Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa nro 8 luin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian.
Aiheet runoihinsa Masters on poiminut hautausmaan muistokivien kirjoituksista. Runot on otsikoitu vainajan nimellä. Kukin heistä on lueteltu sivunumeroineen henkilöhakemistossa lopussa. Ne, runot, ovat pieniä tiivistelmiä eletystä elämästä. Sävy kertoo olennaisen ihmisen tiestä: oliko hän elämäänsä tyytyväinen, onnellinen vai pettynyt ja katkera. Tunnustuksia, katumusta tai kiitollisuutta hyvästä elämästä, mutta myös syytöksiä, itsesyytöksiä ja -ironiaa. Havainnot ihmispsyykestä ovat ajattomia. Kirjoille on yhteistä myös Abraham Lincolnin mahtihahmo, taustalla, muistoissa. Edgar Lee Masters vietti lapsuutensa samoilla seuduilla kuin Lincoln, Petersburgissa, Illinoisin osavaltiossa.
Runojen kiinnostavuus ja koskettavuus vaihteli. Jotkut tulivat ja menivät kuin parvi naakkoja, vailla sen kummempia jälkiä. Toiset koskettivat, kuten sotaan lähteneen Harry Wilmansin sankariaatosten huuhtoutuminen veripuroissa Manillan riisivainioilla. Hauskojakin runoja kokoelma sisältää kuten David Matlock, joka vertaa ihmistä ja mehiläistä eikä oikeastaan tule muuhun lopputulokseen kuin että kannattaa elää Jumalan lailla varmana kuolemattomuudesta, vaikka sitten epäilisi. Tai runo taidevalokuvaaja Penniwittin kohtalonhetkestä. John Hancock Otis varoittaa köyhyydestä nousseesta öykkäristä, miehestä joka aloittaa parilla housunkannattimia mutta päätyy työläisten verenimijäksi. Runoissa esiintyy pikkukaupungin asukkaita, rouvia ja herroja, mutta titteleitä on harvakseltaan, tohtorit ja professorit ja jokunen ironisesti puhuteltu, kuten kunnianarvoisa Henry Bennett, joka kertoo nuoren vaimon kuihduttavasta, suorastaan tappavasta vaikutuksesta. Jotkut esiintyvät pareittain, antaen kaksi näkökulmaa yhteiseen kokemukseen, kuten mainitun David Matlockin puoliso, Lucinda, kaksitoista lasta kasvattanut elämän rakastaja.
Edgar Lee Masters toimi parikymmentä vuotta omassa asianajotoimistossaan ennen kirjailijan uraansa ja näki siinä työssä monenlaisia poliittisia ristiriitoja, yhteiskunnallista ja rodullista eriarvoisuutta, se kaikki näkyy ammattien ja tyyppien kirjossa. Loppua kohden lukemiseni alkoi hieman takkuilla. Näin iso otanta pikkukaupungin ihmiskohtaloista, joita tipahteli tasaiseen tahtiin, ei jaksanut ihan loppuun asti kiinnostaa. Kuoleman jatkuva läsnäolo saattoi myös painaa.
Tämä kokoelma plus epilogi - joka muistuttaa vielä enemmän Lincoln bardossa teosta -lyhyine keskusteluineen kuin itse antologia - on suomennos vuoden 1924 versiosta ja sisältää ilmeisesti sekä vanhempia että uudempia runoja. Jonkinnäköinen muutos niissä onkin havaittavissa. Alkupuolella runoissa oli enemmän pelkistettyä lausetta, herkkyyttä tai rentoa kerrontaa vailla mahtipontisuutta tai julistavuutta. Ajan mittaan runoissa tuli siellä täällä esille viittauksia johonkin aiemmin tavattuun jättäen aavistuksen jostain tavoittamattomasta.
Ensimmäinen versio antologiasta ilmestyi jo 1915 ja oli suuri sensaatio suorasukaisen yhteiskuntakritiikkinsä, korruption, rappion, kielletyn rakkauden ja seksin kuvausten takia. Se herätti konservatiivisissa piireissä närkästystä; sen pikkukaupunkikriittisyys nähtiin epäamerikkalaisena. Suurempi taisi silti olla ymmärtäjien joukko, joka näki sen nimenomaan kuvaavan tavallisten ihmisten Amerikkaa, Keskilännen pikkukaupungissa. Myös runojen vapaa muoto herätti kritiikkiä, se oli uutta eikä vielä salonkikelpoista. Mainetta se joka tapauksessa niitti ja jäi Mastersin kuuluisimmaksi teokseksi, vaikka hän sen jälkeen jatkoi kirjailijan uraansa.
Tähän vielä maistiaisena edellämainittu Taidevalokuvaaja Penniwitt:
Menetin asiakaspiirini Spoon Riverissä,
koska yritin antaa sieluni kameralle
vangitakseni valokuvattavien sielun.
