Hyvää Uutta Vuotta 2025!

Kuinka ilahduttavaa havaita, että tänäkin vuonna tuli luettua niin monia innostavia kirjoja! Varsinkin nyt se on sitäkin iloisempaa, kun vuosihan on ollut aivan karmea, täynnä sotaa, tuhoa, lämpenevää ilmastoa, huonosti voivaa luontoa ja hyvin voivia diktaattoreita. Heitä putkahtaa ilmoille siellä täällä kuin pulkkosieniä rihmastoineen. 

Maisema ei Turussa ollut jouluna kovin jouluinen. Kuvassa näkyy jo Auran rannoille nouseva uusi musiikkitalo Fuuga. Tässä vaiheessa se näyttää enemmän bunkkerilta, mutta havainnekuvassa se näytti oikein komealta. Toivottavasti se realisoituu tässä tapauksessa paremmin kuin yleensä. Kaupunkien uudiskohteista laaditut havainnekuvat kun näyttävät enimmäkseen ihan toisenlaiselta kuin miltä kohde näyttää sitten oikeasti, ilman valtavia lehvästöjä, mallivartaloisia kansalaisia tyylikkäissä asusteissaan jne. 

Huomenna alkavan tammikuun aikana luetaan taas klassikoita. Niinpä onkin hyvä muistella vuosi sitten löytämääni Henry Jamesia, joka taas osoitti, miksi joistakin tulee klassikoita, ajattomia ja iättömiä. Toinen klassikko, ilman haastetta lukemani oli Louis-Ferdinand Célinen Sota, Ville Keynäsin uusi suomennos, joka todisti samaa asiaa, kirjailijan taitoa, vaikka sitten aiheena mieletön sota. 

Huomattava aluevaltaus kohdallani oli löytää sarjakuvataiteilija Guy Delisle ja hänen hienot matkakirjansa Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista. Niitä lukiessa oli kuin matkalla itsekin, niin tarkkoja havaintoja hän oli piirtänyt.

Muuten esseet houkuttelivat entistä enemmän. Varsinkin Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmassa sai nauttia sekä sivistyksestä että huumorista, joka parhaimmillaan/pahimmillaan sai pyrskähtelemään hillittömästi. Vahvan muistijäljen jätti myös Sigrid Nunezin Paras ystävä, autofiktiota ja esseetä, kaikkea herkullisena keitoksena, bonuksena syväluotaus koiran tunteisiin. 

Itsellenikin vuoden parhaita romaaneja olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. 

Suomen lähihistorian ummehtunutta ilmaa tuuletti erityisen pontevasti Riikka Tanner Leninin ilmestyskirjassaan, joka virkisti kuin kylmä aamusuihku.

Kävin kohtuullisen usein elokuvissa, teatterissakin, mutta kirjoitin näistä vähemmän tänä vuonna. Elokuvista mieleen jäi vaikuttavana parhaan kansainvälisen Oscarin voittanut Zone of interest. Sen neutraali, aivan uusi tapa kuvata saksalaisen natsiperheen idyllistä arkea Auschwitzissa teki tehokkaalla tavalla havainnolliseksi ihmisen kyvyn sulkea silmänsä. Elokuva sai palkinnon myös äänisuunnittelusta. Pahimmillaan korviin tunkeutui tunnistamatonta ääntä, kuin röhkinää jostain kaikukammiosta. Katsoja/kuulija saattoi vain arvailla, mistä oli kyse, tunne oli epävarma ja kolkko samanaikaisesti. 

Eilen näkemäni italialainen Ainahan on huominen ei aiheiltaan ole kovin kevyt sekään, mutta kuitenkin sävyiltään moni-ilmeinen. Elokuva kuvaa sodan jälkeistä Roomaa köyhän perheenäidin kokemuksilla. Machomiesten perhe-elämä ei ole kaunista, perheenäiti raataa kaikkien puolesta. Miksi äiti antaa kohdella itseään kynnysmattona, ihmettelee tytär. Tytär opettaa äitiä ja äiti herää huomaamaan, mihin loputon sietäminen voi johtaa. Tukea tulee yllättävältä suunnalta eikä äiti uskaltaisi sitäkään ottaa vastaan. Naisella on tytär ja mukava ystävätär. Loppukuvissa italialaiset naiset äänestävät vaaleissa ensi kertaa, vuonna 1946. Tämän päivän neorealismia, tyylikkäällä musiikkitaustalla.

Sarjasta merkittäviä rakennuksia Turussa maalasin tänä syksynä vanhan kansakouluni Martin koulun. Maalauskurssi työväenopistossa toi iloa jokaiseen viikkoon, mutta myös tuskaisia hetkiä. Siksi en haluakaan niitä muistella, koska ne tiivistyivät seuraaviin rakennuksiin, Norssiin ja kirjastoon. Aina ei onnistu, mutta eteenpäin...

Onnellista Uutta Vuotta, hyviä luku-, elokuva-, teatteri- ja muita kulttuurielämyksiä ihmiset! Ja sitä rauhaa....!

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.

Det här är en kort berättelse om ett stort land. Den handlar om varför det är så lätt att förälska sig i USA och så svårt att leva här. - Eli lyhyt kertomus suuresta maasta, johon on niin helppo rakastua ja jossa on niin vaikea elää.

Sattumalta jäinkin lukemisissani pidemmäksi aikaa New Yorkiin, ja näkökulmissakin on oikeastaan paljonkin yhteistä. Siis Martin Gelinin ja Olivia Laingin  kuvauksissa New Yorkin lumosta. Martin Gelin, ruotsalainen toimittaja, sittemmin Dagens Nyheterin palveluksessa, saapui New Yorkiin lähes samaan aikaan kun maailmaa ravistaneet terrori-iskut osuivat kaupunkiin, syyskuussa 2001. Hän asui New Yorkin Brooklynissa parikymmentä vuotta, tämän vuoden heinäkuuhun asti. Amerikkalainen vaimo, pieni poika ja Gelin muuttivat Pariisiin.

