir-sarjassa on Berliini ja vielä toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen Berliini. Kalpea rikollinen tapahtuu uuden uljaan Saksan aamunkoitossa vuonna 1938, siinä missä Saksalainen sielunmessu soi savuavilla raunioilla sodan jälkeen. Yksityisetsivä Bernie saa toimeksiannon varakkaalta, kiristyksen kohteeksi joutuneelta leskirouvalta. Pojan homoepäily on natsi-Saksassa paha juttu. Mainetta niittäneenä etsivänä Bernie saa seuraavan toimeksiantonsa suoraan eräältä natsi-Saksan ylimmistä kaadereista, Obergruppenführer Heydrichiltä ja samalla hän saa väliaikaisen viran ja rikoskomissarion tittelin Kripossa (Kriminalpolizei). Tehtävä on lopettaa Berliiniä riivaavan sadistisen psykopaatin hommat. Murhaajan uhrit ovat arjalaistyyppisiä sinisilmäisiä ja vaaleita tyttöjä, joten juutalaiset sopivat hyvin syyllisiksi. Hiljalleen toimeksiannot kytkeytyvät toisiinsa ja selvitystyön aikana Bernie uppoutuu natsipiirien sisäiseen kähmintään ja päätyy sekä hemaisevan nuoren leskirouvan sänkyyn tämän edesmenneen miehen valeroolissa että natsien jalopuisiin saleihin spiritistisiin istuntoihin. Taustalla kasvava juutalaisvastaisuus hakee yhä uusia ilmenemismuotoja ja huipentuu lopussa Kristalliyöhön, kun 'Saksan kansan spontaani vihanilmaus' purkautuu ja saa führereiltä taputuksia.

Minua häiritsi ajankuvassa tapa, jolla Bernie ja lähimmät kaverinsa kevyesti vitsailivat natsikomennosta tyyliin 'On siinä meillä yksi helvetin käenpoika - Mikä? - Hitler tietysti. Ja
Olet siis pihvinatsi, päältä ruskea, sisältä punainen. Muistin tätä lukiessa Hans Falladan romaanin Yksin Berliinissä, joka on hyvin autenttisen oloinen kuvaus tavallisten ihmisten ilmiantojen ja pelon täyttämästä arjesta. En voi uskoa, että natsien jo vallassa ollessa tuollainen helppo vitsailu ja arvostelu olisi ollut tavallista, varsinkaan poliisien keskuudessa. Mutta ehkäpä ilmapiiri muuttui nimenomaan noiden parin vuoden aikana ja vuonna 1938 vastustajatkin pystyivät vielä olemaan äänessä. Vastustajat kuten Bernie Gunther.

Kun tomaatti on päässyt kypsymään liikaa, siihen tulee ryppyjä, se on liian pehmeä käsiteltäväksi ja se alkaa maistua hieman happamalta - sama pätee naisiin. Yök, mikä ällöttävä konservatiivinen sovinisti onkaan tämän dekkarin etsivä Bernie. Kuuluuko se miespuolisen yksityisetsivän uskottavaan kuvaan? Rasittavaa. Sen lisäksi hän on jatkuvasti kaatamassa itselleen lasillista rommia, giniä, viskiä milloin mitäkin ja sytyttämässä savuketta itselleen ja kaverille. Jatkuvassa kaasussa mennään.
Hän on muuten kaikin puolin erinomainen, sekä rohkeudessaan natsisikoja kohtaan, kaataessaan naisen sänkyyn, tehdessään pikapikaa tuuletusreiän johonkin otsaan tai laukoessaan napakoita vitsejä hengenvaarallisissa käänteissä. Hohhoijaa. Kyllästyin näihin erinomaisiin miehiin teini-iässä kun luin Ian Flemingin Bondeja.

Pidin erityisesti ensimmäisestä lauseesta, jonka vuoksi muistin Sielunmessun ja nappasin tämän mukaani: Café Kranzlerin mansikkaleivokseen kiinnittää huomiota paljon herkemmin, jos oma ruokavalio kieltää leivokset kokonaan. Seuraavat lauseet eivät lunastaneet ensimmäisen lataamia suuria odotuksiani. Kalmanhajuisista tyypeistään huolimatta tarina ei oikein kanna, ruumiit uusissa osoitteissa putoilevat, mutta jännitys ei siitä huolimatta tihenny. Sen sijaan juoni on täynnä epäuskottavia suonsilmäkkeitä. Olen lukenut liikaa vakavasti otettavia teoksia natsi-Saksasta, en pystynyt tähän eläytymään.  Philip Kerrin Berlin Noir-sarjan kolmannen osan myötä lupaavasti alkanut dekkarien tuleminen maailmaani tyssäsi savuten seinään.

Pienen pienenä tyttönä 50-luvun lopulla selkäpiitäni kylmi ihanasti, kun radiossa soi Kriminal-Tango. Jotain tällaista olisi tarvittu Kalpeaan rikolliseen enemmän


Kriminal-Tango in der Taverne
dunkle Gestalten und rotes Licht.
Und sie tanzen einen Tango,
Jacky Brown und Baby Miller.
Und er sagt ihr leise: "Baby,
wenn ich austrink', machst du dicht."
Dann bestellt er zwei Manhattan, 
und dann kommt ein Herr mit Kneifer,
Jack trinkt aus und Baby zittert, 
doch dann löscht sie schnell das Licht.




