Vilua ja nälkää, intoa ja islantia Turun kirjamessuilla

Tämänvuotiset Turun kirjamessut eivät herättäneet minussa etukäteen suuria intohimoja. Lauantai jäi väliin, piipahdin messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Messut alkoivat lupaavasti, kun Elina Hirvonen tuli samaan aikaan jonossa tiskille ja kertoi tänään (pe) tulevansa haastattelemaan venezuelalaista Karina Sainz Borgoa tämän uutuusromaanista Caracasissa on vielä yö. Satun tällä hetkellä lukemaan k.o. teosta, joten aloitin siis heti tästä minulle mielenkiintoisimmasta haastattelusta.

Hirvonen totesi romaanin olevan vastakohtia täynnä, se on sekä kaunis että rajun väkivaltainen. Siitä tuli hänelle mieleen, että se olisi jatkumoa etelä-amerikkalaiseen maagisrealistiseen tyylisuuntaan. Ei, se on pikemminkin traagisrealistinen, sanoi kirjailija. Romaanin alussa päähenkilö Adelaida kertoo ensirakkaudestaan, joka oli sanomalehtikuvan kuollut sotilas. Tämä kertoo siitä, että kertomus ei ole vain tämän päivän Venezuelasta vaan maan hajoaminen on jo pitkäaikainen prosessi. Tytär hautaa äitinsä, jonka kanssa hän on elänyt elämänsä kahdestaan. Tämäkin on metafora; äiti on maa.

Kirjailijalle pakolaiskirjailijan status on monella tapaa ristiriitainen. Karina Sainz Borgo työskentelee nyt toimittajana Madridissa, jossa on asunut jo kymmenen vuotta. Hän kaipaa Venezuelaa ja kokee oman tilanteensa henkilökohtaisesti ahdistavaksi: hänen isänsä pakeni Espanjasta sisällissotaa Venezuelaan ja nyt hän on paennut Espanjaan Venezuelan nykytodellisuutta. Kirjailija on menettänyt toivonsa synnyinmaansa suhteen: se on tuhoutunut, hän sanoo. Vaikka romaani kertoo maasta, jossa kuolema on elämää helpompaa, jossa kaikki voidaan ihmiseltä viedä eikä tulevaisuutta ole, se on joka tapauksessa hyvin hieno tyyliltään. Elina Hirvonen kuvaa kirjailijan kieltä adjektiivilla tyyni. Ehkä sekin kertoo siitä, että kirjailijalla ei ole tilanteesta minkäänlaisia illuusioita.

Kun kerran istuin valmiiksi paikalla, jäin kuuntelemaan samalta lavalta Heli Laaksosen ja Kyösti Mäkimattilan runollista vuoropuhelua. Molemmat lukivat katkelmia runokirjoistaan ja haastattelivat toisiaan. Heli Laaksonen luki murrerunojaan antaumuksellisesti heittäytyen ja oli olemukseltaan kukkaseppelettä myöten hyvin runotyttömäinen.

Tässä vaiheessa olin jäätynyt luita myöten. Hyinen sää tuntui tunkeutuneen messuhallin sisätiloihinkin. Kävin nauttimassa katkaravuilla täytetyn uuniperunan, mutta kirjallinen tai oikeastaan kirjallisuudesta kuulemisen nälkäni ei oikein saanut täyttymystä tänä päivänä.

Kuuntelin seuraavaksi paneelikeskustelua somelukutaidosta eli pitäisikö sen olla kansalaisvelvollisuus. Siihen osallistuivat Kirsin kirjanurkan bloggaaja, äidinkielen opettaja Kirsi Hietanen, 100.000 seuraajan twiittaaja Pekka Sauri, yliopistolehtori Janne Matikainen ja nuori tubettaja Miisa Rotola-Pukkila, joka tekee graduaankin somemaailmasta. Kirsi tyrmäsi sen luulon, etteikö somelukutaitoa jo opetettaisi kouluissa monissa yhteyksissä. Nuori  bloggaaja Miisa vaikutti fiksulta ja vastuuntuntoiselta. Pekka Sauri muisteli uraansa Yöradiosta Twitteriin ja piti sitä poikkeuksellisena. Niin se varmaan onkin. Hänellä oli myös painavimmat näkemykset some-keskustelun vaikutuksista. Muun muassa siitä, miten koskaan aiemmin ei ole ollut mahdollista vapaasti tuoda esille kaikkia poliittisia näkemyksiä ilman ennakkosensuuria. (Pekka Sauri antoi muuten myös näytteen, kuinka aktiivinen pitää sadantuhannen seurattavan olla. Hän taisi naputella yhden viestin siinä jo esittelyn alettua.)

Jälkeenpäin sananvapauden rajat voivat tosin tulla vastaan. Kuten nyt esim Sebastian Tynkkysen tapauksessa. Sekin on mielenkiintoista, että tuoreessa mielipidetutkimuksessa somen luotettavuusarviot mediana ovat laskeneet, sen sijaan Yle ja STT pitävät ykkössijaa. Tästä nyt ei kyllä keskusteltu. Vaikutti, etteivät juontajat olleet siitä kovin kiinnostuneita, eikä kukaan muukaan keskustelija tarttunut enempiä aiheeseen.

