keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta



Muistot yhteisistä hetkistä Sabinan kanssa eivät jättäneet Samia rauhaan. Vaikka libaulainen ilotyttö Sabina Urkutniewitz oli poistunut 24-vuotiaan suomalaissotilaan elämästä, nainen oli vasta aloittanut tiensä suomalaisille teatterilavoille. Tekeillä olivat ensimmäiset sävelet laulunäytelmään Jääkärin morsian. Samin putkakierros päättyi lokakuun loppupuolella, jolloin päiväkirjoissa on viimeinen merkintä Sabinasta.

Mikko Porvali on poliisi ja oikeustieteen maisteri, sotahistorioitsija  ja kirjailija. Näiden lisäksi karjalainen ja ortodoksi.  'Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio' oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2011.

Rautasormuksessa Porvali kertoo sodan erottamista, yhdistämistä, kadottamista ja uudelleen löytyneistä ihmisistä, usein rakkaussuhteista mutta myös uhrautuvista ystävistä, äideistä ja pojista, isistä ja tyttäristä. Hänen suvullaan on juuria Venäjän Karjalassa ja emigrantit ovatkin monessa kertomuksessa pääosassa. Historioitsija on koonnut kirjansa sukunsa ja näissä tositarinoissa esiintyvien henkilöiden historiaa tutkien, jonkin verran haastatteluin ja sisällyttänyt moniin otteita kirjeenvaihdosta. Jokainen luku päättyy hänen omaan kertomukseensa, kuinka juuri tämä tarina on hänen kohdalleen osunut. Se lisää sitä jatkuvuuden tunnetta mitä sota-ajan historiakin on, ajan katkeamatonta virtaa.

Porvali kirjoittaa myötäelävästi, tunteella, moni henkilö on jotain kautta sukuakin. Näkökulma aikaisempaan sotaan on valkoisten ja jääkäreiden. Mukana on monia Akateemisessa Karjalaseurassa toimineita aktiiveja, jopa IKL-pappi, jonka korkeampia voimia kutsuvat ja sotahurmosta tihkuvat kirjeet alkoivat kyllä yököttää ja koko kirja vähän polttaa näpeissä. Työläiskodinkin selitetään sentään olleen hengeltään valkoinen... En silti kokenut tätä minään sotasankareiden läpimarssina. Enemmän oli värikkäitä ihmiskohtaloita, yllättäviä pelastumisia ja tavallisten ihmisten sinnittelyä epäonnistumisista suurimmassa, sodassa. Ja tietenkin kaiken kestävän mutta myös yllättäen hiipuvan rakkauden tarinoita. Lisäksi Porvali on halunnut kirjallaan osoittaa kunnioitusta niille sodassa kaatuneille, jotka jäivät rajan taakse ja joita ei koskaan myöhemmin löydetty. Muutama heistä on saanut oman luvun tähän tositarinoiden kokoelmaan.

Rautasormus oli ennen talvisotaa keksitty hanke, jolla pyrittiin saamaan kansalaiset mukaan rahoittamaan sodan vaatimia asehankintoja: ehdotettiin että kultasormukset vaihdettaisiin rautasormuksiin. Wikipedian mukaan kerätyllä kullalla olisi hankittu jopa 30 hävittäjää, mutta sen vaihtaminen rahaksi viivästyi ja koko hanke siinä mielessä epäonnistui.

Ennen toista maailmansotaa Viipuri oli vilkas ja kansainvälinen kulttuurikaupunki ja Terijoki suosittu lomakohde. Vanhempieni ikäluokka ne vielä tunsi, mutta se ikäluokka alkaa jo olla poistumassa maisemista. Terijoki oli kuulemma aikoinaan Pohjolan Rivieraksi kutsuttu, valkoisine hiekkarantoineen. Neuvostoliiton alkuaikoina se muuttui sittemmin salakuljetuksen ja vakoilun keskittymäksi, jossa liikkui paljon mm brittejä. Esimerkiksi James Bondin esikuva Sidney Reilly. Nämä seudut samoin kuin Baltian maiden maisemat esiintyvät monessa Porvalin historian tuokiokuvassa.