Perheelliselle New York näyttää ilmeisesti aivan toisenlaiset kasvot kuin aktiivi-ikäiselle ja hyvin toimeentulevalle, yksin elävälle aikuiselle. Vastaan nousevat isompien asuntojen hinnat, lasten päivähoito- ja koulumaksut, jotka kasvavat yliopistoaikaan asti. Turvallisuus, sairausvakuutusmaksut, työelämä, joka ei jätä aikaa elämiseen - vain ansaitsemiseen, olemattomat vanhempainlomat, lyhyet lomat ylipäänsä jne. Aika inhottava yksityiskohta on sekin, että kaupungin eliitin liberaali ja tasa-arvoinen eetos näyttää sittenkin ohuelta pintakerrokselta. Kaupungin koulut ovat hyvin segregoituneita, valkoisilla on omansa, mustilla toiset koulut, ja valkoiset pitävät tarkasti huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina.

Gelin siteeraa James Baldwinia, joka on kirjoittanut, että valkoinen USA asettaa vain kaksi ehtoa mustille naapureilleen: Hyväksy myytti USAsta as the land of the free. Pysy sen jälkeen turvallisen välimatkan päässä.

Martin Gelin on kirjoittanut useita yhteiskunnallisia teoksia Yhdysvalloista, alkaen vuoden 2012 kirjasta Den amerikanska högern. Imorgon är jag långt härifrån on henkilökohtainen historiikki kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta. Se on samalla rakkauden tunnustus New Yorkin kaupungille sellaisena kuin se tähän asti on sinne muuttaneille näyttäytynyt: vapaamielisenä ja kaiken aikaa muuttuvana metropolina, ykkösenä maailman metropolien joukossa. 

Tänä vuonna Trump sai äänivyöryn myös New Yorkissa. New York är inte USA men det håller på att förvandlas till USA. Kirjassa käydään läpi USAn natsimielisen oikeiston historiaa Charles Lindbergistä ja Henry Fordista Capitoliumin rynnäkköön. Jo 90-luvulla puhuttiin käänteisestä rasismista, jossa itse asiassa valkoiset olisivat rasismin kohteina. Silmänkääntötemppu joka luettunakin on vaikea käsittää. Valkoisen väestön, Trumpin kannattajien frustraatioita kohdellaan pyhänä, som en närmast helig känsla, kun taas mustien kokemia vääryyksiä vähätellään. Rasismiahan ei enää ole...

Miljoonat ovat muuttaneet New Yorkiin, heidän joukossaan suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, homoseksuaaleja,  eri uskontojen edustajia, vähemmistöjä, jotka ovat tehneet kaupungista sen mikä se on. Siksi kirja on ylistys maahanmuutolle, ihmisen vapaudelle muuttaa. Kuten peruna kasvaa huonosti, jos sitä aina kasvatetaan samassa köyhtyneessä maassa, samoin käy ihmiselle, siteerataan Nathaniel Hawthornea. Pariisi häviää New Yorkille kielisuvaitsevaisuudessa: Pariisissa ei ymmärretä huonoa ranskaa, New Yorkissa hyvää englantia kuulee harvemmin, huonoa ymmärtävät kaikki.

Gelin kertoo lämpimästi rakkauksistaan muitakin Yhdysvaltain osia kohtaan, kuten Seattlen pohjoisia rantoja ja George Straitin countrymusiikkia Texasin Austinissa. Siellä hän näki ensi kertaa radikaalioikeiston keräävän voimiaan Obaman oppositiona ja ilmapiirin muuttumisen.

Vakituisena suuren sanomalehden toimittajana Martin Gelin ehti kahdenkymmenen vuoden aikana kasvattaa kontaktejaan. Hän tutustui eturivin amerikkalaisiin kirjailijoihin, kuten Don DeLilloon,, Jhumpa Lahiriin, Vivian Gornickiin ja moniin kulttuurialan vaikuttajiin kuten Fran Lebowitziin. Kirjasta saakin ammentaa sen kokoon nähden runsaasti kirjallisia viisauksia, Laingin teoksen tapaan. Vähemmän viisaita Gelinin mielestä ovat ranskalaiset filosofit  Jean Baudrillard tai Roland Barthes kirjoittaessaan Yhdysvalloista tai Japanista, sen sijaan Ranskan he osaavat.

Paljon myös Yhdysvaltojen etelävaltioissa matkustavana, Gelin on nähnyt myös ilmastonmuutoksen Texasin ja Arizonan tapaisissa osavaltioissa, jotka vastustavat puuttumista rikkauksiensa, fossiilisten polttoaineiden tuotantoon. Monet lämpöön viehättyneet perheet muuttavat öljyntuotantokaupunkeihin, isoihin taloihin, jotka ovat edullisia verrattuna pieniin asuntoihin pohjoisissa suurkaupungeissa. Arizonan Phoenixissa lämpötila pysytteli koko kesän 2023 yli + 40℃ ssa. Taloihin on usein asennettu viilennysjärjestelmiä jopa joka huoneeseen. Energiaa kuluu.

Kirjan ajanjaksoon osuu pandemia, joka jätti vaikutuksensa New Yorkiin. Sen jälkeen kaupungissa koettiin uusi yhteisöllisyyden kausi, saman tapainen kuin terrori-iskujen jälkeen. Kirjailija Adam Kopnik on asunut sekä Pariisissa että New Yorkissa ja hän ylistää suurkaupunkien kykyä elpyä kriiseistä. - Jag tror inte det finns någon stad som dödförklarats så många gånger som New York, men staden kämpar sig alltid tillbaka.

Kiitos Mrs Karlsson tästä vinkistä, tosi mielenkiintoinen ja elävästi kerrottu New York/Amerikka -teos, täynnä syvällistä asiantuntemusta ja sivistystä. Sain hankintaehdotukseni aika nopsasti Turun kaupunginkirjastoon ja kirjan lainattua.

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.
Natur & Kultur, 2024, 190 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s

Anni Kytömäki: Mirabilis

Kansi Jenni Noponen/Shutterstock/tekoäly

Tähän asti ulottui  maailma, ja päästän siitä irti. Liu'un puuluiskaa vuoren sydämeen, lampun valo viuhuu seinämillä, tuikkii kuin pohjalla ei olisikaan pimeyttä vaan tähtitaivas. Puristan käsivarret rintaa vasten, siivet eivät koskaan kantaneet minua pakoon, mutta nyt lennän, lennän kerrostumien läpi aikaan jolloin kukaan ei ollut vielä surmannut kormorantteja, aikaan ennen ihmistä, aikaan ennen Uralvuoria. Säikeet katkeavat, ja lammen rannalta herännyt tyttö hymyilee. Kuollut lintu lehahtaa ihomme alta vapaaksi ja liittyy tuhansiin kaltaisiinsa.

