Kirjapuhepläjäys Helsingin kirjamessuilla perjantaina - mais où est la France?

Kuva Juha Nurmisen & Niko Kettusen Meren lumosta

Kiirettä pukkasi perjantaiaamuna. Olin alimittoittanut bussi-metro-lähijuna -matkani aikataulun Pasilaan. Niinpä kipitin kasseineni kovaa vauhtia raiteelle 17 vain huomatakseni, että lähijuna jätti minut ja kaksi aika karun oloista päihdealan kokemusasiantuntijaa katsomaan jälkeensä. - Seuraava lähtee raiteelta 3, luki toinen heistä raiteen näytöltä. - Se juna lähti ennen aikojaan, valitin heille laukatessani heidän perässään. - Kolme ihmistä yritti päästä mukaan, myötäili toinen miehistä alikulkutunnelissa, jossa juoksin heidän kolisevan tölkkikassinsa perässä kohti kirjamessuja. Ehdittiin. Yhdistävä kokemus tämäkin. Olivat parempikuntoisia kuin olin odottanut. Taas pääsin yhdestä ennakkoluulosta.

La mécanique de la peur oli painetun messuohjelman otsikko, mutta uusin päivitys oli kotimaisin voimin keskusteltu Miten suojautua vihapuheelta ja valeuutisilta? Tuomas Kerkkänen Ylen Ajankohtaistoimituksesta ja Valtioneuvoston kanslian informaatiovaikuttamisen ja kriisiviestinnän johtava asiantuntija Jussi Toivanen keskustelivat Toimittajat ilman rajoja ry:n Suomen puheenjohtajan Jarmo Mäkelän johdolla. Keskustelu oli jo puolessa välissä kun ehdin paikalle. Siinä vaiheessa pohdittiin sitä, voisiko ns maalittamisen lukea rikoslain tarkoittamaan organisoituun väkivaltaan, joka silloin on raskauttava seikka. Sitä ei kuitenkaan pidetty sellaisena, vaan enemmän sattumanvaraisesti some-tyyppisesti kasaantuvana ilmiönä. Suomessa automatisoituja botteja on vielä suurta maailmaa vähemmän, ei ole niin selkeästi koordinoitua toimintaa. Toimittajat korostivat tärkeimpänä tapana kohdata vihapuhe ja maalittaminen olla menemättä siihen mukaan, ja tuottaa edelleen faktapohjaista, oikeaa informaatiota. Siksikin, että vihapuheiden tarkoituksena on myös estää toimittajien työtä viemällä heidän aikaansa ja energiaansa.

Seuraava keskustelu tapahtui Tiedetorilla, Tiede & edistys - lehden järjestämänä aiheesta Talous ja ympäristö, esiintyjinä Yrjö Haila, Eeva Houtbeckers ja Ari Hirvonen. Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan emeritusprofessori, pohti antroposeenin ajan vaikutusta. Antroposeeni tarkoittaa ihmisen ylivoimaista muokkaavaa vaikutusta maapalloon verrattuna muihin luonnonvoimiin. Talouden näkökulma on liian kapea ja peittävä. *) Moralisoinnin ja siunailun sijaan tutkija kaipaa käytännöllisiä hankkeita, esimerkiksi miten laskentatoimessa arvioidaan yritysten menestys ympäristön kautta. Talvivaara toimi esimerkkinä, kaivoksen jätealtaita suunniteltaessa ei huomioitu sateen mahdollisuutta.

Tutkija Eeva Houtbeckers valotti nykyistä jatkuvan talouskasvun kyseenalaistavaa keskustelua. Hän on tutkinut ruokajärjestelmien kehitystä talouden näkökulmasta, esimerkiksi ruokapiiritoimintaa vastakohtana suurten keskusliikkeiden ruokatuotannolle. Hän määritteli itsensä ekofeministiksi; vastustaa heikompien hyväksikäyttöä, eläinten tai ihmisten. Keskustelu meni minulta osittain yli hilseen, mutta ymmärsin Houtbeckersin vahvan ja heikon teorian osuudesta, että taloustietoon olisi ympäristön suhteessa sovellettava heikkoa teoriaa eli kysyvää ehdottoman vastauksen sijaan. Esimerkkeinä heikosta teoriasta on opettajien ja tutkijoiden tapa, vahvasta taas papillinen puhe, jossa ehdoton ja oikea vastaus tiedetään etukäteen.