Viimeisenä kuuntelin kolmen nuoren kirjailijan keskustelua aiheesta Kuinka ilmastonmuutos heijastuu kirjallisuuteen? Pauliina Haasjokea, Emma Puikkosta ja Antti Salmista haastatteli Henriikka Tavi. Pauliina Haasjoen uusi esseeteos on nimeltään Himmeä sininen piste, Emma Puikkosen romaani Lupaus ja Antti Salminen on kirjoittanut Mir-nimisen spekulatiiviseen fiktioon kuuluvan teoksen sienien ja kasvien välisestä sodasta. Salminen mainitsi, että tulevaisuuden käsittelyssä voitaisiin jo edetä dystopiasta tai utopiasta. Oli hyvä, että Tavi ohimennen mainitsi Salmisen kirjan olevan hykerryttävä. Tunnelma lavalla oli aiheenmukaisesti nimittäin hieman ahdistunut. Voimmeko luvata lapsillemme tulevaisuuden, tiivisti Emma Puikkonen romaaninsa teeman.

Sunnuntai

Ehdin paikalle puolenpäivän jälkeen vain kuullakseni, että ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi merkitsemäni Pirkko Saision Epäröintejä, ei tapahtuisi. Saisio on flunssassa. Pyörähdin sitten Teemu Keskisarjan Suuren Pohjan sodan tulitukseen. Havaitsin saman kuin viime vuonna: olen tullut allergiseksi sille jotenkin tylylle tavalle, jolla Keskisarja pudottelee tietonsa. Säälin haastattelijaa, ei ole helppoa olla noin kärsimättömän oloisen tyypin armoilla. Oloni lämpeni kun huomasin, että voin sen sijaan muistella edesmennyttä Claes Anderssonia Tua Forsströmin, Rosanna Fellmanin ja haastattelija Tapani Ritamäen seurassa. Att sörja en poet och samhällsaktivist - Claes Andersson in memoriam.

Seuraava takaisku: myös Tua Forströmin oli flunssa kaatanut ja estradilla olivat vain Fellman & Ritamäki. Mutta ei hätää, minulle tuntemattomat persoonat ottivat tilan sydämellisellä ja humoristisella tavalla, juuri sellaisella jota Claes Andersson olisi arvostanut. Fellman on kotoisin Pietarsaaresta ja puhui hauskaa pohjanmaan ruotsia. Nuori (90-luvulla syntynyt) nainen muisteli Anderssonin vaikutusta, kun varsinkin hänen kotikonnuillaan kaikki runopuhe alkoi Runebergistä. Andersson toi runouteen kaupunkikuvaston, arjen, ulkopuoliset ja yksinäiset, marginaalissa elävät. Tämä oli auttanut Fellmaniakin löytämään oman kielensä ja yhteiskunnallisuuden. Fellman muisteli tapaamistaan Anderssonin kanssa. Oli hämmentänyt, kun hänen esikuvansa tuli sanomaan että Fellman on kuulemma hyvä. Andersson oli kiinnostunut myös tulevista runoilijoista, uudesta sukupolvesta. Teokset, joista luettiin otteita oli Anderssonin postuumisti julkaistu Busholmens nästa (Seuraavaksi Jätkäsaari) ja Fellmanin Strömsöborna. Molemmat muistelivat Anderssonille ominaista tapaa käsitellä raskaita teemoja huumorilla. Hänelle tyypillisiä nokkelia kommentteja oli sisäpiirissä tapana kutsua nimellä 'anderssonnare'.

Tämän vuotiset kirjamessut olivat minulle hyvin epätyypilliset: runoutta tuli seuraavaksikin. Lavalla oli kaksi islantilaista kirjailijaa, molemmat sekä runoilijoita että proosan kirjoittajia. Heitä haastatteli suomentaja Tapio Koivukari. Gerdur Kristny oli kirjoittanut tosipohjaisesta murhasta runoelman, joka oli suomennettu nimellä Surmavirsi. Siinä piru kertoo tarinan. Hän kertoi motiiviksi sen synnylle halunsa lohduttaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia.

Jón Kalman Stefánssonilta on ilmestynyt tuore romaani, joka on suomennettu nimellä Kaloilla ei ole jalkoja. Se on romaani, joka liikkuu sadan vuoden aikajänteellä Islannin itsehallinnon alkuajoilta vuodesta 1918 nykyaikaan. Se sijoittuu Keflavikin kylään, lähelle amerikkalaisten tukikohtaa. Kirjailija on tarkoituksellisesti paikallistanut romaaninsa sinne, koska hänen mukaansa amerikkalaisten rahoilla on ollut valtava vaikutus Islannin sekä talous- että kulttuurielämään. Emme vain halua katsoa peiliin, haluamme mieluummin kertoa että kaikki on omaa ansiotamme, sanoi kirjailija. Tukikohtaa on vastustettu mielenosoituksissa ja vuosittain on kävelty 50 km matka Keflavikista Reykjavikiin. Protestimarssi sujuu pitkin tietä, jonka Amerikan armeija on maksanut.
Stefánsson kertoi myös romaanin kirjoittamisesta. Se ei koskaan mene suunnitelman mukaan, ja jos menee, siitä tulee huono. Romaani elää omaa elämäänsä; mummon tarina on kerrottava, vaikka se ei koskaan ollut suunnitelmassa. Hauskasti kirjailija kertoi islantilaisista ja merestä. Tarinoiden mukaan puut ovat peräisin meren pohjasta. Kalastus merellä vastaa suomalaisten sotia, sieltä ei välttämättä palata koskaan. Merivesi on niin kylmää, että islantilaiset eivät ainakaan vanhoina aikoina osanneet yleisesti uida. "Siinä kituu vain kauemmin."