Oli yllättävää löytää Ida Turpeisen Elollisten tuoreet jalanjäljet Anni Kytömäen uusimmasta romaanista Mirabilis. Stellerin merilehmä ja muut Beringin salmen ympäristöön yhdistyvät luonnonhistorialliset tapahtumat, eläimet ja tutkijat heräävät museoiduista olemuksistaan ja legendojen kertomuksista, alkaen puolentoista sadan vuoden takaa tässä romaanissa. Romaani puhuu suuren luonnonystävän äänellä samoista teemoista kuin Elolliset, eläinten ahdingosta ihmisen kaikkialle ulottuvan tuhovoiman edessä. 

Sukupuuttoon tapettua merilehmää tutkinutta Stelleriä vastaava tutkija on tässä romaanissa myöhäisempi norjalainen Leonhard Stejneger, isomerimetson eli kormorantin tutkija, jonka polkuja romaanissa seurataan toisen tarinalinjan rinnalla. Stellerkin kummittelee mukana nimenomaan Stejnegerin mielikuvituskollegana ilmestyen tämän olan taakse kommentoimaan ja keskustelemaan sopivissa tutkimuskohteissa.

Päätarina liikkuu suomalaisen siirtokunnan parissa, jossa köyhän Iso-Riikan jälkeläiset, laivamatkalla syntyneet kaksoset Ella ja Artturi kohtaavat Amurinmaalla varakkaan suomalaisen tutkijan paroni Aksel Falkenhöjdin piireineen. Ambaksi kutsuttu amurintiikeri luo mystistä uhkaa siirtokunnan elämään ja houkuttaa kaksosten äitiä, Riikkaa enemmän kuin mitä itsesuojeluvaisto neuvoisi.

Kaksosten tie vie sirkuksen akrobaateiksi - Ellasta tulee Mirabella - ja sitä ammattia he lähtevät harjoittamaan seikkailuissa Helsingistä Amurinmaalle ja takaisin Helsinkiin ja lähistöllä sijaitsevilla maaseutupaikkakunnilla, jonne Ella ajautuu Falkenhöjdin tiluksille, hänen salaisena rakastettunaan. Jo ensirakkauden tragedia on kolhinut Ellaa eikä suru jätä hänestä. Erotiikka on ihmeellistä ja väkivallallako Ella yrittää parantaa suruaan? Akselin ja Ellan rakkaudessa, rakastelussa on väkivallan piirteitä, joihin Ella vaikuttaa tuntevan vetoa. Se ilmenee kovassa akrobatian harjoittelussakin ruumiin loputtomana kurittamisena. 

Ihmissuhteiden verkosto on runsas. Ajankuva on huolellisesti tutkittu ja dialogit soljuvat luontevina. Haudattuja salaisuuksia, kadonneiksi luultuja paljastuu yllättäen vuosien mittaan. 

He loittonevat, harju jännittää selkäänsä, juoksen yli juurten ja kurakoiden. Ilma kulkee puuskina lävitseni, vauhti hidastuu, jalat möyrivät maata kuin syvää vettä. Polku koukistuu Vinkalonvuorelle, jonne rengit ovat kuljettamassa tiiliä, kalkkia, hiekkaa, puutavaraa ja nauloja. En halua kohdata heitä uudelleen, joten käännyn vuoren toiselle puolelle alamäkeen. Levitän kädet, ja havunoksien humiseva meri ottaa minut kantaakseen.

Muutoin kertomus paisuu mittavaksi sivumäärältään yksityiskohtaisten luontokuvausten ja loputtomien luonnossa liikkumisen kuvausten takia. Niihin sekoittuu mystisiä, hartaita tuntemuksia sulautumisista osaksi luontoa, tiikeriä, merimetsoa. Vuori voi avautua ja ihminen kadota vuoren sisuksiin.

Ellan rakkaudet ja kärsimykset nousevat historiallisen seikkailukertomuksen pääosaan. Ensimmäinen ja viimeinen luku on kerrottu muunlajisten silmin: turkishylje ja kormorantti näkevät lajitoveriensa kuolevan ihmisen tappotyössä.

Ihmettelin, ettei Ida Turpeista ollut mainittu kiitosten kohteena jälkisanoissa, vaikka Aura Koiviston Mies ja merilehmä siellä oli. Mirabilis väsytti tätä lukijaa makuuni liiallisella, mystifioivalla luontoromantiikalla. Ei ihme, että pidän enemmän saksalaisista ekspressionisteista kuin romantiikan ajan taiteilijoista.

John Vaillantin Tiikeri oli Mirabiliksen jälkisanoissa kiitetyistä viimeisenä. Se oli minustakin vaikuttava kuvaus Venäjän Siperian itäisimmästä kolkasta, jonne suomalaisia pakeni 1860-luvun nälkävuosien kurimuksessa. Saakohan tiikeri hiipiä yksinvaltiaana niissä metsissä näinä päivinä, kun aseet paukkuvat taukoamatta vastakkaisella suunnalla ja syrjäseutujen ihmisiä rahdataan tykinruoaksi?

Anni Kytömäki: Mirabilis
Gummerus, 2024, 688 s

Marraskuussakin voi käydä Tukholmassa

Kuva: Wikipedia

En enää näillä vuosikymmenillä muista, olenko koskaan lähtenyt matkalle Turun lentokentältä. Koska päivänvalon aika on nyt niin lyhyt emmekä halunneet könytä laivan hytistä Tukholman aamuyöhön, sujahdimme iltapäivälennolla Arlandaan. Turun lentoaseman sisätilat ovat liikuttavan minikokoiset, mutta kaikki tarvittava löytyy. Pienessä kahviossa jopa tutustuttiin viereisiin pöytiin ja vaihdettiin mielipiteitä parhaasta tavasta hankkiutua perillä keskustaan. Pieni on kaunista, tunnelma on kotoisa. - Löysin kerran Pariisin massiivisella lentokentällä myös kotoista tunnelmaa. Me harvapuheiset suomalaiset esitimme pätkän Kaurismäkeä yhden alkoholimyymälän luukulla: Calvados, sanoi mies edessäni. Calvados, sanoin minäkin vuorollani. Ei korulauseita meillä päin.

Päättelimme edellisen vuorokauden kreikkalaisessa ravintolassa lammasta syöden. Syön yleensä hyvin vähän lihaa, mutta viimeisten ravintosuositusten jälkeen koin valtavan lihabuumin ruokavaliossani. Ja tämä vielä lentämisen jälkeen! Kuinka alas ihminen voikaan vajota.