Haila puhui ympäristörikosten suhteesta taloudellisiin intresseihin ja totesi, että taloudellisen toiminnan kriittiset rajat on saatava aikaan useiden toimialojen kautta, substanssialojen tuki on tarpeen, taloudelliset arvot erikseen ja yksin ei riitä tulevaisuudessa, jos haluamme ratkaista ympäristöön kohdistuvia uhkia.

Tässä välissä tapasin Tarukirjan Margitin Nobel-veikkauksen palkinnon luovutuksen merkeissä (Jos lauseessa on Nobel, on sen muotoilukin sitten hieman kapulasta. Vaikka maine onkin hieman räjähtänyt viime aikoina.) Juteltiin lukemisesta ja kirjoittamisesta, bloggaajayhteisöstä ja kaivattiin muutamaa vaiennutta blogia, kuten esim Booksya ja hdcanista. Olipa kiva tavata Margit ja kiitos vielä kirjasta!

Suunnistin sitten kohden keskustelua teoksesta Lupa tappaa – Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Sen ovat toimittaneet Tampereen yliopiston tutkijat Jaakkojuhani ja Ollimatti Peltonen (veljeksiä?), jotka aihetta valottivat. Miksi sota on pitänyt oikeuttaa? Sotaa ja sotasankareita on ihailtu, mutta sotaa tietenkin myös vihattu. Perustelut voidaan jakaa kohteiden mukaan: omille sotaa perustellaan emotionaalisilla tekijöillä, patriotismilla, uljuudella, pelolla. Ulkovalloille perusteet ovat rationaalisempia, luodaan kuva vihollisesta. Tutkijat mainitsevat kirjassa esimerkkejä historiasta: Aleksanteri Suuren kostoretki, johon käytettiin vapauden retoriikkaa. Kansat 'vapautetaan'. Uskonnot ja uskonnollisuus on tärkeä perustelu. 

Hyökkäys- vai puolustussodista tekijät huomauttivat, että kaikki sodat oikeastaan selitetään puolustussodiksi. Pohdittiin myös ikuista kysymystä, onko sota meissä, tuleeko aina olemaan sotia. Puhuttiin maskuliinisuuden, alfaurosten aggressiivisesta imagosta, mieskuvasta. Sotilas vapautetaan aina yksilön vastuusta, sanoi Väinö Linna. Mutta mahdollisuudet sodattomuuteen ovat tutkijoiden mielestä olemassa.

Sotaisan ihmisen historian jälkeen oli ihanan vilvoittavaa katsoa Juha Nurmisen hienoja kuvia maapallon merenalaisesta suuruudesta, elävästä fossiilista nimeltään hai, yli 400 miljoonaa vuotta vanhasta lajista, joka oli täällä ennen kuin maapallolla kasvoi metsää vielä missään. Ja sadoista muista vedenalaisista elävistä. Meren lumo: elämää pinnan alla on merta arvostavien ihmisten teos.

Juha Nurmisen loistavien kuvien ohella teos sisältää tiedetoimittaja Niko Kettusen artikkeleita evoluutiosta, valashaista,

pygmimerihevosesta ja monesta jännästä otuksesta. Jos on lukenut Kettusen tiedesivun kolumneja Hesarista, tietää että miehellä on riemastuttava kyky löytää yhteneväisyyksiä jostain merenpohjan kaikkia imitoivasta rauskusta ja päivänpoliittisista tapahtumista. Tekijöiden valtava kiinnostus ja rakkaus meriin välittyi hyvin tässäkin tilaisuudessa. Miehet eivät voineet olla hymyilemättä kirjaansa esitellessään. Ei, vaikka he jos ketkä tietävät meriä uhkaavat, ilmaston lämpenemisen tuomat muutokset ja ovat myös huolissaan. Korallien vähenemisestä oli puhetta.

Millaista on käsitellä Ukrainaa kirjailijana, toimittajana ja tutkijana. Tästä aiheesta keskustelivat Charly Pasternak-Salonius, Sofi Oksanen ja Antti Kuronen. Paikat missä Sofi Oksanen esiintyy, ruuhkautuvat pahasti ja ajoissa pitää olla paikalla. Joten en valokuvannut päitä takaapäin. Koirapuisto on Sofi Oksasen teos, jonka tapahtumapaikka on Ukraina. Olin ajatellut jättää tämän Oksasen kirjan väliin, mutta kiinnostuin kyllä keskustelusta niin, että aion sittenkin lukea sen. Sijaissynnytykset ovat hyvin korruptoituneen Ukrainan köyhien naisten tapa tienata lisää. Länsimaisille ostajille mainostetaan munasolun luovuttajan hyviä ominaisuuksia. Jos jokin menee vikaan, esimerkiksi kehitysvammainen lapsi syntyy, hän jää luovuttajalle, kauppa purkautuu.