Philipp Kerr: Kalpea rikollinen
The Pale Criminal, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Atena Kustannus, 2013, 318 s

6 kommenttia:

  1. Olipa kerrassaan hieno kirjoitus. On hienoa, kun lyttäämiseen nähdään vaivaa. :-)

    Guntherin vitsailun on ehkä tarkoitus erottaa hänet natseista ja antaa lukijalle tilaa samastumiseen lievästi sanottuna värittyneen ja poliittisesti ladatun aikakauden keskellä. Ilman kansallissosialismin tuomitsemista kirja ei olisi ehkä päätynyt viihdehyllyyn. Mutta minusta kuitenkin kirja ylläpiti julkisten ja yksityisten mielipiteiden välistä verhoa niin, että vitsejä vaihdettiin ikään kuin luottamuksen osoittamiseksi — vai muistanko väärin?

    Toisaalta Gunther on noir-dekkareiden kevyessä humalassa kompasteleva, savukkeita öyhyyttävä ja lakonisia vitsejä laukova kyyninen (mutta pohjimmiltaan oikeidenmukainen) arkkityyppi, joka elää irrallaan sekä korruptoituneesta virkavallasta että vakautta, turvallisuutta ja kunniallisuutta hehkuvasta keskiluokasta. Lee Childin Jack Reacher, J. K. Rowlingin Cormoran Strike ja Jo Nesbøn Harry Hole ovat samasta puusta, mutta näiden kirjailijoiden dekkarit ovat parikymmentä vuotta tuoreempia ja kuvaavat nykyaikaa, joten niiden arvomaailma on lähempänä nykyaikaista lukijakuntaa. (He voivat myös olla parempia rikoskirjailijoita.) Ian Flemingiä en ole lukenut.

    Minusta tämä ei ollut rikosromaanina aivan onneton, mutta olet oikeassa siinä(kin), ettei kirjassa jännitys oikein tihentynyt. Toisaalta jännitys ei oikein toiminut varhaisemmissa Nesbøn tai Ellroyn rikosromaaneissakaan. Ehkä se vaatii useamman yrityksen saada kohdalleen.

    VastaaPoista
  2. Olen samaa mieltä, kyllä sillä vitsailulla oli tarkoitus antaa lukijalle mahdollisuus samastumiseen ja kavereiden välillä luottamuksellisen ilmapiirin luominen. Juuri sekin tapa ilmeisesti muuttui aika riskaabeliksi myöhemmin. Ja muutenkin kai dekkarit ovat tyyliltään kevyempiä kuin esim tuo Fallada joka tuli mieleeni ajasta ja paikasta.

    Ei tämä missään nimessä varmaan ole huonoimmasta päästä dekkareita. En uskalla oikeastaan yleisemmin vertailla, koska dekkarikokemukseni ovat todella vähäiset. Mutta tuohon kolmanteen verrattuna täytyy sanoa, että kehitystä on tapahtunut. Pidin Saksalaisesta sielunmessusta paljon.

    VastaaPoista
  3. Harmi, ettet tykännyt tästä. :) Itse muistelen pitäneeni, enkä tainnut ärsyyntyä edes sovinismista... natsiajan synkkyyn minua hieman tässä puistatti. En juuri lue sotakirjallisuutta, joten tämmöinen viihteellisempi lähestymistapa ei minua niin haitannut - ehkäpä juuri päinvastoin. Minulle sopi paremmin se, että fiktio oli mukana keventämässä tunnelmaa.

    VastaaPoista
  4. Taisi tuo minun 'väärässä' järjestyksessä lukeminen kostautua. Saksalainen sielunmessu on kyllä selkeästi parempi ja nosti varmaan odotuksiani liikaa. Fiktio kelpaa kyllä minullekin, mutta semmoinen sarjakuvamaisuus dekkareissa ei oikein. Sitä tyyliä oli tässä enemmän.

    VastaaPoista
  5. Näitä arvioitasi lukiessani huomaan ettet olekaan '"ihan kakara" ;-) Mukava tunne. Viestini syy on kuitenkin "Kriminal-tango", sen sanoja en muista koskaan nähneeni, kuullut vain, kiitos!.

    Kirjaa en tietysti ole lukenut, dekkarit eivät enää vuosiin ole vetäneet lainkaan. Poikkeus tuntuisi olevan Fred Vargas josta sain vinkin Kyösti Salovaaralta. hh

    VastaaPoista
  6. Viittaat ehkä Patti Smithin 'Ihan kakaroihin' kun olet tämän kommentin Mtrain juttuni jälkeen laittanut. En tosiaankaan ole lapsenmieltäni yhtä hyvin säilyttänyt kuin hän. Mutta hyvin muistan kyllä tuon Kriminaltangon vaikutuksen kakarana. Nettiä on kiittäminen noidenkin sanojen löytymisestä. Se oli mukava löytö.

    VastaaPoista