Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty

Sain kimmokkeen tutustua Tapio Tammisen tietokirjaan hänen muistokirjoituksestaan. Tapio Tamminen oli kulttuuriantropologi, filosofian tohtori, tietokirjailija ja radiotoimittaja. Hän kuoli äkillisesti 18.9.2020. Tamminen teki 20 vuoden ajan Ylen radio 1lle Kolmannen maailman puheenvuoroja -ohjelmaa. Tieto-Finlandian hän voitti vuonna 2015 teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli. Islamilaisesta pasifistista Ghaffar Khanista kirjoitettu Islamin aseeton soturi oli hänelle erityisen rakas. Aihe on minustakin kiinnostava, joten tutustuin ensiksi tähän. En ole lukenut tuota Tieto-Finlandian voittanutta teosta.

Itse asiassa kirjan nimen loppuosa ja talebanien synty oli minulle lähes yhtä kiinnostava kuin tuon rauhanmiehen historia. Sen verran kauheita tuo porukka ja sen veljesorganisaatio Isis on saanut viime vuosikymmeninä aikaan. Kuinka ihmeessä se kykenee aina vain jatkamaan toimintaansa? Ketkä sitä rahoittavat, keiden intressissä on sen pysyminen hampaisiin saakka aseistettuna? Talebanien syntyä käsitellään vasta loppuvaiheessa. Tietenkin koko edeltävä historia on jatkumoa eikä talebanien synty ole jälkiviisaasti nähtynä mikään yllätys.

Rajaseutua Afganistanin ja Pakistanin rajalla pidetään edelleen talebanien kotiseutuna. Sitä asuttavat pataaneiksi kutsuttu väkivaltaan omissa perinteissään kasvanut ja tottunut heimo. Kosto ja loukattu kunnia perustelevat ja vaativat sitä, yhteisö ei hevin pääse irti ketjureaktioista. Sehän ei ole mitenkään ainutlaatuista maailman sitkeissä sodan pesäkkeissä. Aina silloin tällöin syntyy kuitenkin poikkeuspersoonallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi. 

Nykyisen Pakistanin Utmanzaissa syntyi vuonna 1890, sittemmin toiseksi Gandhiksi kutsuttu Ghaffar Khan. Siinä vaiheessa Intiaan kuului nykyinen Pakistan ja idässä nykyinen Bangladesh, ja koko alue kuului Brittiläiseen imperiumiin. Mahatma Gandhilla ja hänen rauhanliikkeellään oli suuri merkitys Intian itsenäistymisen aikana ja sitä historiaa käsitellään tässäkin. Ghaffar Khan on kuitenkin Gandhista riippumaton, itse tiensä löytänyt väkivallattoman vastarinnan muslimiuudistaja, mutta Intian muslimien keskuudessa ja alueellaan samantapaisena profeettana kannattajiensa keskuudessa ihailtu ja seurattu. Kirjan perusteella hän vaikuttaa minusta vielä Gandhiakin aidommalta, omien oppiensa mukaisesti eläneeltä sitkeältä mieheltä, joka vietti kolmanneksen elämästään vankiloissa. Ja eli lähes satavuotiaaksi. Sitä paitsi hän ajoi selkeämmin myös naisten tasa-arvoa ja koulutusta. Miehet olivat ystäviä ja vastustivat molemmat brittiläisen Intian alueiden jakoa toisen maailmansodan jälkeen uskonnon perusteella.

Britit hallitsivat Intiaa hyväksi koetuilla periaatteilla: ylläpitivät hierarkista yhteiskuntaa, jossa heille lojaaleimmat maanomistajat palkittiin. Köyhimmille jäi palvelijoiden rooli ja muslimialueilla koraanikoulut. Ghaffar Khanin toisenlainen tapa katsoa ympäröivää maalmaa syntyi jo kodissa. Vaikka hänen isänsä kuului hyväosaisiin, isä oli sitä mieltä että koston perinteestä on päästävä eroon ja hänen lastensa saatava koulutusta brittiläisten kouluissa, koraanikoulu ei riittänyt. 

Koulutuksen ajamisesta kaikille, tytöille ja pojille, tuli Ghaffar Khanille perusasia ja Tamminen kutsuu häntä pataanien Uno Cygnaeukseksi. Näkyvin saavutus rauhanasian puolesta oli Khudai Khidmatgar-nimisen, lopulta parhaimmillaan 100.000 naisen ja miehen epäpoliittinen, aseeton armeija, joka sitoutui väkivallattomuuteen ja sosiaaliseen työhön. Sen toiminta kesti vuodesta 1929 noin 1950-luvulle, mutta näkyy osittain vielä ANP-puolueessa. Liike suhtautui suvaitsevaisesti kaikkiin uskontoihin. Siitä tuli niin vahva, että britit oppivat pelkäämään väkivallattomuutta enemmän kuin kiväärimiehiä kuten yhdysvaltalainen toimittaja kirjoitti Time-lehteen vuonna 1954.

Kirjassa käydään läpi Intian, Pakistanin ja Afganistanin lähihistoriaa. Brittiläisen Intian jaon jälkeen alueesta tuli yhä uusien väkivallan pesäkkeiden näyttämö. Muslimien ja hindujen erottaminen Pakistaniin ja Intiaan johti miljoonien siirtolaisten muuttoon ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Ghaffar Khan oli sitä mieltä, että Pakistan perustui vihalle ja vertasi brittien vankien kohtelua huomattavasti lempeämmäksi. Nykyisin pyssymiehistä on tullut uskonnon parhaita asiantuntijoita.

Onnetonta rauhan kannalta oli suurvaltojen sotkeutuminen omine intresseineen naapurimaa Afganistanin tilanteeseen. Neuvostoliiton pystyttäessä sinne itselleen mieluista hallitusta, Yhdysvallat, CIA tuki islamilaisia mujahedin-sotureita. Poliittisen islamin puolue vahvistui alueella ja ennen pitkää Pakistanin tärkein mullah Omar syleili saudiarabialaista Osama Bin Ladenia Karachin moskeijassa. Näkymättömän uskonmiehen johtamaa hallintoa nimitettiin myös Puuttuvien ruumiinjäsenten salaseuraksi - sen jäsenille oli yhteistä silmän, raajan, sormien tai jonkin elimen puuttuminen. Se sopiikin hyvin hallinnolle, jonka arkea Kandaharissa kuten Kabulissakin väritti sharialaki ja talebanin teloituskomppanioiden näkyvä toiminta. Kuolleiden taistelijoiden tilalle kasvatettiin koraanikouluissa uusia sotilaita.

Islamin aseeton soturi on aika tärisyttävää poliittista historiaa täältä pohjolan vinkkelistä katsottuna. Tekee myös melko lohduttomaksi. Niin kaukana on jo tuon ainutlaatuisen aseettoman rauhanliikkeen aika tällä levottomalla alueella. Siihen eivät auta edes kirjan lopussa esitellyt Gandhin ajatukset ja muut rauhan filosofiat. Tapio Tamminen oli aiheeseen ja alueeseen hyvin perehtynyt. Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa -teoksen hän kirjoitti vuonna 2008.

Kirjanurkkaus on saanut samasta muistokirjoituksesta sytykkeen käsitellä aiemmin lukemaansa teosta.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty
Into Kustannus Oy, 2011, 189 s