Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon, Lontoo, Erkki Toivanen, Pariisi ja Lieko Zachovalová, Praha, ja muitakin oli.  Instituutioiksi nousseita toimittajia, jotka toivat suomalaisille radion kuuntelijoille ja tv-katsojille Euroopan ja maailman olohuoneisiin vuosikausien ajan. Luotettavia, sivistyneitä, ajan hermolla uutisia raportoivia ja poliitiikan ilmiöitä analysoivia ja ennakoivia. He olivat Suomen Yleisradion toimittajia ja kirjoittivat samalla kolumneja useisiin päivälehtiin, Eeva Lennon Uuteen Suomeen ja Demariin. He tekivät työtään aikana ennen internettiä, kännyköitä ja somea. Toivanen ja Zachovalová ovat jo poistuneet elävien kirjoista, mutta Eeva Lennon on still going strong, päätellen tästä tänä vuonna ilmestyneestä muistelmateoksesta.

Mutta mikä elämä Eeva Lennonilla! Ei voi mitään, minun on nyt muutettava ruksia Helmet-haasteen kohdassa 48, 'Haluaisit olla kirjan päähenkilö' ja jätettävä Ellen Thesleffin taiteellinen elämä toiseksi. Eeva Lennon on seurannut Euroopan poliittisia mullistuksia ja kulttuurisia ilmiöitä monen vuosikymmenen ajan akselilla Helsinki-Pariisi-Lontoo, ja - kuten ennenkin olen huomannut toimittajien kirjoittamista teoksista  - kirjoittaa kaikesta ammattitaitoisen toimittajan sujuvuudella, oppineen ja sivistyneen ihmisen jatkuvasti karttuvalla tietopohjalla. Kaiken ohessa hän ehtii saada itselleen mukavan perheen, jossa jokainen saa toteuttaa omia ambitioitaan, niin vanhemmat kuin lapsetkin.

No, Eeva Lennon vaikuttaakin varsinaiselta työmyyrältä, siinä ei ole pahemmin sohvalla makoiltu. Eikä hän näytä sitä edelleenkään harrastavan, sen verran tiukasti muistelmiin lomittuvat hänen kommenttinsa myöhemmistä tapahtumista, aina viimeaikaisiin uutisiin asti, eli brexit ja kuinka tähän on tultu saa paljon tilaa loppupuolella.

Eeva Lennon, o.s. Karikoski sai ex-kollegaltaan Sinikka Siekkiseltä neuvon, että muistaisi kirjoittaa myös itsestään, jotta välttäisi 'kuivat' muistelmat, joissa muistelija piiloutuu faktojen taakse. Tämä on ollut ilmeisen tarpeellinen neuvo, sillä EL on selvästi henkilö, jota asiat vievät ja joka mielellään jättää oman persoonansa taka-alalle ja nuorempana suorastaan vältteli esiintymisiä. Tässäkin teoksessa neuvo näkyy hieman painuvan taka-alalle loppua kohden, jolloin Lontoon ajasta tulee lähinnä yhteiskuntapoliittista Thatcherin ja Blairin ajan pohdintaa. Irlantilaisen aviomiehen, Peterin kuolema saa pari sivua. Johtuneeko siitä, että nuo ajat ovat itsellenikin jo aikuisiältä jotenkin muistissa, ettei loppupuoli muistelmista enää herättänyt niin suurta lukemisen iloa kuin vanhempi aika, vaikka kirjoittaja pohdiskeleekin perehtyneesti talous- ja yhteiskuntapoliittista tilannetta Britanniassa.

EL:n isä oli eversti V.A.M Karikoski, myöhemmin työnantajaliiton toimitusjohtaja ja äiti Astrid Jäppinen, köyhän perheen ainoa koulutettu tytär, joka toimi jo 20-luvulla Pariisissa lähetystön kanslia-apulaisena. Hän oli Mika Waltarin yksipuolisen rakkauden kohde. Perheen molemmat tyttäret olivat pieniä sodan aikaan, ja kyyhöttivät muiden mukana pommisuojassa Töölössä. Sota- ja kouluaika jätti inhon puuroa ja maitoa kohtaan, vihannesten puutteessa lapsiin lusikoitiin kalanmaksaöljyä. Jo sodanjälkeisen ajan koulutus osoittautui kuitenkin myöhemmin siksi kivijalaksi, joka suomalaisia maailmalla, Euroopassa pelasti monella tapaa. Suomalaisessa Yhteiskoulussa EL sitten kohtasi suuren osan Suomen myöhempiä kulttuurihahmoja Pentti Linkolasta Claes Anderssoniin, joka oli komeana, lahjakkaana ja hyvänä tanssijana tyttöjen suuri ihastus. Olisitte kertoneet minulle silloin, oli Andersson kommentoinut myöhemmin. Kämpin baarissa istuivat Olavi Paavolainen, Pentti Saarikoski, Matti Kuusi, Juhana Blomstedt.. EL aloitti opintonsa sekä valtiotieteellisessä että oikeustieteellisessä tiedekunnassa, ja suoritti molemmissa maisterin tutkinnot.

