Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

'Älä iske näyttämömestaria'

Lukasz Kanowski - Puolan juutalaista sukujuurta - Luke, on koulunsa päättänyt nuorimies. Vaikka on ikänsä kirjoittanut, hän tekee töitä paperitehtaalla sillä duunaritausta velvoittaa. Yliopisto ei ole meitä varten, hän oli päätellyt. Elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on nuorelle kaksikymppiselle työtä ja baareja ja aika menestyksellistä naisten metsästystä. Isä on samasta tehtaasta eläkkeellä ja juopottelee täysaikaisesti. Äiti on pojan lapsuudesta saakka ollut mielisairaalan hoidokki. Isän ja pojan välillä on iso skisma äidista; poika näkee potilaassa edelleen läheisen, taiteellisen äidin, isä sairaalan hoidokin. Luke järjestää äidille jopa pienen karkuretken National Galleryn taiteen äärelle.

Samanaikaisesti, 60-luvun puolivälissä, Nina Jacobs lopettelee Lontoossa kouluaan ja käynnistää uraansa näyttelijänä. Näyttelijä-äidin tytär on tuon äitinsä jyräämä, alistama ja kiusaama, omasta tahdosta ja itsetunnosta paljaaksi riisuttu uhri, kauniskin mutta se ei auta. Äiti tökkii Ninaa eteenpäin, tarjoaa suhteitaan, esimerkiksi Lontoon teatterimaailmassa hyvin verkostoitunutta homo/biseksuaalia Tonya.

Sattuma ja kohtaamiset muuttavat nuorten polkuja, kuten niillä on tapana. Paul ja Leigh eksyvät Luken kaupungin, Sestonin kaduilla ja noiden kolmen kohtaaminen muuttaa kaikkien suuntaa. Heistä tulee tiimi teatterin tekijöitä.

Brittiläinen Sadie Jones kertoo vetävää tarinaa Luken ja Ninan, Paulin ja Leighin suhteista, rakkauden syttymisestä ja sammumisesta, seksistä, Lontoon teatterimaailmasta, suhteista ja vaikuttamisesta, ystävyydestä ja unelmista. Nuorista joille tulevaisuus on vielä pelottavan avoin. Kaupungin kadut ja baarit sykkivät seikkailua ja lupauksia. Ihmiset verkostossa pelaavat peliään, jonka rakastuminen sekoittaa perin pohjin, mutta se, rakkaus, on sittenkin pettävää. Toinen ei ole koskaan siinä eikä sitä mitä toinen odotti. Näitä tunnelmia Jones kuvaa taitavasti, dialogit ovat napakoita ja autenttisen oloisia. Luke on avoin ja temperamenttinen tyyppi, joka on valmis uhraamaan isonkin menestyksen mahdollisuuden rakastuttuaan. Hän hikoilee nuorena teatterin käsikirjoittajana. Se hiki ja työ tulee lähelle.

Harjoituksia värittivät kaikkien osallisten raivonpurkaukset ja kauhu - kaikkien paitsi Luken, jonka ylle oli jostain syystä laskeutunut täydellinen autuus, kuin lääke, joka vei kaiken pelon pois ja kietoi hänet nautintoon siitä, että hänen näytelmänsä oli tuotannossa.

Kaikki tyypit sivupersoonia myöten ovat tarkkoja muotokuvia; Luken lisäksi Ninan häilyvä ja hysteerinen olemus, Leighin feministinen aggressiivisuus - hänelle rakastuminen on kompastumista, jolta pitää suojautua -  Paulin rauhallinen luotettavuus ja Tonyn ovela seurapiiri-know how. Lataus syntyy rakkauksista, julkisista ja salatuista. Vähän semmoista Tuulen viemää -tyyppistä kuviota, että lukija havaitsee onnen mahdollisuuden ja sen tuhoutumisen, koska ihmiset tulkitsevat toisiaan väärin, pelkäävät tappiota ja nöyryytystä, suojaavat itseään siltä ja sattuma puuttuu peliin. Ja on ääneenkin lausuttuja periaatteita, kuten 'Älä iske näyttämömestaria'.

Rakkauden intiimein osuus sisälsi myös heikkoja kohtia - kuin olisi kävelemässä metsässä ja yllättäin saapas painuukin suon silmäkkeeseen. Biseksuaali heittäyty innokkaasti homoseksiin, mutta myöhemmin naps innostuu yhä enemmän vaimostaan. Intohimoinen rakkaus lakastuu ällistyttävän nopeasti. Se nuoruus! Ja sitten hieman vaivaannuttavia seksin kuvauksia. Jotain pehmopornon tyyppistä, tahattoman koomista oli mukana. Odottamisen synnyttämä adrenaliini herätti hänessä seksuaalista jännitettä. Lukiessa tuli mieleen Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (oikeastaan aika saman sointuinen nimi suomennoksissa), sen niukasti mutta henkeä salpaavasti kerrottu, ehdottoman vakavasti otettava intohimo.

Myös käsikirjoittaja-Luken menestyksiksi kääntyvät näytelmäkäsikirjoitukset jäävät kuvauksiltaan ohuiksi. Lukijan pitää uskoa niiden sisällöt merkittäviksi kirjailijan adjektiiveista, mutta sisältöä ei otsikoita enempää tule.

Parhainta ja kirjailijan ominta on Lontoo, se kurkkii joka nurkan takaa, kuin yksi päähenkilöistä. Taksimatkat Camdenin sähkökatkojen vaivaamasta vuokrayksiöstä pikkuteatterin takahuoneisiin, metromatkat, bussimatkat, seurapiirien samppanjaravintolat. Loistokkaat salit vaihtuvat vauhdissa baareihin ja kuppiloihin, matkalla katujen kivetykset soittavat taustoja.

Olin ehkä virittänyt odotukset liian ylös - monien luettujen kehujen jälkeen. Odotin tymäkämpää sisältöä. Kuitenkin romaani on vetävä ja helppolukuinen ja kirjailija todella lahjakas kertoja. Siitä se vaivattomuuden tunne. Tarina kulkee, se virtaa. No doubt about that. Sitaattejakin voisi valita mistä vain. Minulla oli kauan haave reissusta pitkin Route 66:iä moottoripyörällä halki Amerikan, elokuvista peräisin varmaan. Romaanin lopulla ollaan New Yorkissa. Poimin siis tämän ihanan höttöisen mietiskelyn haaveiden synnystä:

Kappale jatkoi soimistaan. 'Homeward Bound'. He olivat puhuneet Amerikkaa koskevista mielikuvistaan - kumpikaan ei ollut koskaan käynyt siellä - ja siitä, voisiko Englannin ahtaus koskaan tarjota sellaista romanttista yksinäisyyttä kuin rautatieasemat ja Greyhound-bussit ja päättymättömät tiet sieltä jostakin: New Yorkista ja Greenwich Villagesta, jos nuo paikat nyt oikeasti olivat sellaisia kuin miltä vaikuttivat - vai olivatko ne pelkkiä rakennelmia taiteilijoitten, trubaduurien ja kulkureitten mielissä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2015, 421 s