Teatteri- ja elokuvahuvia syysväreissä ja taas yksi kirja keskeytetty

Sapiens, Kansallisteatteri

Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.

Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.

Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.

Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.

Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.

Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.

Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.

Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.

Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019

Pari kuvaa kauniista Turusta.

En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii  täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.

Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.

Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.

Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa.  Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.

Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.

Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin  venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.