Eeva Lennonin henkiystävä oli ja on Elina Salo, joka vaikuttaa luonnonlahjakkuudelta. Hänelle ei koulu maistunut samalla tavalla kuin erilaiset pikkujäynät. Molemmilla oli ehtoja ja koulutodistukset heikkoja, mutta sepä ei estänyt myöhempää opiskelua. Yhdessä he lähtivät Pariisiin, Montparnassen kahviloihin ja jazzkellareihin. Tuolta ajalta kirjassa on monia hauskoja anekdootteja, joista yksi kertoo sen kuinka hänen isänsä nyt Ranskassa muistetaan jäätelöannoksena.

Suomalaiset olivat ateroineet eräässä Geneven maineikkaassa ravintolassa. He olivat nauttineet alkoholia hovimestarin mielestä jo aivan liikaa, ja sitä kieltäydyttiin tarjoamasta heille enempää. Silloin isä keksi tilata sorbetia vodkan kanssa. Kokki teki työtä käskettyä ja ihastui annokseen , niin myös paikalle kutsuttu ravintoloitsija. Saammeko käyttää tätä ja antaa sille teidän nimenne, hän kysyi. Sopiihan se. Mutta Karikoski-nimi oli ranskalaisille liian vaikea pala, ja annos ristittiin Everstin jäätelöksi. Glace du colonel näkyy nykyään Pariisissakin miltei joka kahvilan ja ravintolan jäätelölistalla.

EL näki lapsuuden kodistaan, millaista elämää isä vietti, kokouksissa, seurapiireissä, työmatkoilla kun taas äidin osa oli jäädä kotirouvaksi. Niin oli tapana, kun perheenisällä katsottiin olevan riittävät tulot. Äiti masentui ja hänen mielenterveytensä alkoi horjua. EL piti tätä osittain kotiin sulkeutumisen seurauksena ja vetää siitä yhtymäkohtia myös nykyajan maahanmuuttajien keskuudessa yleisempiin skitsofreniaan ja vainoharhoihin, kun he tulevat eristetyksi yhteisöstä. Joka tapauksessa EL päätti jo nuorena naisena, ettei kokisi äitinsä kohtaloa; kotirouvan osa herätti suoranaista kauhua. Pariisissa hän tapasi miehensä, irlantilaisen Peterin, freelance-toimittajan. Vaikka mies vihasi katolista kirkkoa, hänen perheensä oli tiukan katolinen ja anoppi yritti sitkeästi käännyttää Eevaa. Kun se osoittautui turhaksi yritykseksi, rauha palasi ja anopista tuli vähitellen ylin ystävä. Jossain toisessa maassa tällainen nainen olisi ollut fanaattinen tosikko, mutta minä en ole koskaan tavannut irlantilaista, jolla ei olisi huumorintajua.

Kun nyt Suomessa muistellaan Vanhan valtausta 50 vuotta sitten, Eeva Lennonin muistelmissa sukelletaan aikaan ja paikkaan, mistä kaikki alkoi eli Pariisiin ja Charles de Gaullen viimeisiin vallassaoloaikoihin. Itse en siinä vaiheessa vielä lukenut sanomalehteä sillä intohimolla kuin nykyään, joten Algerian kriisin ja gaullistien poliittisten pyrkimysten perusteellinen läpikäynti oli kiinnostavaa luettavaa sitä läheltä seuranneen toimittajan kirjoittamana. Puhumattakaan sitten kaikista kultturelleista Nimistä, joita tuoreen pariskunnan tuttavapiiriin tai vain saman kahvilan asiakkaisiin lukeutui, kuten Sartre ja Samuel Beckett, josta tuli perhetuttu. Suomalaisista Pentti Holappa ja hänen puolisonsa, Irene ja Kalevi Sorsa, Juhana ja Anja Blomstedt olivat hyviä ystäviä.

Pariskunta Lennon olivat myös filmihulluja ja arvostivat Jean Luc Godardia. Tyydyn tässä olemaan samaa mieltä sen kanssa, että 'Francois Truffaut on ehkä tehnyt kestävimmät mestariteokset'. Nimenomaan, Godard oli minusta yliarvostettu. Peter Lennon teki loistavia arvioita saaneen elokuvansa Rocky Road to Dublin, jossa arvosteltiin ankarasti katolista kirkkoa.