Matkalla kohti Nationalmuseumia kävimme nauttimassa tyyli- ja väriterapiaa Svenskt Tenn -myymälän kankaista ja joulupöydistä. 

Dramatenia ei voi ohittaa muistamatta Ingmar Bergmania, varsinkin kun lähiaikoina luin tyttärensä Linn Ullmanin romaanin aiheesta.

Mälaren huokui kylmää tuulta, mutta Nationalmuseum vei syvälle romantiikan aikakauteen, rinnastettuna nykytaiteeseen. Romantiken - ett sätt att se. Vähän sama konsepti kuin samanaikaisessa Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä, Tukholmassa vain nykytaide oli uudempaa, n 50 vuoden takaa. 

Caspar David Friedrichin Vaeltaja esimerkkinä, kun ei nyt tullut kuvattua. William Turneriltakin oli ainakin yksi teos esillä. Siitä tuli mieleen elokuva Turner, josta Timothy Spall teki vaikuttavan. Elokuvassa taiteilija viimeistelee jo museon seinällä riippuvan Thames-maisemansa pienellä punaisella täpällä.

Moderna museetiin pääsee edellisestä museosta muutamassa minuutissa sujuvasti yli sillan ja voi samalla ihailla Tukholman kauniita merellisiä siluetteja. Tällä kertaa myös näyttely tasapainottaa sopivalla tavalla Romantiikan kauden makeutta; vähän hapokkuutta saksalaisilta ekspressionisteilta!

Die Brücke -ryhmä syntyi Saksan Dresdenissä ennen 1. maailmansotaa. 

Erns Ludwig Kirchner, Karl Schmidt Rotluff, Erich Heckel, Max Pechstein olivat ryhmän taiteilijoita, etujoukoissa siinä ryhmässä, jota Hitler sittemmin nimitti rappiotaiteeksi. 

Kirjat sekoittuvat taidenäyttelyissä ihanasti kokonaisuuteen ja tuovat siihen omat taustasävynsä. Tässä näyttelyssä en voinut välttää pään sisäistä törmäystä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaaniin. 

Lyhyt on päivänvalo Tukholmassakin. Muutama tunti taidemuseoissa ja päivä on jo laskenut mailleen. Kaupungin kaduilla perjantairuuhkassa ei voinut olla huomaamatta, kuinka suuri kasvukeskus Tukholma todellakin on. Väkeä liikkui Drottninggatanilla mustanaan kuin Venetsiassa heinäkuussa - tai Bangkokissa.

Jos Tukholmassa ajaudun ravintola Stampenin lähelle, en tietenkään voi olla muistelematta sitä vuoden 1968 elämystä, kun 18-vuotiaana aistin pianobaarissa suuren maailman eli New Yorkin jazzluolan tunnelmaa. Totesin myös muutama vuosi sitten, että samat jampat ja friidut siellä edelleen jammailevat, valkotukkaisina.

En tiedä, miksi me eläkeläiset olimme ajoittaneet paluumatkamme perjantai-illaksi Glorylla Turkuun. Matkaan oli lähdössä myös laumoittain erityisen riehakkaita pikkujoulujuhlijoita, muutamia satoja, joita mulkoilimme penkiltä synkkinä. Onneksi ei pahempia mekkaloita lähistöllä kuulunut yölläkään, ja laiva vei ruotsalaiset takaisin päivälaivalla. 

Uudet laivakolossit ovat kammottavan rumia ulkoa, mutta ihmeellisen äänettömiä matkustaa. Hiirenhiljaiset moottorit.

På återseende, Stockholm!  Onhan kevät/kesäpäivä aina antoisampi matkustella ja flaneerata kaupungin kaduilla, mutta talvi on pitkä, joten on hyvä marraskuussakin välillä poistua kolostaan. Sen jälkeen on kotonakin taas hyvä hyggeillä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja

Kansi: Martti Ruokonen

Hauska tutustua Tommi Kinnunen! Vasta nyt luin ensimmäisen kirjan kiitetyltä ja palkitulta kirjailijalta. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Pimeät kuut on kaikin puolin hieno romaani, se hämmästytti, ihastutti ja liikutti taitavuudellaan, ei vähiten siinä kuinka hyvin keski-ikäinen nykyajan mies eläytyy vuonna 1947 kuusikymppisen naisen sielunelämään. Mutta eihän sukupuoli olekaan niin vahva yhteinen nimittäjä kuin ammatti: opettaja.

Romaani seuraa opettajattaren, Elna Suorajärven yhden lukuvuoden 1947-48 mittaista pestiä Niemen kansakoululla, Kuusamon lähellä rajan pinnassa. Seutu on sodan jälkeen köyhää, lapset nälkäisiä ja huonoissa vaatteissa, monen isä on jäänyt rintamalle, toiset traumatisoituneita ja alkoholisoituneita. Ns supistettua koulua käydään kosteassa parakissa, vuoroina. Saksalaisten jälkeensä jättämä parakki lämpiää kaminalla, opettajan oma asunto on huone seinän takana. Lapset hiihtävät kouluun, metsässä vaanii myös miinavaara. Isompia lapsia tarvitaan enemmän kotona, heillä on vain lyhyet lauantaitunnit. Eletään kovaa jälleenrakennuksen aikaa.

Ei tätä järjestelmää ole tehty lapsia varten, ei opettajan työtaakkaa ajatellen, vaan jotakin toista määränpäätä varten. Rahan säästämiseksi tämä on rakennettu: on päätetty, ettei syrjäseutujen lasten tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä kirkonkylissä asuvien. Samalla on palkattu vain yksi ihminen tekemään työt, joihin tavallisissa kouluissa palkataan kaksi. - Huoneessa on tunkkaista ja petromaksin käry käy silmiin. Lasken kynän, pakotan itseni pöydän äärestä. Korjaan vihkot loppuun aamulla.