Ei tarvinnut taaskaan nostaa kankkua penkistä, kun samalla paikalla alkoi seuraavaksi Juha Hurmeen runoperformanssi: The Kalevala murder mysteries, Kalevalan Ydinfysiikka-ryhmän näyttelijöiden Heidi Kiviharjun, Tomi Alatalon ja Toni Harjajärven toimesta. Olin lukenut ohjelman huonosti ja olin hieman pettynyt kun ei maestroa itseään näkynyt. Hyvin näyttelijät roolinsa vetivät kuitenkin, ja Hurmeen kieli kuului tekstissä. Tarkoitus oli kai taas kerran ampua kliseet säpäleiksi, kuten esimerkiksi se Akseli Gallen Kallelan Aino-maalauksesta tehty tulkinta, että Ainon hukkumisessa olisi kyse seksuaalisesta häirinnästä. Siinä kun oli kyse rakkaudettomasta kodista. Samoin Kullervon väkivaltaisessa stoorissa puhutaan samasta, ilman väkivallan ihanointia.

Väinämöinenkin käväisi sitten lavalla.

Hassua olla niin innostunut jostain kirjailijasta, jonka ensimmäistäkään kirjaa ei ole lukenut, kuin minä olen Monika Fagerholmista. Kohta olen lukenut. Kuka tappoi bambin - Vem dödade bambi? on Sex Pistols-punkyhtyeeltä napattu nimi. Bambi on viattomuus. Fagerholmilla on kulunut neljä vuotta romaanin kirjoittamiseen. Hän on sinä aikana - siis ennen metoo-ilmiötä - pohtinut sitä, miksi meillä on niin vaikeaa puhua asioista, rikoksista kuten raiskauksesta, sen oikealla nimellä - ja tietenkin tarkoittaen, että se on tärkeää, koska rikos ei ole yksityisasia. Romaanissa joukkoraiskaus sijoittuu esikaupunkiiin, Kauniaisten tai Kulosaaren tyyppiseen, jossa raha ja valta kietoutuvat yhteen. Fagerholm innostuu aiheesta puhuessaan niin paljon että se ei voi olla tarttumatta. Harmi vain, että edelliset esiintyjät, dekkaristit Outi Pakkanen ja Reijo Mäki olivat napanneet hänen aikaansa (heidän kirjansakin edelleen pöydällä kuvassa) ja aika loppui kesken. Fagerholm kuvaili vielä kirjoitusprosessiaan, jossa tärkeintä on päästä henkilöiden lähelle, niin että jokainen kehittyy kielensä kautta. Haastatteli Nina Paavolainen.

Eräs Turun kirjamessujen teemoista tänä vuonna oli teatteri. Olin merkinnyt seuraavaksi ohjelmaksi paneelikeskustelun aiheesta Tarinan tie näyttämölle. Siinäkin Pirkko Saision oli määrä osallistua ja hän oli se henkilö, jolta oletin löytyvän painavinta sanottavaa tästä aiheesta. Mutta flunssa ei ollut parantunut, estradilla oli vain Sofi Oksanen ja hänen haastattelijansa Aino Kivi. Kävivät läpi Oksasen romaaneja ja näytelmäksi kirjoitettuja teoksia. Näytelmäksi tiivistäminen on oma prosessinsa, esim Stalinin lehmät on 500-sivuinen opus, joten sen näytelmäksi saaminen vaatii ison osan seulomista. Vieläkin vaativampi tiivistämistyö on ooppera, joka myös on nyt tekeillä Oksasen Baby Janesta. Siinä jokaisella sanalla on vieläkin suurempi paino. Näyttämö on Oksasen mukaan armollisempi virheille kuin romaani yksityiskohdissaan, mutta toki hän edellyttää että realistisen näytelmän on oltava epookkikuvaukseltaan oikein. Esimerkkinä hän mainitsi nähneensä Puhdistuksesta esityksen, jossa oli vääränlaiset, liian hienot, alusvaatteet Neuvostoliiton ajan kuvaukseen. Näytä, älä kerro -lause pätee yhtä hyvin romaaniin kuin näytelmään. En yhtään vähättele Oksasta, mutta uskon että Saision panos olisi ollut tälle keskustelulle mannaa. Jopa eri-ikäisyys on keskustelijoissa mielenkiintoista.