Paras kuva, minkä koskaan otin,
oli yleisestä syyttäjästä tuomari Somersista.
Hän ryhdistäytyi edessäni ja pyysi minua odottamaan,
kunnes saisi kieron silmänsä katsomaan suoraan.
Onnistuttuaan siinä hän sanoi "Valmis",
mutta minä kiljaisin "Kanne kumottu" -
ja hänen silmänsä rävähti takaisin kieroon,
ja minä otin hänet juuri sellaisena
kuin miltä hän tapasi näyttää sanoessaan "Vastustan".
Suomennos on Arvo Turtiaisen, joka on kirjoittanut kirjaan esipuheen taustoituksineen. Komeasti soiva nimipari Edgar Lee Masters & Spoon River avautui minulle sata vuotta syntymänsä jälkeen.
Edgar Lee Masters: Spoon River Anthology, 1915-24
Suomentanut Arvo Turtiainen
Tammi, 1975 (6. painos), 308 s
Kiitos tästä. Samalla tunnustan, että lukematta on tämä(KIN) klassikko.
VastaaPoistaKiitos samoin. Hyvä haaste aukkojen edes osittaiseen paikkaamiseen.
PoistaTai ei siis tämä ole lukematta mutta moni muu on ;)
PoistaOlen lukenut tämän kauan sitten englanniksi. Minulle on jäänyt mieleen juhlava tyyli, eli nuo loppurunot ovat antaneet sen muistikuvan. Myös kaupungin asukkaiden verkosto tuntui mielenkiintoiselta, ja usein pyllähdettiin juhlavasta banaaliin (jos nyt oikein muistan).
VastaaPoistaNerokas idea tämä tarinoiden kutominen hautakivet lähtökohtana.
Ai jai, tekee mieli lukea tämä teos nyt, kun palautit sen mieleen ja siinä on myös satavuotishavinaa. Pitää katsoa, onko se peräti omassa hyllyssä.
Tiesin, että Lincoln Bardossa, jonka sain toissajouluna lahjaksi, on velkaa tälle kirjalle. Yritin lukea sitä, mutta jäi lopulta "osaluetuksi" sekavuutensa vuoksi.
'Yhdestä kirjasta kuuluisat' on mielenkiintoinen kirjailijaryhmä. Edgar Lee Masters kuuluu näihin, samoin esim. J. D. Salinger, ja moni muu.
Kiitos oivaltavasta kommentista Marjatta. Tuo on itse asiassa tosi oleellista mitä sanot: tyylistä toiseen hypitään eli Masters hienosti antaa kullekin oman äänen ja puhetavan. Tämä oli mielenkiintoinen luettava - ja samalla ehdin väsyäkin. Pitkän ajan kuluessa tuota kahlasin, usein unisena.
PoistaOivoi, luin tuon lukioaikoina 70-luvulla, ja kyllä se oli nuorelle naiselle silmiä avaava teos. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että täällä on monta menijää ja kaikilla omat silmät. Eli avarsi kovasti maailmankuvaa, mutta sopi myös ahdistukseen. Kaikki me täällä räpiköimme, ja sitten poistumme. Pitää palata tähänkin.
VastaaPoistaVoin kuvitella, että se nuorelle toimii toisella tavalla kuin vanhalle, tuo sen perspektiivin. Vanhana kuoleman muistaa jo turhankin hyvin eikä ahdistus ole niin päällekäyvää.
PoistaMinä en erityisesti (no, lähes ollenkaan) pidä amerikkalaisesta kirjallisuudesta, mutta tämä kolahti ja kovaa. Se suuri ero on siinä, että Spoon River näyttää ihmiset sellaisenaan, kaikkine vikoineen ja kaunistelematta, teeskentelemättä, liioittelematta ja moralisoimatta. Ja kaiken lisäksi teksti on sulavaa, runomuotokin yllätti. Toki jossain vaiheessa alkoi tuntua että kertomukset alkavat toistaa itseään, mutta ehkä se johtui omasta kiireestäni (piti palauttaa kirja omistajalleen). Täytyykin palata tähän uudestaan!
VastaaPoistaTotta, Spoon River oli kait ilmestyessään todella vallankumouksellinen tuossa rehellisyydessään, tavassaan näyttää koko inhimillinen kirjo häpeilemättä. Sittemmin on amerikkalaisessa kirjallisuudessa minun mielestäni kyllä rohkeita ja kuvia kumartelemattomia kirjailijoita yllin kyllin. Vanhemmista esim John Steinbeck ja Harper Lee, Raymond Carver ja David Foster Wallace. Uudempia Lucia Berlin (suomennoksena uusi), Maggie Nelson, George Saunders ja Angie Thomas.
Poista