tiistai 17. marraskuuta 2020

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Tein valtavan loikan edellisen lukemiseni maisemista Roomasta ja laskeuduin Napoliin. Nyt sentään paikallisen kirjailijan kyydissä. Elena Ferranten Napoli-sarja, tetralogia, on ilmeisesti päätökseen kirjoitettu, mutta Napoli ei lähde Ferrantesta eikä Ferrante Napolista. Tai silloinkin vain lyhyesti. Samat tutut yhteiskunnallisen kahtiajaon peruselementit nousevat esille tässä tuoreimmassakin pseudonyymi Elena Ferranten romaanissa, Aikuisten valheellisessa elämässä. Napolin varakkaammista kortteleista laskeudutaan ensin funikulaarilla, sitten metrolla kohti harmaita ja haisevia kujia, missä köyhät, riidanhaluiset ja aggressiiviset ihmiset puhuvat murteella. Parempiosaiset, kuten minäkertoja, Giovanna, myös Gianninaksi ja Giannìksi kutsuttu puhuvat yleiskielellä, mutta murre nousee riidellessä, hallinnan menetyksessä tehokkaammaksi, kun tunteenpurkaukset sitä vaativat. 

Vaikuttaa kuin Napoli Ferranten romaaneissa kertoisi samalla koko Italiasta pienoiskoossa, etelän köyhistä ja kouluttamattomista, jotka pohjoinen Italia haluaisi unohtaa ja jopa joidenkin ajatuksissa erottaa tykkänään. Napolista nuoret haluavat lähteä, karistaa itsestään sen kielen ja köyhyyden hajun, katkaista tai unohtaa siteet sinne jääviin.

Valheellisia aikuisia, heidän solmuisia afäärejään niin rakkaussuhteissa kuin vaikutusvallan peleissä seurataan teini-ikäisen (12-16 v) Giovannan silmien kautta, hänen perhepiirissään. Isä Andrea on yliopiston opettaja, äiti Nella lukion opettaja. Isä on onnistunut, hän on lähtenyt köyhistä kortteleista. Sivistynyt ja lukeva perhe näyttää aluksi harmoniselta, mutta tytär kuulee sattumalta isän arvion omasta ulkonäöstään. Hän on rumentunut ja alkanut muistuttaa isän sisarta, Vittoria-tätiä joka on perheessä vaiettu, kaiken pahan ruumiillistuma, Napolin köyhien korttelien asukas kuten myös muu siellä asuva isän sukuhaara, johon yhteydet ovat katkenneet.

Isän tyttären korviin tarkoittamaton arvostelu muuttaa Giovannan maailmaa. Hän ei enää halua miellyttää vanhempiaan, vaan tutustua toisenlaiseen Napoliin ja täti Vittoriaan, joka köyhää sukuhaaraa hillittömällä temperamentillään hallitsee. Varsinkin tädin entinen suhde perheelliseen mieheen, koko rakkaustarina vetoaa Giovannaan, kun ei oma perhekään ole ollenkaan sitä mitä on esittänyt olevansa. Vittoria taas kertoo avomielisesti koko intohimoisen eroottisen elämänsä historian, jonka onnettomaan loppuun Giovannan isällä on sormensa pelissä.

Nyt kun taas jouduin italian yleiskielen, napolilaisen puheenparren ja italialaisten kauneuden palvonnan pyörteisiin, kaikki vaikutti kovin tutulta. Mitättömistä asioista, kuten rannekorun symboliikasta riittää ylettömästi puhetta, sitä mystifioiden. Kuka sen on perinyt ja keneltä, kenellä on siihen oikeus, mitä kaikkea se edustaa. Sama rooli kuin nukeille on annettu aiemmissa lukemissani Ferranten romaaneissa. Vittoria-täti epävakaine mielentiloineen toi mieleen italialaiset neorealistiset elokuvat, joissa Anna Magnani tai Sophia Loren papattavat ja kiekuvat loputtomasti synkkien kerrostalojen sisäpihoilla. Joka ikinen ajatus tulee samalla sekunnilla ulos suusta.

Pakko on kuitenkin taas antautua Elena Ferranten kertojan taidolle. Hänellä on ilmiömäinen kyky lumota, sivut vilistävät silmissä; hänen maailmaansa uppoaa helposti. Silloinkin, kun lukijana ihmettelee mistä tässä nyt oikeastaan meuhkataan. Kasvavan nuoren tytön ajatukset ja tunteet kaikkine kuohuineen Ferrante vangitsee sellaisella intiimiydellä että sitä on pakko tässäkin romaanissa ällistellä. Aikuisten hallitulta vaikuttanut elämä alkaa haurastua, kun tyttö näkee sen perustuvan petokselle, mihinkään tunteisiin ei voi luottaa, ei edes vanhempien rakkauteen lapseensa. Kuinka sitten edes heidän vihaansa: onko edes sen kohde oikeasti niin halveksuttava?  

