Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa

Unohdettu kirjailija muistetaan viimeistään kun hän kuolee. Luin Christer Kihlmanin muistokirjoituksen jälkeen Antti Hurskaisen kirjoituksen Ylen sivuilta, jossa hän kertoi Kihlmanin merkityksestä itselleen ja siitä, kuinka kirjailija epäsovinnaisuutensa vuoksi onnistuisi edelleen herättämään hämminkiä. Sieltä bongasin Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa, vuodelta 1986. Samalla surffailulla löysin myös hänen muutaman vuoden takaisen haastattelunsa. Siinä hän vaikutti pettyneeltä, yllättyneeltäkin siitä, että hänen kirjansa ovat unohtuneet. Kirjailija unohtuu ajan kuluessa, jos hän ei säännöllisesti kirjoita uutta. Siinä riittää painetta, sen voi uskoa. Kihlmanin viimeinen teos julkaistiin vuonna 2000. Kyllä parissakymmenessä vuodessa ehtii lukijoilta hyvin unohtua. Se ei ole ihme, kun näkee joka vuosi julkaistavien uutuuksien listauksia.

Luin joskus nuoruudessani Kihlmanin tunnetuimman, Dyre prinsin. Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen olivat aikanaan hengenheimolaisia, suomenruotsalaisia provokaattoreita, oman pesän likaajiksi haukuttuja, vasemmistolaisia, molemmat myös alkoholisoituneita. Tikkanen oli kirjojensa, mm HS:n vakituisena piirtäjänä ja vaimonsa Märta Tikkasenkin kirjojen kautta enemmän näkyvillä ja esiintyi muistaakseni useammin myös tvn kulttuuriohjelmissa. Kihlmanin ympäröi vahvemmin kielletyn seksuaalisuuden vivahteita, joka mitä ilmeisimmin johtui sen aikaisen Suomen homo/biseksuaalisuuden torjunnasta. 

Alle satasivuinen loistavasti nimetty Tuuliajolla tappion maisemissa tuo välähdyksittäin mieleen Thomas Mannin Kuoleman Venetsiassa. Se on jotenkin traagisen tunnelmainen monologi vanhenevan kirjailijan ahdistuksesta. Ahdistus nousee sekä kirjailijuudesta että yksityiselämän tunnemyrskyistä. Ilmeisesti se on autofiktiota ennen kuin sanaa vielä oli keksitty. Kirjailijan avioliitossa myrskyää. Vaimolla on nuori, lähes teini-ikäinen rakastettu. Samanaikaisesti kirjailija iskee yhtä nuoria kauniita poikia baareissa ympäri maailmaa. New Yorkissa, Buenos Airesissa, Kanarialla, Kreikassa, Tunisiassa. Kilttien mutta vastenmielisten ihmisten Wienissä. 

Matkoilla ei kirjailija etsi seuraa vain seksin takia, vaan pakottavampi paine tuntuu tulevan elämän hahmottamisesta ja nimenomaan kokemuksen etsimisestä kirjoittamiseen.  Ja samalla hän ruoskii itseään omahyväisyydestä, pilkkaa omaa moraalittomuuttaan ja itsepetoksiaan. Ihan samoja asioita, joita hän löysi suomenruotsalaisesta "ankkalammikosta", niitä samoja hän perkaa armottomasti omasta itsestään. 

Kirjoitin epätoivosta, surusta ja epäonnistumisista ennen kuin olin itse kokenut niitä. Mutta kaikki minkä minä kirjoitin vainosi minua ja saavutti minut, heittäytyi minun kimppuuni ja osui minuun järkkymättömyydellä joka toisinaan saattoi tuntua kuin kostolta. Kenen kostolta?

Jokaisella on loppujen lopuksi kuitenkin oikeus omaan rakkauteensa, typistää kirjailija oman voimattoman raivonsa vaimon uskottomuudesta, kun ei löydä toisesta omiaan isompia rikoksia. Kirjailija kivittää itsensä yhä syvemmälle moraalittomuutensa suohon eikä sitä tyylikästä tapaa, jolla hän sen tekee voi olla ihailematta.

Minua te ette nujerra koskaan! Te olette olemassa minua varten. Mitä tahansa te olette ja mitä tahansa te teette ja esitätte ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, ihmismateriaalia, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen. Minä olen se joka lopulta voittaa! Te häviätte!

Muutama kuihtuva tulppaani Christer Kihlmanin muistoksi. Ei unohdeta tätäkään hienoa kirjailijaa.

Christer Kihlman: Tuuliajolla tappion maisemissa
På drift i förlustens landskap, 1986, suomentanut Pentti Saaritsa
Tammi, 1986, 79 s