Liikuttavimpia kohtaloita kirjassa on Arvon ja korpraali Myyryläisen tarina. He tapasivat ensi kerran 30-luvulla. Alikersantti Arvo Peippo auttoi alokas Myyryläistä saamaan tarpeellisen loman heinäntekoon. Myyryläisellä oli kotona vain iäkkäät vanhemmat ja juoppo veli. Syksy oli tulossa. Seuraavan kerran miehet tapasivat toisensa kymmenisen vuota myöhemmin jatkosodassa. Upseeriksi ylennyt Arvo oli loukkaantunut joukkueensa etunenässä venäläisten tulituksessa ja jäänyt tajuttomana pimeälle ja jäiselle pellolle. Uupunut joukkue oli vetäytynyt takaisin leiriin. Ryhmän sattumalta kohdannut lääkintämies Myyryläinen lähti erikseen hakemaan tuttua miestä venäläisten tulituksesta piittaamatta. Arvo saatiin paareille ja autiotuvan kautta ojaa pitkin pelastettua. Arvolla oli sittemmin kotona seinällä valokuva, joka ei esittänyt ketään sukulaista. Se oli eräs lääkintämies Myyryläinen - kertoo Porvali loppukaneetissaan.

Nuorina Viipurissa ja Pietarissa rakastuneet Miliza ja Alexander tapasivat uudelleen vasta kypsällä iällä, sitä ennen Alexander oli elänyt Argentiinassa ja Miliza jäänyt Suomessa leskeksi mutta vanha rakkaus ei koskaan ruostunut.  Kuka sitten oli tuo juoppo, joka Helsingissä hyppäsi Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta ja kuoli? Entä tuo vaitonainen Ilja Repiniä muistuttanut tyyppi KGB:n majurin vermeissä, joka tuli hautajaisiin?  Sihvon jääkäriveljeksistä Sam sävelsi Jääkärin morsiamen mutta muuten Sam Sihvo oli enemmän runoilija ja muusikko kuin sotilas. Hänen sydänsurujen täyteinen tarinansakin on kerrottu ymmärtämyksellä. Kaikki rakkaustarinat eivät pääty onnellisesti. Jotkin parisuhteet tuntuvat särkyvän liian vähästä - toiset taas sujuisivat onnellisemmin, jos ne päättyisivät nopeammin.

Monista sotasankareista ja sodan tunnelmista huolimatta kirjasta päällimmäiseksi jää elämää ja sen moninaisuutta ymmärtävä ääni. Paatokselle nauraa Milka-vanhuskin: - Se oli sellainen sotahullu pappi, se minun mieheni. Mutta hän oli myös suuri rakkauteni.  


Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta
Atena 2013, 236 s

6 kommenttia:

  1. Ihan eri kirjoja käännetään Suomessa. Göteborgissa on helppo löytää uusia suomalaisia kirjailijoita koska hyvin aktiivinen suomalainen bibliotekarie.

    Liian (?) pitkät arvostelut antavat tunteen ettei tätä kirjaa tartte enää lukea. Riippuu kirjasta miten paljon tai vähän kirjoitan (själv läser jag recensioner efter jag läst boken...)

    VastaaPoista
  2. Ahaa, kävit täällä vastaamassa tuohon blogiisi laittamaani kommenttiin. Minä en ole törmännyt tuohon, että pitkät arvostelut aiheuttaisivat sen, ettei kirja kiinnostaisi. Päinvastoin, usein päätän pitkienkin blogikirjoitusten jälkeen lukea kirjan. Sama pätee lehtiarvosteluihin. Nehän saattavat olla todella pitkiä, ja silti otan usein vinkkejä lehdestä. Eli minä olen useimmiten nykyään lukenut jonkin arvion kirjasta, jonka luen. Kun teen omasta lukukokemuksestani bloggauksen, teen sen kyllä ensin ja sen jälkeen katson että mitä siitä muut olivatkaan sanoneet. Voi kyllä olla, että pitäisi enemmän harrastaa tuota omaa 'löytämistä'.

    Minusta näyttää Ruotsissa kirjablogit ovat enemmän semmoista keskustelua kirjoista, kun taas täällä se jokaisen lukukokemuksen summaus on ensisijainen. Keskustelua kyllä tulee myös, varsinkin noissa suosituimmissa todella paljon, kuten Marjatalla, Leena Lumilla, Ompulla etc.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja tuo mieleen Nobelpalkinnon saajan, mutta Svetlana Aleksijevitš kirjoja ei ole vielä käännetty suomeksi
    (lehtiarvostelut luen vasta sen jälkeen kun olen kirjan lukenut. Yksi minun bloggini lukijoista kommentoi sinulle).

    VastaaPoista
  4. Juu huomasin kommentin blogissasi. Kyllä Aleksijevitsia on käännetty suomeksi, häntä on paljon jo luettu blogeissa

    VastaaPoista
  5. Hienoa! Nyt muistankin että hänen nimi kirjoitetaan eri lailla suomeksi, löytyy kirjastossa myös suomeksi Gteborgissa, unohdin. Svetlanas seuraava kirja kertoo rakkaudesta (isäni syntyi Viipurissa, käynyt siellä).

    VastaaPoista