Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja

Heräsin horroksestani Novellihaaste2:n kalkkiviivoilla. Huomaan, että intoni novelleihin lopahti loppupuolella. Korjatakseni räpellystäni nappasin juhannuslukemiseksi hyllystä vanhan kunnon Tšehovin, tämäkin kokoelma ilmeisesti jonkun kouluajoilta. Novellit olivat oivaa juhannuslukemista senkin takia, että pari odottavaa romaania eivät oikeastaan houkutelleet.

Tässä vaiheessa, kun juhannuspäivä on illassa, ja aion katsoa jalkapallo-ottelun Saksa-Ruotsi, olen lukenut 15 novellia ja Tšehov jäänee tällä erää.

Kolme ensimmäistä novellia: Osterit, Kirje isoisälle ja Nukuttaa kuvaavat köyhän, orvon, työorjaksi annetun lapsen tilannetta. Ne ovat niin murheellisia, että ovat kurjuudessaan kai luokiteltavissa naturalismin tyylisuuntaan. Lapset ovat vailla toivoa, nälkiintyneitä, kuritettuja ja hyväksikäytettyjä. Novelli Nukuttaa on jättänyt muistijäljen, josta päättelen että olen sata vuotta sitten lukenut tämän kokoelman. Yötä päivää työtä tekevän 13-vuotiaan piian kohtalo on niin kova, että se ei ole unohtunut.

Novellissa Suru hevosajuri Jonalta on kuollut poika. Hän haluaisi jakaa suruaan jonkun kanssa, mutta asiakkaat ovat välinpitämättömiä, ärtyneitä. Lopulta Jona päätyy talliin hevosensa seuraan. Hevonen saa kuulla pojan kuolemasta kaiken. Moni novelleista kaivaa esille ihmisen ahneuden, oman edun tavoittelun, korkean aseman aiheuttaman vieraantuneisuuden; se on sädekehä joka tappaa luonnollisen kanssakäymisen, kuten novellissa Ohukainen ja paksukainen. Vanhat lapsuudenystävät tapaavat, mutta toisen menestyminen jähmettää toisen lipevään kumaraan..

Joukossa on koomisia anekdootteja, kuten Kerjäläinen, jossa asianajaja Skvortsov törmää valehtelevaan kerjäläiseen, jonka päättää kouluttaa töihin - vähän aktiivimallin tapaan. Hän luulee onnistuneensa kun törmää tähän vuosien päästä teatterin jonossa, mutta yllätyshän sieltä paljastuu. Hyväntekijä ei pääsekään tuntemaan voitonriemua. Puhujassa ammattimainen juhlapuhuja tarkistaa, kenen hautajaisiin on menossa kysymällä tarkennukseksi 'se juopporattiko' ja päätyy pitämään ylistävän muistopuheen surevien joukossa seisovalle.

Novellissa Piispa on kyse samaisesta korkeasta asemasta ja sen puuduttavasta vaikutuksesta ympärillä hääriviin ihmisiin, poikkeuksena piispan aina huonotuulinen pappisapulainen ja pieni sukulaistyttö. Korkeastipyhitetty Pietari on pappissäätynsä huipulla yksin ja ahdistunut, kaipaa  yhdeksän vuotta sitten näkemäänsä äitiä. Ja kun äiti sitten saapuu, häntä vaivaa sama nöyristely ja liehittelevä puhe kuin muitakin. Korkeastipyhitetty on pettynyt. Kuumeisena, sairastuneena hän muistelee koko elämäänsä ja sen pyrkimyksiä. Onnistuminen ei tuonut onnea, menestys jäykisti, ympärillään hän näkee vain hyväksikäyttöä, ilkeilyä ja pelkuruutta. Ainoa onni on lapsuuden muistoissa. Novellissa voisin peukuttaa konfliktia, mitä piispan asema ja hänen sisäinen mielentilansa osoittaa.

Anton Tšehovin novellit todistavat tänäkin juhannuksena, että maailmankirjallisuuden klassikot kestävät aikaa. Esipuheessa kerrotaan hänen elämästään Hän eli ns kirjailijan elämän eli hankki kokemuksia laajalta alalta, lapsena isänsä apulaisena kaupassa, kirkkokuorossa pappien piirissä, lääkärinä sairaalassa ja jo tunnettuna kirjailijana tekemällä matkan Sahalinin saaren rangaistussiirtolaan. Kokemukset näkyvät novelleissa varsinkin tarkkaan piirretyissä ihmistyypeissä. Henkilöt ovat moniulotteisia, asetelmat ja riippuvuussuhteet saattavat keikahtaa yllätyksellisesti. Tšehov ei moralisoi, sillä hän halusi kuvata elämää havaintojen tekijänä 'kylmänä kuin jää'. 

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja
Kirjayhtymä 1965, 227 s