Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet paljasti hänen varakkaan sukunsa traumaattisia interiöörejä, joita isoisä, Ruotsissa arvostettu kulttuuripersoona hallitsi heittäen varjonsa seuraaviin sukupolviin, siten kuin henkisellä pahoinvoinnilla on tapana tarttua. Rajan yli Norjaan mentäessä löytyy yhtä tulehtuneita perheitä, mutta - Tolstoita taas kerran siteeraten -  Vigdis Hjorthin kuvaama perhe on omalla tavallaan onneton. Se on toinen tarina, vain varakkuus ja ulkopuoliselle maailmalle näytetyt kulissit muistuttavat. Kirjaa luettiin meillä paljon viime vuonna ja Norjassa sukuriidan laineet ovat lyöneet korkealle julkisuudessakin. Toinen romaanikin on julkaistu, kirjailijan pikkusiskon puheenvuoro. Kirja on kirjailijan mukaan fiktiota, jossa on käytetty omaelämäkerrallista ainesta, mutta se on romaani, ei muistelma. Se tekee asiasta lukijalle hieman vaikean. Romaani on niin taitavaa kerrontaa, että väärinkäytökset ottaa lukiessa vakavasti ja samalla siihen uskoo. 

Perintötekijät alkaa isän kuolemasta. Se ei ole minäkertojalle, Bergljotille, teatterilehden päätoimittajalle ja kriitikolle suuri menetys. Ennen kaikkea se on helpotus. Seuraava sukupolvi on tässä vaiheessa jo yli viisikymppisiä ja heidänkin lapsensa jo aikuisia. Perhe on pirstoutunut jo vuosikymmeniä aikaisemmin kahtia, vain kaksi nuorinta tytärtä pitävät vanhempiinsa läheistä yhteyttä, kaksi vanhinta, Bergljot, esikoinen ja hänen veljensä ovat etääntyneet, kertoja katkaissut välit kokonaan. 

Kuolema viimeistään pakottaa naisen suvun yhteyteen uudelleen. Perintöriidat on aloitettu jo ennen isän tapaturmaista kuolemaa, jo ennakkoperinnöstä, kahdesta mökistä Hvalerin saaressa. Perintöriidasta lukeminen tuo ensin pahan maun suuhun, se on niin ahdistavaa ja pikkusieluista, ja tuo mieleen omiakin noloja muistikuvia, omaisuuden jaosta syntyviin omimisen ja ahneuden välähdyksiin. Olen nähnyt mökkipaikkakunnalla ennen sopuisan suvun kärventyvän ilmiriidoissa. 

Perintötekijät on toinen tarina. Kertoja kerii auki perheen konfliktia hengästyneesti, lauseita omalaatuisesti toistaen, kuin itseään vakuuttaen. Riidassa ei ole kyse rahasta, vaan pahasta. Esikoistytär Bergljot, minäkertoja syyttää isäänsä pahimmasta. Isän auktoriteetti hallitsee äitiä ja nuorempia tyttäriä. Vanhemmat lapsensa isä on työntänyt kauemmas, jättäen heidät vaille hyväksyntää. He could not stand them because of what he had done to them (nainen referoi performanssitaiteilija Marina Abramovićia). Vain nuoremmat tyttäret saavat isältä lämpöä ja läheisyyttä. Kertoja täydentää tulehduksen oireita hiljalleen ja piirtää samalla terävää kuvaa perheesta, joka hänestä on jäänyt satimeen, valheen ja teeskentelyn seittiin. Sekä äidistä että isästä piirtyy vivahteikas ja moniulotteinen persoonallisuus, avioliitto  on jo täynnä karikkoja, joita on opittu kiertämään, vaikka tasapaino on veitsenterällä. Molemmat kantavat syyllisyyttä menneestä. Esikoiselle kasataan kuormaa riittävästi, veli on laiminlyöty.  Lujaksi taottu osa perheestä liittoutuu isän taakse.

Äiti sanoi kerran että ei ollut koskaan katunut sitä että he muuttivat Skaus veiltä Bråteveienille, että hän ei ollut kaivannut Skaus veitä sekuntiakaan. Eikä se ollut mikään ihme. Kukapa rikospaikalla olisi halunnut asua.

