Käännyn kohti ikkunaa ja tuijotan pitkään puiston poikki. Tuo talo. Levottoman mieleni teatteri. Kuinka runollista, ajattelen.
A. J. Finn alias Daniel Mallory - pseudonyymillä julkaisseen kirjailijan oikea nimi kerrotaan saman teoksen takaliepeessä - on kirjoittanut trillerinsä Nainen ikkunassa myös elokuvaksi. Se vaikutelma on vahva. Päähenkilö Anna Fox viettää suuren osan agorafobian täyttämistä päivistään vanhoja mustavalkoisia elokuvia tauotta pyörittäen. Mitä nyt välillä nousee jalkeilleen zoomatakseen kameralla vastapäiseen taloon New Yorkin Harlemissa. Tästähän jo nousee mieleen vaikka kuinka monta klassikkoelokuvaa. Takaikkuna ensinnä. Kaasuvalo, repliikkejä Casablancasta, Rosemaryn painajaisesta, Vertigo. Lopulta kuitenkin itse tarina on sen verran kytköksissä myöhempiin aikoihin, että Hannibal Lecter ja Cape Fear tai Hohto - loppua kohden - nousevat kummittelemaan etualalle. Mutta selvästi monet kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia ja tuovat mieleen monia valkokankaalla nähtyjä jännitysdraamoja. Annan harrastus auttaa mieleen palauttamisessa.
Anna on trauman seurauksena sairastunut monella tavalla, joista pahin estää häntä poistumasta talostaan. Sieltä hän seuraa naapuruston elämää kameransa välityksellä, pelaa shakkia, chattailee agora-nettiyhteisössä tohtorivastaa-nimimerkillä ja on yhteydessä lääkäriinsä. Anna on ammatiltaan lastenpsykologi, mutta jo vuoden verran työkyvyttömänä isossa asunnossaan yksin. Alakerrassa asuu vuokralainen, nuori mies.
Lääkäri uusii psyykenlääkkeiden ja unilääkkeiden reseptejä, vannottaa käyttämästä alkoholia niiden kanssa, mutta ohje toimii kuin muistutuksena. Anna nauttii lääkkeet merlotin kera, säännönmukaisesti ja niin suurina määrinä, että uskottavuus alkaa horjua. Rutiini toistuu myös aavistuksen verran liian runsaana, niin että siihen alkaa lukijana puutua. Kaikelle sille tuskalle tulee selitys myöhemmin. Romaanissa sukelletaan takaumissa Annan perheen, miehen ja tyttären, vuodentakaisiin tapahtumiin ja nykyajassa seurataan vastakkaista Russellin perheen asuntoa. Jännitys kiristyy, kun Anna näkee asioita, jotka vaativat häneltä toimintaa. Mutta näkeekö hän oikein vai onko hänen lääkehuuruinen mielensä tehnyt pahoja tepposia? Ja uskooko kukaan hänen tokkuraista sammaltavaa puhettaan?
Nainen ikkunassa oli viihdyttävä välipala luettavaksi, hyvin amerikkalainen tunnelmaltaan ja dialogiltaan iskevä, ja Annan itseironia hauskaakin, sopivasti lisääntyviä kauhun säikeitä harventaen. Pientä tiivistystä olisin toivonut alkupuolelle, jossa läträttiin aineilla siinä määrin, että alkoi unettaa. Kielessä oli jotain tökkivää elementtiä, oliko sitten suomennoksessa vai alkuperäisessä? Vyöryin kohti kylpyhuonetta...? Muutama käsittämätönkin pikkulause tuli vastaan, mutta vika lienee tässä päässä.
Daniel Mallory on opiskellut rikoskirjallisuutta Oxfordin yliopistossa ja tämä on hänen esikoisteoksensa. Se nousi ilmestyttyään New York Timesin bestsellerlistan kärkeeen.
A. J. Finn: Nainen ikkunassa
The Woman in the Window, 2018, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2018, 461 s
Tämä dekkari on näppituntumalla ollut hyvin suosittu ja olihan se jossain vaiheessa myyntilistojen ykkönenkin. Varmaan kuitenkin erityinen, sillä tämä meni pyynnöstä ystävälleni, joka paitsi arvostaa dekkareita on myös terapeutti, kuten kirjan päähenkilökin.
VastaaPoistaMinustakin alkua olisi voinut tihentää.
♥
Ai tämäkin on dekkari? Luulin, että dekkareissa on aina joku poliisi tai yksityisetsivä päähenkilönä, mutta onhan Anna semmoinen privaatti salapoliisi tässä. No viis lokeroista. Mukaansatempaava lukukokemus joka tapauksessa, kun päästiin alun jatkuvasta kittailusta selvemmille vesille.
PoistaKirjoitat, että Mallory on opiskellut rikoskirjallisuutta Oxfordin yliopistossa. Niin ne ulkomailla, isolla kielialueella! Muistelen, että meillä on vasta vähän aikaa voinut ylipäänsä opiskella kirjan kirjoittamista jossain yliopistossa, olikohan Turussa.
VastaaPoistaJuu, tuo tieto oli kansiliepeessä. En minäkään muista nähneeni tuollaista yliopistoainetta aiemmin. Enkä ole kyllä kuullut tuotakaan, että Turussa voi opiskella kirjailijaksi. Mutta enpä ole aihetta hirveästi tutkinut. Oxford ei ole jättänyt Malloryyn paljonkaan brittiläistä vaikutusta noin niinkuin käsialaan. Hyvin amerikkalainen tyyli, helppolukuinen ja suorapuheinen. Mitä nyt ehkä vähän liiallista puheliaisuutta.
Poista