Elna Suorajärvi minäkertojana on kiinnostava persoonallisuus. Suora ja teeskentelemätön opettaja, yksinäinen nainen ei enää tässä vaiheessa elämäänsä jaksa ihmisten pelejä, kunnanisien kumartelua. Ei piittaa, vaikka maine heidän keskuudessaan on ns hankala. Hän ei rakasta lapsia, mutta näkee mitä he tarvitsevat, opetusta, vaatteita, ruokaa. Hän hoitaa asiansa, opetuksen, kirjat, sukset, mutta ei antaudu lasten määräysvallalle. Lapset saavat opettajan, joka osaa asiansa, häntä ei saa häiritä, eikä hän häiritse oppimista turhalla. Kunnanisät eivät ole tehneet hänelle asioita helpoksi. Päin vastoin rajat velvollisuuksille pitää piirtää itse, muuten hänelle alkaa kuulua monen viranomaisen työt. Kas kun eivät käske  työmaalle kantamaan rakennusmiehille lautaa.

Elnalla on sekavan oloinen perhetausta, jota raotetaan hiljalleen kertomuksen mittaan. Välit räjähtävään Salli-siskoon ovat pakottaneet hänet lähtemäänkin lapsuuden kotitalolta. Sisko on väkivaltaisella temperamentillaan saanut kaikki asukkaat varpailleen. Elnakin sai läksiäisiksi iskun ohimoon. Elnalla on oma synkkä salaisuutensa, jota ei suku tunne. Hän muistelee sodassa särkynyttä Niiloa, jonka yhteys Elnaan pikkuhiljaa paljastuu. Elna on vahva oman tiensä kulkija. Yksinäinen nainen, joka toivoisi pääsevänsä jo sairastamaan eläkkeelle. Sitäkään ei ole tehty helpoksi.

On suorastaan nerokasta, kuinka Kinnunen osaa kirjoittaa yksinäisen naisen puuhat hämärässä parakissa kiinnostavasti. Se tapahtuu niin, että Elnan laskiessa reikäompelutyönsä pylväitä hän samalla käy läpi sukuhistoriaansa tai kylän äijien puheita. Syntyy erityisen intiimi, hiljainen tunnelma. Kieli on myös mukautettu sopivasti ajan mukaiseksi, koko sodan jälkeinen ilmapiiri tuntuu oikealta, mukaan lukien naisen aseman takut, joita Elna saa jatkuvasti eteensä yrittäessään puolustaa rajojaan. 

Kertomusta on mainiosti elävöitetty autenttisilla kopioilla ajan virallisista papereista ja listoista, todistuksista, avoimista virkailmoituksista, kirjelmistä ja vastauksista, jotka ovat varmaankin ainakin osin perua kirjailijan isotädin jäämistöstä, opettajana toimineen naisen papereista. Opettajan avoimen viran erittelystä voidaan lukea, että asuntoetuna miesopettaja saa kaksi huonetta ja keittiön, nainen vastaavasti huoneen ja keittiön.

Sisukkaan opettajattaren tarina sisältää runsain mitoin kovaa työtä ja ahdinkoa, sairauden aiheuttamaa väsymystä - jota hän hoitaa raahaamalla sänkynsä luokkahuoneeseen ja opettamalla makuuasennosta - mutta myös valoisia hetkiä ja koomisia tilanteita. Opettaja on kekseliäs löytämään lapsia kutkuttavia tapoja oppimiseen.  Riemastutti myös lukea opettajan silmin kuvauksia henkien taistosta kylän isäntien kanssa.

Mulkoilemme toisiamme. Oikein toivoisin, että se sanoisi jotakin, tai jopa tekisi. Mutta ei se tee, tillistelee vain alaviistosta kuin uhitteleva sonnimullikka, tuhiseekin samalla tapaa. Se ei selvästi aio istua alas, joten minä istun. Laskeudun tuolille ja pyyhkäisen leningin helman takaa suoraksi. Nostan  kynän takaisin käteeni. - Mennäänkö seuraavaan kohtaan vai oliko tästä vielä jotakin puhuttavaa?

Opettajan väsymystä ja riittämättömyyttä kuvaavat monologit on helppo nähdä nykyopettajien vastaavina uupumusta aiheuttavina tilanteina; paljon vaaditaan, mutta säästäminen ja aliresurssointi jatkuvat. Elnan asenne tarkkoine rajan asettamisineen on epäilemättä toiminut terapeuttisena kirjailijalle, joka itse on kokenut pahan uupumisen opettajana. Elna Suorajärvi ei yritä miellyttää myöskään lukijaa: hän toimii parissa tilanteessa tavalla, joka näyttää kovasydämiseltä. Hellyyttä ja hoivaa ei hän ole koskaan luvannutkaan.

Hieno kirjailija, nykyään turkulainen, Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunen, kiitos ja kumarrus!

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY, 2022, 284 s

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024, 335 s

Lina Wolff: Riivaus

Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s

 

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq

"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Perjantaimessuilua

 

Torstain verkko-osallistumiseni kärsi katkeilevasta yhteydestä, joten Silvia Hosseinin, Paula Norosen ja Aleksis Salusjärven keskustelu Lukemisen tulevaisuudesta jäi harmittavan vajaaksi. Hyvän lukutaidon merkitystä valotettiin, mutta todettiin samalla, että lukemaan painostaminen on turhaa, sen sijaan lukuilolla kannustamisella on tehoa. SH sanoi, ettei pidä suhtautua alentuvasti nuoren valitsemiin aiheisiin, pääasia että lukeminen kiinnostaa, jos esim jääkiekkoilijan muistelmien kautta. Kun lukeminen maistuu, vaikeustasokin voi nousta ajan myötä. Tulevaisuudessa keskustelijat näkivät hyviä asioita esim yhteisöllisessä lukemisessa yleistyvien lukupiirien myötä. Mainittiin myös somen hyöty lukuvinkkien lähteenä. 

Messuilla hengailun pääsin perjantaina aloittamaan aiheesta, mikä on Kirjoittamisen tulevaisuus vuonna 2064. Niklas Ahnberg, Emmi-Liia Sjöholm ja Niko Hallikainen keskustelivat äänikirjoista, tekoälystä ja uusista muodoista, joissa kirjallisuus voisi tulevaisuudessa esiintyä. Kirjoittamisen keskustelijat uskoivat pysyvän aika entisellään eli uudet keinot kirjoittamisen apuna eivät kirjailijoita kovasti innostaneet. Ahnberg mainitsi tekoälyn käytöstä oman esimerkkinsä, jossa lukijat voivat äänikirjan kuuntelun jälkeen keskustella kirjan henkilön kanssa. Hallikainen vastasi ytimekkäästi ei, vastauksena tekoälyn käytöstä kirjan luomisessa, edes oikokuuntelussa, koska vajavaisuus/virheet, tarkoitetut tai ei, kiinnostavat. Positiivisena kirjailijat näkivät sen, että sekä kustantajia että kirjoittajia näyttää ilmestyvän yhä enemmän. 