Minä kirjoitan minusta, sinä luet sinusta. Edellisestä esseekokoelmasta lukemani kirjailijan lause toteutuu tätä romaania lukiessani. Kohta 1: täti Vittoria. Minullakin oli täti, joka oli aikamoinen häirikkö, riidanhaluinen, epäsovinnainen ja ilmeisesti nuorempana aika holtiton. Perheissä lapsia verrataan usein vanhempiinsa, mutta vanhemmalla iällä olen vastentahtoisesti löytänyt yhtymäkohtia tätiini - onneksi en ole riidanhaluinen. Aivan samoin kuin Giovanna, joka kauhistuu löytäessään itsestään Vittorian piirteitä. Kohta 2: feminismi. Ferranten naiset kyseenalaistavat pontevasti naisille annetut perinteiset vaihtoehdot eli olemattoman koulutuksen ja miehelle alisteisen perheenäidin roolin.

Odotin huolestuneena, mitä rehtori vastaisi. Hän puhui hartaalla äänellä, kutsui isää professoriksi ja oli niin tämän lumoissa, että minua hävetti olla syntynyt naiseksi ja ajatella, että minäkin joutuisin sietämään miesten taholta vastaavaa kohtelua, vaikka olisin opiskellut, vaikka olisin kuinka tärkeässä asemassa.

Edes 60-luvun Suomen naisen asemaa ei voi verrata Napoliin - luullakseni olimme jo silloin pidemmällä - mutta seksiin liittyvissä asenteissa ollaan kenties lähempänä, muutokset siinä ovat hitaampia. Giovannaa ei aikuisten pelehtiminen houkuta, hänen silmissään kaikki pettävät ja miehet ällöttävät, vaikka hän testaileekin heihin vetovoimaansa - kunnes Roberto muuttaa kaiken. Ystävättären poikaystävä intohimon kohteena on tukala yhdistelmä ja Ferrante kuvaa liikuttavasti nuoren tytön vaihtelevia mielialoja, itsesyytöksiä ja itsepetosta. Kaikki on tuoretta kuin suoraan päiväkirjasta purettua, mutta analyysi ja havainnot ovat viiltävän tarkkoja.

Ja loppu, se on yllättävä mutta aito. Nuorelle tytölle syötetään monenlaista ihannekuvaa erotiikasta, mutta todellisuus voi olla käänteissään sen irvikuvaa. Jotain tuttua menneisyydestä, alle parikymppisen kokemuksia tuli mieleen. Ja nauratti. Nauratti Giovannan lähestymistapa kun piti päästä impeyden taakasta. Ei kovin romanttista, ei kovin kaunista, mutta käytännöllistä. Eikä mitään moralisointia. Sillä tavalla kirjoittaja, Giovanna muistelee mennyttä elämäänsä, kuin takkuista vyyhteä vailla punaista lankaa.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
La vita bugiarda degli adulti, 2019, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 366

4 kommenttia:

  1. Pitäisköhän antaa tälle kirjalle mahdollisuus. Tykkäsin kovasti Elena Ferranten kahdesta Napoli-sarjaa edeltävästä romaanista, Hylkäämisen päivät ja Amalian rakkaus, mutta Napoli-romaaneista luin vain ensimmäisen ja vähän toista ja kyllästyin yksityiskohtaisuuteen. Kirjoisat tehty sarjakin meni minulta ohi.

    Sophia Lorenista puheen ollen, katsoin Netflix -elokuvan The Life Ahead, jossa Sophia näyttelee vanhusta, onhan hän jo 86v ja ikäisensä näköinen. Hyvä! Elokuvan on ohjannut Edoardo Ponti, Sophia ja Carlon oma poika. Lämminhenkinen, myös lapsille sopiva elokuva, rakkaudesta ja välittämisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo yksityiskohtaisuus on Ferrantelle ominaista. Minusta siinä on hänen lumouksensa, se syvälle menevä yksityiskohtaisuus, kuinka hänen konkreettiset havaintonsa synkronoivat mielen maisemaan. Koen sen näkemisen hyvin oivaltavana. Samaa on tässäkin mutta onhan tämä ihan oma tarinansa nuoren tytön kasvusta.

      Netflix kai pitäisi hankkia, kun elokuviin meno vain viivästyy koronauutisten vilkuttaessa varoitusvaloja.

      Poista
  2. Olen kaikilta tämän lukeneilta kuullut, että tämä on taas "taattua Ferrantea". Hyvä niin! Minulla tämän lukeminen taitaa jäädä odottamaan joululomaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On minustakin. Vaikka ensin vaikutti liian tutulta, lakkasi pian häiritsemästä. Minulle Ferranten tapa nähdä ja kokea maailma tuntuu läheiseltä, rohkealta, rehelliseltä.

      Poista