keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Aki Ollikainen: Nälkävuosi



Vuosina 1866-68 Suomen väkiluku väheni kahdeksalla prosentilla ja oli muutamia vuosia alempi kuin vuonna 1865, ennen suuria katovuosia. Katovuodet aiheutuivat kahdesta peräkkäisestä ankarasta talvesta, jotka tuhosivat sekä vilja- että perunasadot. Saattoi olla, että harjoitetulla talouspolitiikalla vielä syvennettiin vaikutusta. Jotain sen suuntaista J.V. Snellmankin näkyi pohdiskelleen Wikipedian mukaan.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on impressionistinen pienoisromaani talvesta 1867-68. Suomen talvinen maisema hautautuu metrien paksuisiin valkoisiin lumikinoksiin, kauniisti kimaltaviin ja tappaviin. Maaseudun autioituvien torppien ovet jäävät selälleen, lumi peittää eteiset ja tuvassa makaa sinne jäätynyt miehen ruumis mustassa läikässä. Äsken vieraalle haukkunut koira löytyy aamuyöstä kuoliaaksi revittynä, osittain syötynä mutta niin on tekijäkin jo joutuva varisten ruoaksi. Helsingin Katajanokalla huorakortteleiden hökkelit uhmaavat jäätävää tuulta mereltä, kun kaupunkiin raahautuu laumoittain rääsyisiä kerjäläisiä maaseudulta.

Tällaisia näkymiä Ollikainen nostaa esille sadanviidenkymmenen vuoden takaa. Maaseudulta pois pyrkivien joukosta seurataan Korpelan Marjan taivallusta kerjuulle, pysähtymisiä milloin missäkin torpassa, jossa isäntä käy yöllä kimppuun, emäntä haukkuu huoraksi. Mutta on tönöjä, joissa tulijoiden kanssa jaetaan se viimeinenkin mitä on, vesivelli, pala pettuleipää. Nälkään nääntyvillä on sisällään kissanpentu, joka raapii pienillä kynsillään vihlovaa kipua ihmiseen.

Helsingissä näkökulma vaihtuu varakkaamman porvariston, kamreeri-Larsin ja lääkäri-Teon, Renqvistin veljesten turvatumpaan elämään. Lars ihailee esimiestään, senaattoria, mutta Teolla on ammattinsa ja naimattoman miehen vapaa-ajanviettonsa kautta enemmän kosketusta tavallisten ihmisten elämään. Kaupungin viskaalit istuvat punssilasillisella maan tilaa pohtimassa ja jotenkin tutunoloisesti kommentoimassa:

Köyhä väki on saatava sidottua kotiseudulleen. Se on pahinta mitä voi tapahtua, että nämä vaeltavat kerjäläislaumat tästä vielä kasvavat.
 - Kyllä ne kasvavat.
 - Miten heidät saisi ymmärtämään, kuinka toivoton mahdollisuus se on, Löfgren tuskailee.
 - Toivoton kyllä, mutta mahdollisuus kuitenkin, kuten sanoit.

Ollikaisen aihe on niin traaginen, että ihan nimen perusteella välttelin kehuttua romaania. Onneksi menin taas vanhaan halpaan: kun vielä ulkomaillakin kehutaan, niin alkaa suomalainenkin uskoa. Sillä vaikka aihe on rankka ja ahdistava, synnyttäen lähes fyysistä palelua ja ahdistusta, Ollikainen kertoo tarinansa sellaisella tyylikkyydellä ja kauniisti säkenöivillä sanoilla, että en osaa verrata sitä kuin impressionistiseen maalaukseen. Valoläikät kirjailija sipaisee esimerkiksi luonnosta. Kyyllä on hallanväriset silmät ja suussa hampaat kuin jääpuikot. Tämä taisi olla huonoin esimerkki valosta, käärme kun toimii enteenä tulevasta. Se sihisee Marjalle kohmeisten puolukoiden joukosta. Myötätunnolla kirjailija kuvaa sitkeitä, loppuun asti ponnistelevia henkilöitään. Lapset, Mataleena ja Juho keikahtelevat kinokseen, mutta uskovat että parempaa kohti mennään. Pietarin leipäkaupat ja pulskat kauppiaat kajastelevat Marjan silmissä.

Lukija saa hengähdystaukoa vatsaa jomottavasta nälästä, luita hyytävästä pakkasesta kaupunkilaislääkärin tyystin toisenlaisen elämän välähdyksistä: Teo roikkuu Cecilian, prostituoidun löysässä hirressä, keikkuu häpeänsä ja rakkautensa tukalassa ristivedossa.

Esikoiskirjassaan Ollikainen onnistuu muovailemaan nykykielestä paitsi runonomaisia helmiä myös vinkeästi vanhahtavat puitteet 150 vuoden takaisille tapahtumille. Lause lauseelta lukija huomaa istuvansa taaksepäin kulkevassa junassa, joka vaihtuu hevosrattaisiin, ja olevansa samaa ihmisten virran jatkumoa kuin Marja ja Mataleena, Teo ja Lars ja Raakel, täällä Suomen niemellä. Siellä, Helsingissä sattumalta kohtaavat romaanin henkilöiden polut;  valoa ja toivoa alkaa pilkahdella ankaran talven jälkeen.  Hakaniemen pajoilta kohoavat tummat savujuovat kuin purot siniselle taivaalle.

Kotimainen uusi mieskirjailija joka innostaa. Harvinaista herkkua minulle.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012, 140 s
Kansi Elina Warsta

6 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä vankka teos. Ollikaisen seuraavaa en vielä olekaan lukenut.

    VastaaPoista
  2. Ahaa, seuraavakin on jo julkaistu näköjään. Olen onnistunut sen uudenkin jättämään huomiotta. Ei ilmeisesti sellainen täysosuma kuin tämä. Ei voi vaatia.

    Nimi muodosti minulle sellaisen lukon, että yritin taas keksiä tälle jotain toista nimeä, joka ei työntäisi luotaan, kuten minua pitkään. En kyllä keksinyt.

    VastaaPoista
  3. Tämä on kyllä hieno. Ja hienosti tästä kirjoitatkin.

    VastaaPoista
  4. Pitäisi vaan uskoa, kun kaikki kehuvat että kirja on hyvä, lukea se kiltisti eikä pullikoida vastaan:) Mutta ehtihän sen hyvin nyt vähän myöhemminkin.

    VastaaPoista
  5. Impressionistinen on hyvä kokoava sana tämän hienon romaanin tyylille. Eikö ole myös kaunis ulkomuoto tällä kirjalla?

    Ollikaisella oli ilmeisesti vaikeuksia toisen kirjan kirjoittamisprosessissa. Esikoinen asetti korkean riman. Pitää lukea tuo toinen jossain vaiheessa.

    Upeaa, että tämä on ehdolla korkealle palkinnolle. Kunpa voittaisi, Nälkävuosi on sen palkinnon arvoinen!

    VastaaPoista
  6. Kolmen viikon viiveellä huomaan tämän kommenttisi Marjatta:) Kirjan ulkomuoto on nätti ja sovitettu ajan henkeen, sievää ornamentiikkaa kirjan päällyksessä ja sisäsivuillakin.

    Kyllä tämän jälkeen on kirjailijalla varmaan ollut takki tyhjänä pitkään.

    VastaaPoista