Dnipron kaupunki on tapahtumapaikka. Nimi ei meillä paljon näy uutisissa, mutta miljoonakaupunki sekin on. Toinen kaupunki kirjassa on Nižyn. Kuronen mainitsi olevansa iloinen, että sekin oli löytänyt tiensä romaaniin. Se on lähellä sitä paikkaa, jossa venäläiset agentit, separatistit ampuivat alas malesialaisen koneen. Kuronen on kyllä hämmästyttävä toimittaja, vaikuttaa että hän menee minne hyvänsä miinakentälle juttuja tekemään. Kuten nyt esim Turkin hyökättyä Syyrian kurdialueille, jonne hän ilmeisesti lähti seuraavalla lennolla. On myös sympaattinen keskustelija.

Sofi Oksanen totesi, että kun romaani kertoo lähihistoriasta, faktojen on oltava oikein. Se on sekä fiktiota että muistiin kirjaamista. Hän sanoi olevansa iloinen, jos joku tulevaisuuden kirjailija voi käyttää hänen romaaniaan lähdeteoksena.

Keskustelijat olivat varovaisen optimistia Ukrainan tulevaisuuden suhteen. Positiivinen tarina, irtautuminen Venäjästä jatkuu, vaikka paljon vaaroja on edelleen olemassa.

Seuraavaksi kokoontui Erkki Tuomiojan fan club runsaslukuisena. Mies on taas pullauttanut markkinoille uuden teoksen, Tunnustan pelänneeni pahinta, joka sisältää hänen päiväkirjansa vuosilta 2001-2002. Juttelin odotellessa pariskunnan kanssa, josta mies oli lukenut Tuomiojan edelliset päiväkirjat, kuten minäkin, ja ihmetteli sitä, että ne ovat niin vetävää luettavaa. Samaa olen minäkin ihmetellyt. Se ehkä johtuu siitä, että Tuomioja on hyvä kirjoittaja ja toiseksi, että päiväkirjamerkinnät eivät ole sama kuin muistelma. Niissä on autenttisempi hetken tunnelma, ei jälkiviisasta selittelyä tai suodatusta. Kirjan toimittanut Veli-Pekka Leppänen vahvisti, ettei editoi niitä sen enempää kuin että pätkii Tuomiojan usein turhan pitkiä lauseita. Nato oli yksi teema, suhteemme on edelleen pragmaattinen, sanoi ET. Vuoden 2001 terrori-iskun jälkeisen ajan Tuomioja näkee menetettynä mahdollisuutena. Maailma oli silloin yhtenäinen teon tuomitessaan, ja hänen mielestään siinä olisi voitu  käyttää se yhteenkuuluvuuden tunne muiden konfliktien ratkaisuun.

Juha Roiha haastatteli filosofi Maija-Riitta Ollilaa Tekoälyn etiikka-nimisesta uutuusteoksesta. Ollila on erinomainen haastateltava, hän on viisas, hauska ja selkeäsanainen ja murjaisee tuon tuosta napakan tiivistelmän ihmisen olemuksesta, usein ihmisen tavasta pettää itseään. Pointtina tuli se, että paljon puhutusta - ja pelätystä - tekoälystä pitäisi ajoissa eli nyt sopia periaatteet, mitä siltä haluamme ja mitä emme. Tekoäly tai koneoppiminen on kaksisuuntaista, koneet muuttavat myös ihmistä. Siitä meillä on ympärillämme käveleviä esimerkkejä, kännykkä kädessä käveleviä, jollaisia tyyppejä ei vielä parikymmentä vuotta sitten kukaan osannut kuvitella.

Toisaalta filosofi myös rauhoitti ihmisiä lietsomasta itseään hysteriaan, emme ole lähelläkään kaikkein dystooppisimpia näkymiä. Esimerkiksi ei tarvitse huolestua siitä, että autistit työskentelevät mieluummin robotin kuin ihmisen kanssa. Se voi olla ensiaskel parempaan kommunikointiin myös ihmisten kanssa. Tai siitä, että vanhukset ovat ihastuneet hyljevauva-robottiin. Sen on todettu lisäävän myös vanhusten keskinäistä kommunikaatiota. Ei välittämisen tunteen tarvitse olla huijausta. Ihmiset eivät tunne oloaan kotoisaksi kroonista työniloa potevan robotin kanssa. Suhtautuminen on kahtalaista: toiset ajattelevat että tulevaisuudessa ihminen tekee vain merkityksellisiä töitä, toiset taas että kehitys on hidasta ja sitä ennen työttömyys kasvaa. Näin tapahtuukin, mutta murehtimisen sijaan pitää pohtia, kuinka järjestämme jokaiselle elannon.