Li Andersson kertoi jännittävänsä suosikkikirjailijansa Johannes Anyurun haastattelua tämän uudesta romaanista Ixelles. Sitäpä ei varmasta puhujasta huomannut, hän kun säteili niin iloisena ja innostuneena. Romaani sijoittuu 1 min tulevaisuuteen, se vaikuttaa ammentavan sanottavansa sekä ajattomasta eksistentialismista että kertovan ajankohtaisesta trollauksen tyylisestä eksyttämisestä todellisuudessa, jossa olemme kadottaneet yhteiset arvot, jossa harhailemme yksilöinä vailla hallintaa. Anderssonin mielestä se kertoo varsinkin tarpeestamme kuulua johonkin, Anyurun mukaan se kuvaa myös maailmaa ilman jumalaa, sarkasmin ja toivon vaihdellessa. 

Feministitutkijat Emma Kaskinen ja Katariina Yli-Malmi kertoivat ranskalaisen Françoise Vergèsin pamflettikirjasta Dekoloniaalinen feminismi, jonka lähtökohtana on purkaa ns valkoista feminismiä eli kritisoida feminismin, sivistystehtäväfeminismin, kuten tutkijat sen nimeävät, kapeutta, sen sokeutta olla näkemättä yhteiskunnan rakenteellisia syrjinnän tapoja, rasismia ja kolonialismia. Valkoisen feminismin tapaa asettua ylemmäs, nähdä muut aina uhreina ja yksilöinä, vaikka rodullistetun, naisen tai muusta syystä syrjityn asema linkittyy aina yhteiskuntaan. Myös yhteiskunnan yleinen militarisointi ja poliisiväkivalta lisäävät alistetussa asemassa olevien syrjintää. Kiinnittivät huomiota myös Suomen kaltaisten maiden väärään omahyväisyyteen siitä, ettei maassa olisi kolonialismin tapaista syrjintää. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanne on esimerkki meiltä.

En voinut tässä 60-luvun nuorena olla miettimättä, että ei mitään uutta auringon alla. Kuusikymmentäluvulla kapina ja protestit suuntautuivat nimenomaan rakenteisiin ja laajempiin yhteyksiin kuin vain sukupuolten tasa-arvoon. Toisaalta pitää toki kiittää eri aikojen aktivisteja siitä, että sukupuolten tasa-arvo on edennyt, 60-luvulla sitä oli vielä enemmän puheissa kuin teoissa. 

Yhdysvaltalainen, Suomeen kotiutunut John Simon on minulle ennestään tuttu kirjailija, Kone-yhtiön entinen tiedottaja ja Koneen ruhtinas -teoksen kirjoittaja. Sen muistan loistavasti kirjoitettuna yritys- ja perhehistoriana. Häntä haastateltiin uudesta teoksestaan Pako revitystä maasta — Syyrialaispojan matka kohti rauhaa. Juutalainen John Simon oli ystävystynyt Vantaan Kivistössä, toimiessaan nuorten jalkapallo-harrastuksen parissa syyrialaisen Basharin, palestiinalaisperheen Syyriassa pakolaisleirillä asuvan perheen pojan kanssa. Kirja on kertomus pojan vaiheista.

Kuten tämänkin kirjan kohdalla ja myöhemmin messuilla kuuntelemissani puheenvuoroissa saattoi todeta, ihmisten polut muotoutuvat järjettömissä sodissa ja niiden jälkeen epäoikeudenmukaisissa rauhansopimuksissa. Bashar on hyvin vilkas poika, joka selvisi uskomattomista tilanteista päätyäkseen Suomeen turvaan ja liiankin rauhallisiin olosuhteisiin. Pakolaiskeskukseen, jossa nuorelle energiselle miehelle ei ilmeisesti annettu mitään keinoja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Sen sijaan huumeita ja rikoksia on ollut tarjolla. Äitiä olisi tarvittu, mutta äitejä ei saada helposti Suomeen. Haastattelija korosti, että kirja ei ole mikään raportti, vaan eloisasti kerrottu kuvaus yksityiskohtaisine väläyksineen pojan tiestä. Sen voin uskoa, niin vaikuttava oli Koneen ruhtinas.

Tommi Melenderiltä (Ihmisen näköinen) ja Markku Envallilta (Rajan kahta puolta) on ilmestynyt uudet esseeteokset.  Envall antoi tunnustuksen Melenderille, joka oli kirjoittanut huijarisyndroomasta, omastaankin. Vanhempi ja nuorempi pohdiskelivat esseen luonnetta, viittauksia kirjallisuuteen - elämäessee vai kirjallisuusessee. Molemmat totesivat, että rajat häipyvät ja oma elämä alkaa liukua kirjallisuusesseeseenkin (huhh.. mikä sana). Essee on nyt uudessa nousussa, Melenderin mukaan laadun kustannuksella. Essee on hiljaista vastarintaa, se pohjaa tietoon, sivistykseen, merkitykseen suhteessa historiaan ja kasvaa omasta ajattelusta.

Ihmisen näköinen on Melenderin mukaan vähiten henkilökohtainen hänen esseistään ja enemmän maailmaa ihmettelevä. Toivoa antaa aaltoliike, nykyinen kriisi tulee vaihtumaan toisenlaiseen. - Se ei ole paljon se...

Näinä päivinä TVn ajankohtaisohjelmissa ahkerasti esiintyvät professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo R. Stewart keskustelivat Juusolan uudesta Israelin historia-teoksesta,  joka on 20 viime vuoden aikajakson päivitys samannimiseen teokseen. Minulle tulee Stewartista välittömästi mieleen Valter Juvelius ja hänen seikkailunsa Jerusalemissa. Ehkä se liittyy myös Stewartin persoonaan, rentoon ja hymyilevään. 

Seutu, johon molemmat herrat ovat perehtyneet, on kuitenkin maailman konflikteista sitkeimmän riivaama, jättäen tällä hetkellä lähes varjoonsa muut lukuisat kriisipesäkkeet ja sodat. Todettiin, että huolimatta Israelin jo naapureidensa hyväksymästä asemasta yhtenä valtiona alueella, nationalismi on Israelissakin vahvistunut ja sen myötä tilanne on entistä kireämpi. Kriittisen ajattelun tila on kaventunut ja sen merkkinä Israel on nykyään jo osa meidänkin kulttuurisotiamme. Tilanne on uudelleen politisoitunut, ja sitä mietitään jo niin päin, että mihin leiriin kuulun, jos ajattelen näin.