Vigdis Hjorth kertoo onnettomasta perheestä raastavalla ja koskettavalla tavalla. Naisen haavoittuneen olemuksen, koko trauman tuntee nahoissaan. Hän on hysteerinen, juo liikaa ja vaikuttaa rikkinäiseltä, varsinkin verrattuna hyvin pärjääviin ja harkitun oloisiin sisaruksiinsa. Romaani on perusteellinen psykologinen analyysi lapsen nujertamisesta, johon lopulta koko perhe veljeä lukuunottamatta osallistuu. 

Käytyään läpi pitkällisen terapian, nainen kertoo kokemuksensa, jota perhe ei tunnusta - hän yrittää vain tehdä itsensä kiinnostavaksi, se on heidän näkemyksensä. Hänellä ei ole aikuisena muuta tapaa selvitä kuin katkaista välit perheeseen. Sitäkään äiti ja tytär, vanhempi sisaruksista, eivät salli, he eivät jätä Bergljotia rauhaan. Naisen mielestä se on todiste huonosta omastatunnosta. Häneltä vaaditaan asian unohtamista ja eteenpäin katsomista. Minkä hän sitten unohtaisi, kun he eivät mitään usko tapahtuneen?

Nainen hakee rauhaa koiransa kanssa metsässä, matkoilla San Sebastianiin ja ailahtelee tunteissaan. Onko hän sittenkin liian julma isää, jo vanhusta kohtaan, pitäisikö pystyä osoittamaan myötätuntoa? Onneksi naisella on ystäviä, Bo, poliittisen historian tutkija, joka valaa naiseen uskoa omiin kokemuksiinsa, omia entisen Jugoslavian kriisialueella koettuja konfliktien ratkaisuja kerraten. Ja opettaa pysymään viileänä itsesyytösten keskellä. Sinä samastut uhreihin, hän sanoi. Mutta, hän sanoi vinosti hymyillen, jokainen uhri on potentiaalinen pyöveli, joten ei pidä olla liian myötätuntoinen. Ja ystävätär Karla, joka lataa hänelle viisaita viestejä, kun isän kuolema repii naisen haavoja auki ja muut perheessä kuormittavat tätä syyllisyydellä. Sinun täytyy ymmärtää että tämä ei ole mikään teeseurue, tämä on sotaa. 

Tähän kaikkeen voi uskoa, näin ihminen runtataan hajalle lapsuudesta aikuisuuteen. Kertoja tutkii elokuvien ja filosofisen tiedon pohjalta alistamisen mekanismeja,  kasvatuksen ja kehityksen kaaria. Jung ja Freud mm antavat nojaa luottaa omaan vaistoon ja kiellettyihin tuntemuksiin. Teoreettiset pohdinnat on saatu mukaan rennon luontevasti osaksi keskusteluja ystävien kanssa.

Filosofi Arne Johan Vetlesen on sanonut että totuuskomissioissa, sotien jälkeisissä sovintoprosesseissa, on se heikkous että yleensä ne vaativat yhtä paljon uhreilta kuin pyöveleiltä, että siinä on epäoikeudenmukaisuus.

Pääteema naisen kertomuksessa ei ole hyväksikäyttö sinänsä vaan se, että henkilöt, jotka väittävät rakastavansa häntä, pitävänsä häntä läheisenä, eivät usko hänen kokemustaan todeksi. Osapuolten lähentymisen tiellä on ratkaisematon ristiriita eikä kummankaan tasapaino kestä toisen totuutta. Rankasta aiheesta huolimatta romaani on taitavasti rakennettu ja intensiivinen lukukokemus. Koko perhedynamiikka tulee esille palasina, takaumina. Voi lukea, että sen lainalaisuuksia, riippuvuuksia, alistamista, valtaa on tutkittu perusteellisesti, opiskeltu ja pureksittu ystävien kesken. Kertojalla on oikeus saada tarinansa kuulluksi ja hän kertoo sen suurella taidolla. 

Romaanin on takuuvarmasti suomentanut Katriina Huttunen. Huomasin, että painetuissa kirjoissa on luettu hänen esipuheensa. Jostain syystä sitä ei ole e-kirjassa. E-kirjasto toimi taas pelastuksena, kun pitkästä kirjaston varausjonostani huolimatta olin yllättäen ilman lukemista. Se johtui myös parista lukematta palautetusta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Arv og miljø, 2016, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, Helsinki 2019, e-kirja