Viime vuosina uutiskuvat Venezuelasta ovat näyttäneet väkivaltaisia mielenosoituksia säännöstelyä vastaan, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä, lääkepulasta kärsiviä ja rapistuvissa sairaaloissa potevia sairaita ja tuhansia naapurimaihin pakenevia ihmisiä. Sainz Borgo kertoo nuoresta caracasilaisesta naisesta, joka alussa hautaa äitinsä, ainoan läheisensä, menetettyään sitä ennen varansa tämän lääkkeisiin ja hautajaisiin. Kaupunki, Caracas on hajoamassa kiihtyvään kaaokseen, nälkään ja väkivaltaan. Perheet hajoavat, naapurit katoavat jälkiä jättämättä. Nainen palaa kotiinsa, mutta lukot on vaihdettu ja asunnossa majaansa pitää vallankumouksellisiksi itseään kutsuma naisten punapaitainen rintama, aseiden voimalla.
Kuvauksesta tulee mieleen toinen maa ja diktaattori, Mao ja Kiina kulttuurivallankumouksen aikana. Asetelmassa on samaa: köyhä ja sivistystä vailla oleva kansanosa kurittaa ja ryöstää vihaamaansa eliittiä, koulutettuja ja varakkaita, sittemmin myös keskiluokkaa. Venezuelassa mukaan tulee vielä fyysinen erilaisuus: köyhät raakalaiset ovat lisäksi tummaihoisempia, lihavuoria legginseissään, rumia. Suomalaisen kirjoittamana tätä pidettäisiin rasismina. Onko se sitä venezuelalaisen, espanjalaistaustaisen pakolaiskirjailijan kuvauksessa? Joka tapauksessa se kertoo vielä vanhemmasta luokkajaosta Etelä-Amerikassa, valkoisemmasta hallitsevasta eliitistä. Vapaussankari Simón Bolivarkin alkoi saada virallisissa kuvissa tummemman ulkomuodon, Venezuelan isän DNA:han näytti ilmaantuneen mulattigeenejä.
...ymmärsin vähitellen, että se oli ollut oire sen ajan venezuelalaista keskiluokkaa riivanneesta sairaudesta, samanlaisesta yleisestä tarpeesta kuin se, että kaikki halusivat 1800-luvulla tulla lasketuksi valkoisiin kreoleihin, ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä, että kaikilla oli kuitenkin joku sambo tai musta esi-isä sukupuussaan.
Tässä romaanissa naiset vastaavat kaikesta. Adelaida Falcón, kolmekymppinen toimittaja, yliopistokoulutetun äidin tytär ei muista isäänsä. Kaikki miehet vaikuttavat häipyneen, paenneen ensin perheenisän osaa ja myöhemmin heistä tulee katutaistelujen uhreja, jotka löytyvät kieli kravattina kurkulla. Osa naisista organisoituu bachaqueiroiksi, tyhjenevistä kaupoista hamstraaviin ryhmiin, jotka sitten myyvät voitolla hankkimansa. Nälkä kasvaa.
Tässä maassa naiset synnyttivät ja kasvattivat lapset yksin, ja miehet häipyivät paikalta vaivautumatta edes tupakkaostoksille, joilta eivät palaa.
Sainz Borgo piirtää tarkan kuvan siitä, kuinka raakuus ottaa vallan hajonneessa yhteiskunnassa, sopeutumisen pakosta. Kyynelkaasu käryää kaduilla, kauneus löytyy enää kaapin pimennosta, äidin monarkkiperhosin koristellusta paljettipuserosta. Ainoa lohtu ryöstelyyn pakotetulle löytyy siitä, että kaaoksessa kaikki varastavat toisiltaan. Tai saada nauttia saaliista tietämättä mitään sen kuolemasta. Caracasin yöhön, sen lisääntyvään sekasortoon kohdistettu valo näyttää, miksi ihmisen on lähdettävä pois kotimaasta, missä se sitten sijaitseekin, sinne minne voi lähteä. Adelaidan yläkerran naapuri Aurora Peralta, espanjalaisen tytär, jää hänelle tuntemattomaksi, mutta hänen passinsa tulee sitäkin tärkeämmäksi. Näissä olosuhteissa rakkauskin kestää pyrstötähden väläyksen verran.
Olisi raskaampaa lukea mielivallasta ja Caracasin katujen rikoksista, ellei kirjailijan - ja suomennoksen - kieli soljuisi niin vaivattomasti ja elleivät muistot lapsuudesta, äidistä ja tädeistä toisi lukukokemukseen lisää sävyjä.
Meidän elämämme oli täynnä naisia, jotka lakaisivat täyttääkseen yksinäisyytensä, äiti. Mustiin pukeutuneita naisia, jotka kuivattivat tupakanlehtiä ja siivosivat lapioillaan syrjään hedelmiä, jotka olivat läsähtäneet maahan aamuyöstä. Mutta minä en tiedä, miten pudistella tomut. Minulla ei ole patiota eikä mangopuita. Kotikatuni puista putoilee vain rikkinäisiä pulloja.
Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
La Hija de la española, 2019, suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co, 208 s
Suomennoksen onnistumista ovat muutkin kehuneet. Hyvä, että on niin, jotta tätä luettaisiin.
VastaaPoistaOn todella hienoa jälkeä. Mikä onni lukijalle kaikki Suomen lahjakkaat suomentajat ovatkaan!
VastaaPoistaHuima hyppy tuntemattomaan ja loistoteos, joka tuli suoraan iholle.
VastaaPoistaSiinä mielessä tuntematon, että lähietäisyys, perheen, naisen näkökulma tuo uutisoidun yhteiskunnan kriisin todellakin iholle. Kirjailija kirjoittaa kaivatusta ja kadotetusta kotimaasta ja kodista sydänverellä.
PoistaOnpa mahtavaa huomata, miten ansiokkaasti bloggaajat ovat alkaneet huomioida suomentajan roolin käännöskirjan kielen luojana ja lukunautinnon takaajana. Ja muutenkin kiva, että kirja on löytänyt näin hyvin lukijoita. Kiitos teille, arvon bloggaajat. Lämmittää pienen suomentajan mieltä ja motivoi jatkamaan työtä vähintään yhtä kunnianhimoisesti kuin tähänkin saakka.
VastaaPoistaVoi kiitos itsellesi, arvostan todella paljon suomentajia! Jäisi Sainz Borgo ja moni muu Latinalaisen Amerikan kirjailija minulta kokonaan lukematta ilman teitä. Se olisi tosi kurjaa, koska olen niiden joukosta viime vuosina löytänyt selvästi monta erityisen läheistä, Lispector, Lins, Ruffato... Ja käännökset muistakin kielistä ovat minulle yhtä tärkeitä, koska jostain syystä ulkomaiset romaanit kiinnostavat kotimaisia enemmän.
Poista