Jatkoin maailman konflikteilla. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta on kirjoittanut kirjan Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia. Häntä haastatteli turkkilaistaustainen Ayla Albayrak. Ei tullutkaan tässä vaiheessa yllätyksenä, että tämäkin alueellinen pattitilanne - Turkin ja Kreikan konflikti Kyproksesta - on nyt entistä tiukemmin solmussa ja rauhanomainen ratkaisu kaukana. "Diplomaattien hautausmaa" on eräs nimitys saaresta. 

Teos lähtee vuodesta 1820. Molemmat maat ovat olleet sotilasdiktatuureja. Kofi Annanin sopimusehdotus kelpasi turkkilaisille, vaan ei kreikkalaisille. Suurvaltojen, Ison Britannian, Yhdysvaltojen ja EUn väliintulot ovat vain heikentäneet sovinnon näkymää. Alueen maakaasuesiintymät kiinnostavat kaikkia.

Kylläpä tuli taas kaikin puolin virkistynyt olo tästä läsnäolosta sivistyneessä maailmassa, jota kirjamaailma aina on! Sen seurauksena kohosin myös titteliltäni ennen näkemättömiin sfääreihin >>>>>>>
Vaikuttavampi kuin eläkeläinen. Käytän tätä henkilötietolomakkeisiin tästä lähtien.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

 

- Me täällä näemme vaivaa, Susanna sanoo, taas hän huokaa. - Tuemme Israelia, että se jaksaa tehdä sen,  mikä sen kuuluu. Ennalleen asettaa maa. Hän katsoo ulos ikkunasta, Anun katse seuraa, ulkona ilta tekee tuloaan. - Miehet raivata maa ja naiset kasvattaa perheitä. Ja samaan aikaan sinä suomalaisena ei-juutalaisena tulet ja alat israelilaisen miehen -

Voiko nyt olla sen ajankohtaisempaa aihetta kuin Israel ja Palestiina, alueellinen konflikti, johon muu maailma osallistuu tunteiden - ja aseiden - voimalla? Kun tunteisiin yhdistyy uskonnollinen vakaumus, rakentuu hiljalleen täyttyvä ruutitynnyri. Kuinka se ihmisissä tapahtuu, sitä Terhi Törmälehto kuvaa vaikuttavassa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa. Tänään kirja on vielä polttavampi aiheeltaan ja tapahtumapaikaltaan kuin siinä ajassa, jota kirja kuvaa eli keväällä 2023. 

Kirjailijalla on kokemusta kristillisistä liikkeistä ja se näkyy sionistista kristillisyyttä edustavien naisten, Susannan ja Anun kuvauksessa, heidän tavassaan sovittaa omia mielenliikkeitään ja pohdintojaan Raamatun mukaiseen elämään. Kiinnostavaa on myös se, että päähenkilöt eivät missään vaiheessa kyseenalaista uskontoaan; ei ole kyse uskonnon hylkäämisestä traumaattisen kasvuympäristön jälkeen tai vastaavasta, josta monet uskontojen ahdistamat ovat kirjoittaneet. Kertomus päin vastoin avaa uskontojen - kristinuskon ja juutalaisuuden - sääntöjä, ihmeiden kokemuksia, lumousta, jota ne tarjoavat lohduksi ja elämän sisällöksi. 

Naiset tapaavat ohimennen lennolla Jerusalemiin. Susanna on lääkäri, papin puoliso, joka edustaa tiukkaa kristillistä fundamentalismia, hän on suorittaja ja perfektionisti, jolla näyttää olevan vaikeuksia peittää ylimielisyyttään erehtyvien ihmisten keskuudessa. Hän sponsoroi juutalaisten muuttoa muista maista luvattuun maahan, hän haluaa edesauttaa alijaa. Hänen ensimmäinen juutalaisensa on etiopialainen Magda. 

Susannan teini-ikäinen tytär Emppu tekee äidille hankalia kysymyksiä Jeesuksen tulemisesta ja helvetistä. Susanna on menossa töihin siirtokuntalaisten viiniviljelmille palestiinalaisalueelle, Länsirannalle. Tästä ei hänen perheellään, puolisollaan ole tarkkaa tietoa. Avioparilla on jatkuvaa erimielisyyttä Palestiinan tilanteesta. Matkan kohteena eivät ole enää kibbutsit, kuten 60-luvulla.  Leirillä Susannan seurana on kovan linjan pioneereja, joiden kanssa Susanna kokee vihdoin olevansa kotona, tärkeimmässä tehtävässään, äitiyttäkin tärkeämmässä.

Käytävän toisella puolella texasilaismies näyttää maisemia kameralle ja kertoo, että tämä tehdään pala kerrallaan. Pala kerrallaan maa otetaan takaisin, inch by inch, tämä on taistelua.

Anu on saksan opettaja ja yhtä innoissaan Jerusalemiin tulosta. Hänen matkansa on enemmän elämyksellinen, hän opiskelee hepreaa ja haluaa tuntea Israelin. Tunnekuohu johtaakin rakastumiseen israelilaiseen mieheen, sattuma löytää alttiin mielen. Mies ei kuitenkaan ole kovin uskonnollinen, hän käy sotaa vastustavissa mielenosoituksissa ja on kyllästynyt jatkuvaan vihanpitoon. Hän haaveilee Lontooseen muutosta.

- Ai niin, mies sanoo. - Meidän pitää kaikkien asua täällä. Jokaisen juutalaisen, aina, amen. - Niin niin no, Anu sanoo. - Saat sinä tietysti päättää missä tahdot asua. - Kiitos, se on kiva.

Kolmantena suomalaisena Jerusalemin lennolla naiset tapaavat toimittajan, joka raportoi alueelta Israelin ja palestiinalaisten konfliktista ja annostelee Susannalle faktoja Israelin väärinkäytöksistä, joita nainen ei halua kuulla. Susanna ja Anukin edustavat sitä samaa oppia kuin meidän Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, pohjimmaisena ajatuksena se, että Israelilla on oikeus kaikkeen maahan. Israel on luvattu maa, Jumala siunaa heitä jotka tukevat Israelia. Oppaana on Mooseksen kirja, ja maailmanloppu, Jeesuksen toinen tuleminen edessä. Päähenkilöt eivät hyväksy Israelin kritiikkiä, ja Susannan vakaumus on niin tiukkaa, ettei hän lopulta usko muidenkaan oikeasti ajattelevan muulla tavoin. Ajoittain hän oli varma, että he ovat salaa uskossa. Mieskin joutuu puhelimessa ihmettelemään, eikö hänen ajatuksillaan ole mitään merkitystä.