Oi, noita toukokuun iltoja ja öitä. Minä en unohda niitä koskaan. Poliiseja ei näkynyt enää mailla halmeilla. Sorbonne oli kuin antiikin Ateena, missä kaikki keskustelivat. 

Näin kuvailee Eeva Lennon tunnelmia opiskelijamellakoiden keväänä 1968, jolloin Ranskan vallankumoukselliset perinteet elpyivät. --- Mikä tahansa oli mahdollista. EL:n mukaan mielenosoitukset eivät menneet hukkaan, vaan siitä saivat alkunsa monet uudistukset terveydenhoitojärjestelmässä ja hyvinvointivaltiossa. Charles de Gaullen aika oli ohi. Feministit ja muut yhteiskuntapoliittiset liikkeet olivat aktivoituneet Suomessakin ja Eeva Lennon liittyi Pariisista käsin jalankulkijoiden Enemmistöön ja feministiseen Yhdistys 9:ään.

Sanomalehtien säästötoimet kohdistuivat samanaikaisesti avioparin molempiin ja koko perhe muutti taloutensa takia Lontooseen vuonna 1970. Englanti oli Ranskaan verrattuna takapajuinen junttila ja hyvin jakautunut luokkayhteiskunta. Tasa-arvoisen koulutuksen puute näkyi Eeva Lennonille ällistyttävän heikkona yleissivistyksenä. Siellä oltiin myös ranskalaisvihamielisiä, mikä aiheutti lapsille sopeutumisvaikeuksia ja ruokakaupat ankeudessaan perheenäidille pään vaivaa. Koko ajan työtä tekevät vanhemmat selvisivät molemmissa maissa au pairien avulla.  Luokkaerot näkyivät kaikessa, puheessa, vaatetuksessa ja käytöksessä. Ulkopuolisina Lennoneille oli helppoa seurustella yläluokan lisäksi myös työläisten kanssa pubeissa, heitä ei vieroksuttu. Monia kamppailuja olikin Brittein saarilla tulossa, Pohjois-Irlannin levottomuudet,  Falklandin sota ja vuoden mittainen kaivoslakko.

Eeva Lennonin Britannian kehityksen yhteiskunta-analyysi nostaa ratkaisevimmaksi muutokseksi  Margaret Thatcherin valtakauden, jonka uusliberaalin suunnan David Cameron - jota EL luonnehtii susi-lammasten-vaatteissa tyyppisesti - aikanaan viimeisteli.  Sitä ennen hän näkee sodan jälkeisten maltillisten konservatiivihallitusten ja työväenpuolueen hallitusten kehittäneen maata yhä parempaan suuntaan, lämpimäksi hyvinvointivaltioksi, joka siinä vaiheessa oli paljon Ranskaa edistyneempi. Siinä vaiheessa Englannin työväenluokka alkoi näkyä jo viihteessäkin, Beatlesit, David Bowie, elokuvan tekijät Ken Loach ja Mike Leigh.

EL puhuu paljon keynesiläisestä talouspolitiikasta ja sen toimivuudesta verrattuna noudatettuun uusliberaaliin talouspolitiikkaan, joka entisestään lisäsi yhteiskuntaeroja ja sysäsi heikompiosaiset syrjäytyneiksi. Hän arvostelee Tony Blairia siitä, että tämä avasi ovet hallitsemattomalle ja nopealle maahanmuutolle antamatta ihmisille aikaa sopeutua. Liian nopea siirtolaisuus epävakauttaa yhteiskunnan. Nyt hän päättelee vanhojen työväenluokkaisten brexitkannattajien syyttävän väärin EU:ta huonosta kehityksestä, vaikka kaikki alkoi Thatcheristä, siitä kuinka tämä murskasi ammattiyhdistysliikkeen. Sen seurauksena työväestö on Britanniassa saanut kasvaneesta kansantulosta pienemmän osan kuin muissa länsimaissa.

Perusteellista analyysiä eurooppalaisista yhteiskunnista, nykyhetkestä ja lähihistoriasta - tähän on Eeva Lennonilla rahkeita vaikka muille jakaa. Kun havaintoja vielä maustavat omat kokemukset arjesta ja ihmisistä, niistä on myös hauska lukea.

Tarmokasta ihmistä voi moni asia turhauttaa:

Totta, minua ei suomalaisena mikään niin vaivaa täällä kuin brittien tapa elää jatkuvasti ongelmiensa kanssa, vaikka ne voisi helposti ratkaista. Suomalaisena koen sen omana suurimpana ristiriitana britien kanssa, niin helppoa kuin brittien kanssa muuten onkin tulla toimeen.

Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Karisto Oy, 2018, 399 s