Ollila otti esille mielenkiintoisia teemoja virkistävällä tavalla. Kun suunnittelemme tekoälyä, suunnittelemme omaa tulevaisuuttamme. Aika paljon tässä tuli vastaan samoja aiheita, joita Yuval Noah Harari on kirjoissaan pohtinut. Esimerkiksi, haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta emme kuitenkaan halua olla jatkuvassa kontrollissa. Autonomiset aseet tekevät sodankäynnistä turhankin helppoa. Mitä algoritmit tekevät diktaattoreiden käsissä? Robotit on opetettava myös valehtelemaan, sillä on tilanteita jossa rakkaudellisuus ylittää totuudellisuuden tarpeen.

Märta Tikkasta ei näkynyt, oli sairastunut. Häntä korvasi S&S kustannuspäällikkö Anna Friman. Pakko kir on Tikkasen kirjeistä ruotsalaisille ystävilleen koottu teos. Kirjeenvaihto on toiminut kirjailijalle tärkeänä paineen purkajana ja hän on saanut ystäviltään sitä tukea, mitä on kaivannut perheen, kirjallisen kentän, kriitikoiden puristuksessa. Keskustelijat (toisen nimi unohtui) totesivat, että kirjeistä välittyy paljon inhimillisiä tunteita, Tikkanen kertoo niistä kaikista avoimesti, vihasta, kateudesta miespuolisille palkituille kirjailijoille - ja osoittaa myös huumorintajunsa.

Mais  où est la France? Ranskan piti olla teemamaa, näin jossain kyltin France, mutta ohjelmasta en pahemmin löytänyt sitä eli ranskalaisia kirjailijoita esimerkiksi. Aika näkymätön teema se tällä kertaa oli. 

Annastiina Heikkilä vastasi teemaan uudella teoksellaan Miksi Ranska raivoaa? Ville Blåfield haastatteli.

Kirjassa käsitellään Macronin Ranskaa ja sitä viimeisen vuoden ravistellutta keltaliiviliikettä. Sen taustoja ja Macronin tapaa kohdata kapina. Ranskalaisilla on ollut suuresta vallankumouksesta lähtien matalampi kynnys lähteä kaduille osoittamaan mieltä epäkohtia vastaan kuin missään muussa maassa. Sama ilmiö kuin muuallakin on tapahtunut myös siellä: maa on kahtiajakautunut, Pariisin eliitti ei tunne sitä elämää, jota eletään lähiöissä tai maaseudun tyhjenevissä pikkukaupungeissa. Ihmiset ovat kyllästyneitä puolueisiin, tiedotusvälineisiin, AY-liikkeeseen. Tähän tyytymättömyyteen Macronin karisma ei enää riittänyt. Keskustelijat mietiskelivät kotvasen karisman luonnetta. Heikkilä vertasi Macronia Sipilään, samaa yritysjohtajan tehokkuutta havaiten. Myös samoja eliittiä hyödyttäviä ratkaisuja, kuten omaisuusveron poisto, mutta dieselveron korotus, joka juuri kolahti maaseudun autoistaan riippuvaisiin ihmisiin.

Macron oli isossa liemessä, kun sattui jotain suurempaa: Notre Damen tulipalo, jonka tunnereaktion Macron osasi hyödyntää. Hän lupasi, että se on ennallaan viidessä vuodessa. Macronin kannalta tulipalo oli 'Deus ex machina'.

Kylläpä oli taas piristävää kuunnella viisaita ja hauskoja keskusteluja kokonaisen päivän. Vielä kun ulkona satoi ja tympeä talviaika turhan nopeasti pimenevine päivineen tekee tuloaan. Tämä riitti, kiitoksia ja au revoir!

*) Lisäys 29.10. Tästä taloustieteen kapeasta näkökulmasta nähtiin hyvä esimerkki eilisissä iltauutisissa. Kerrankin Luontoliitto ja MTK olivat löytäneet toisensa ja molemmat organisaatiot esittivät edustajiensa välityksellä huolensa metsätilojen päätymisestä enenevässä määrin sijoitusrahastojen käsiin. Vesa Puttonen ei nähnyt asiassa syytä huoleen, vaan win-win-win -tilanteen. Voittajia ovat ostajat, myyjät ja sijoittajat.