He ovat suolaa ja valoa piirtää tarkkaa kuvaa kiristyvästä fundamentalismista asenteena, jossa oma oikeus Jumalan siunaamana pyyhkii kaikki epäilyt, muiden näkemykset ja vie äärimmäisyyteen, väkivallan ja tappamisen helppouteen. Sillä Saatana verhoutuu myös houkutteleviin mutta petollisiin ilmiasuihin. Synti vaanii velttoa ihmistä.

Kertomus etenee vuorotellen Susannan ja Anun kokemuksia seuraten ja luo kasvavan trillerinomaisen jännitteen tapahtumille. Anun ja Susannan polut kohtaavat vielä kerran molempien tienhaarassa. Kaiken muun hyvän lisäksi, kirjailija onnistuu pienin mutta tarkoin kuvin viemään lukijan keskelle elävää kaupunkia ja kihisevää maata, niin Jerusalemin latautuneille kujille, Ramallahin tulenarkaan maastoon kuin Tel Avivin valoisille kaduille.

Vaikuttava romaani, toivottavasti se päätyy ainakin Finlandia-ehdokkaaksi.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava, 2024, 349 s

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Kolmen omaelämäkerrallisen romaanin jälkeen Etelä-Afrikassa syntynyt, Englannissa kasvanut Deborah Levy on siirtynyt enemmän fiktioon, kuten edellinen lukemani Kuumaa maitoa ja tämä uusin suomennos Mies joka näki kaiken. Toisaalta ensimmäinen häneltä lukemani Uiden kotiin oli myös hyvin elokuvallinen ja värikäs kertomus. Joten tässä vaiheessa näyttääkin, että omaelämäkerrallisuus on hänellä pikemminkin poikkeama kuin kekseliäästi rakennetut juonikuviot.

Mies joka näki kaiken seuraa minäkertojaa, juutalaista Saul Adleria kahdessa aikatasossa ja vielä sairaalapotilaana lääketokkuran unimaisemissa, joissa poukkoillaan vapaasti mistään rajoista välittämättä. Saul on vuonna 1988 nuori ja levoton historiantutkija, joka seurustelee Jenniferin, yhtä levottoman oloisen valokuvaajan kanssa. Naisen kuvauskohteena on enimmäkseen häikäisevän kaunis Saul. Lähtötilanteessa, johon palataan, asetellaan Saulia Beatlesin Abbey Road-esikuvan mukaisesti ylittämään kyseistä katua. Hän joutuu samalla auton töytäisemäksi. Jennifer saa pian tarpeeksi Saulista ja Asia on näin Saul Adler, saat painua helvettiin.

Ensimmäisen jakson nuoruuden kuvaus on nimenomaan sitä, irtonaisen ja irrallisen nuoruuden kuvausta, jossa spontaani tunnelma ja sattuma ajaa ihmistä kohtaamaan muita ja taas eroamaan nuoruuden eetoksessa. Siinä, jossa ei haluta asettua vaan löytää aina uutta seikkailua, väkevämpää rakastumista, jotain muuta, jotain uutta. Ja onko siinä sitten mukana sitä ulkonäön säihkettä, joka mahdollistaa niin monia vaihtoehtoja, kasvattaa itseriittoisuutta ja maailmanvalloituksen helppouden tunnetta?

Abbey Roadilta matka jatkuu Saulin tutkimuskohteeseen, Itä-Saksaan, sen aikaiseen DDR-nimiseen (Deutsche Demokratische Republik) Neuvostoliiton satelliittiin, jossa Saul tutkailee hyytävän kyttäys- ja ilmiantokulttuurin ohella omaa seksuaalista identiteettiään löytäen samalla uuden rakkauden, tulkkinsa Walterin.

Stalinistisen diktatuurin historia tuo mielleyhtymiä myös Saulin omasta lapsuudesta, ankarasta kommunismiin vihkiytyneestä isästä ja duunariveljestä, jotka molemmat hänen muistoissaan inhosivat hänen kauneuttaan ja tummansinisiä silmiään. Sinisiin silmiin ja kauniiseen Sauliin rakastuvat sekä miehet että naiset - ja nuori mies on aulis ottamaan kaiken vastaan. Suhdekiemuroita ja draamaa kasvaa omista suunnitelmista, jotka törmäävät toisten toisenlaisiin suunnitelmiin. Aika on juuri ennen neuvostoblokin sortumista, joten moni haaveilee länteen loikkaamisesta ja punoo pakosuunnitelmia. Läntiset turistit imevät puoleensa valvontakoneiston virkamiehiä ja toisaalta vierailijoista pakokeinoa etsiviä.

Tästä kaikesta kehkeytyy silppu värikkäitä käänteitä, joiden keskellä nuorimies vaeltelee kunnes viimeisessä osassa päätyy kuusikymppisenä samassa tienristeyksessä onnettomuuteen ja sairaalaan painajaistensa ja haaveuniensa keskelle, vuonna 2016.

Minulle Mies joka näki kaiken oli Deborah Levyltä lukemistani vähiten innostava, johtuneeko sitten tuosta päähenkilöstä, joka jäi etäiseksi, huolimatta mustista kutreistaan ja muusta komeudesta. Irrallisia kohtauksia merkityksettömän oloisine dialogeineen oli liikaa. Aikaa ja muistia hyppyytetään, kuten se on ollut yleistä kaunokirjallisuudessa viime vuosina.

Kustantamo maalailee takakannessa, että Se käsittelee vaikeutta nähdä itsemme ja toiset selvästi, yksilön vastuuta, itsekkyyttä ja rajojen hälvenemistä. Saulin elämänpolun voi tosiaan nähdä surullisenakin ajelehtimisena kauemmas siitä, mitä on etsimässä, jos sen tietäisi. Tavallista elämää siis.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
The Man Who Saw Everything, 2019 (kirjassa ilmeisesti virheellinen vuosi 2015), suomentanut Sari Karhulahti
Otava, 2024, 261 s