Morten A. Strøksnes: Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Luin puolet tästä palkitusta ja kehutusta teoksesta, jonka jälkeen totean ettei se ole kirja minulle. Kirjassa oslolainen kirjailija matkustaa ystävänsä Hugon luokse Pohjois-Norjaan, lähelle Lofootteja pyydystämään jättihaita. Hugo on taiteilija, joka asustaa perheineen suvun vanhaa tilaa siellä, tekee taidetta ja monenlaista restaurointihommaa vanhassa kalastajakylässä. Kaverit tuntevat meren ja valmistelevat jäähain, hirviön, pedon pyyntiä. Pedon jahtaamisen ohessa kirjailija jakaa luonnontieteellistä historiaa ja muuta meri- & ympäristötietoa alkaen maapallon syntymisestä ja tähdistöstä meren asukkaisiin, puhuu ystävästään, todistaa ystävyyttään ja on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.
Kaskelotti on suurin maapallolla koskaan elänyt ja edelleen elävä eläin, se jättää taakseen tyrannosaurus rexin ja muut dinosaurukset. Maapallon merenpinnan yläpuoliset osat voisi Himalajaa myöten upottaa meriin niin että niistä ei näkyisi mitään: merten keskisyvyys on noin 3000 m, maan keskikorkeus noin 800 m. Nämä asiat opin. Mutta miksi norjalaiset miehet haluavat pyydystää jäähain, joka on iso ja myrkyllinen, maailman suurin lihansyöjähai? En tiedä, se ei selvinnyt. Norjalaiset suhtautuvat jäähain lihaan terveen epäluuloisesti.
Minulle motiivi välittyi vain haluna nujertaa tämäkin iso ja voimakas elikko, näyttää kuka täällä määrää. Niinkuin siinä nyt olisi mitään epäselvää, eihän täällä kohta muita otuksia ole. Norjalaiset pyydystävät edelleen myös valaita, pyyntikiellosta huolimatta. Jätin siis nämä äijät kettinkeineen kumiveneeseen. Viimeisellä sivulla kerrottiin, ettei tuon hain elämä kohtaamisen jälkeen ole koskaan enää entisellään. Ei varmaan, onpa hienoa.
Kävin katsomassa kuvia kaskeloteista ja jäähaista Googlen kuvahausta. Siellähän näkyi heti karmeita pyydystyskuvia.
VastaaPoistaVoi miten tuo käyttämäsi 'osaluettu' on kiva idea!
Palautin juuri kirjastoon sellaisia kirjoja, joista totesin muutaman sivun luettuani "plääh", olisin voinut kertoa miksi lukeminen loppui kuin seinään. Joskus vielä nappaan tämän sinun ideasi.
Kiemurtelin tämän kanssa aikani. Kurkistin sitten loppuun ja päätin että saa riittää. En tosiaan ymmärrä, miksi pitää yrittää tappaa iso eläin,joka elää omissa syvyyksissään, ja lopulta sitten osittain onnistua siinä ja jättää otus kitumaan jonnekin meren pohjalle. Sitä viisautta fiksuilta miehiltä on vaikea käsittää, yhtä vähän kuin heitä jotka lähtevät ampumaan isoja uhanalaisia eläimiä Afrikkaan.
PoistaYritin tosiaan puoleen väliin tätä kirjaa, vaikka en innostunut. Sen verran sain kuitenkin siitä jo käsitystä että kirjoitin vaikutelmani. Kaskelottikaan ei kyllä wikipedian - ja mieheni - mukaan ole suurin elikko, vaan sinivalas...
Heh, ihanan rehellistä kirjapuhetta. Minä tykkäsin tästä paljon, olen ihastunut sellaiseen tietokirjallisuustyyliin, jossa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtainen elämä ja iso määrä järkevää yleistietoa. Toki tässä teoksessa on semmoista maskuliinista metsästäjähuumaa, mutta en osaa nähdä sitä pelkästään tuomittavana, vaan kiehtovana inhimillisenä piirteenä. Ja mielestäni kirjailija kyllä reflektoi tekemisiään.
VastaaPoistaValaanpyyntiä en puolusta.
Minuakin miellyttää tyyli,jossa tietoa upotetaan henkilökohtaisen kokemuksen lomaan. Olihan heissä selvästi paljon luonnonystävää, mutta samalla sitä, mitä meilläkin näkee maalla asuvien ja kaupunkilaisten välillä, että kaikkiin eläimiin suhtaudutaan silti aina hyödykkeinä, jotka ovat täällä meitä varten tai niin kuin meille sopii. Voi olla että enempi reflektointi jäi minulta sitten lukematta, kun nimenomaan tuo tyhjä metsästäjähuuma ärsytti liikaa. Eli ei kiinnostanut se varsinainen jahti ollenkaan, enemmän sittenkin tieto-osuus.
Poista