Klassikkohaaste 22. Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää

Kun ihmiset voivat vaaratta vihata, heidän typeryytensä on varmalla pohjalla, vihan syyt syntyvät itsestään.

Louis-Ferdinand Célinen läpimurtoromaani Voyage au bout de la nuit  (Matka yöhön) ilmestyi vuonna 1932. Kauniisti soivan ranskankielisen nimen Jukka Mannerkorpi suomensi Niin kauas kuin yötä riittää. Céline (kirjailijanimi on isoäidin etunimi, oik. nimi Destouches) haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914 eikä enää palannut rintamalle. Sodan jälkeen hän opiskeli lääketiedettä ja matkusti Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Palattuaan Ranskaan hän hoiti lääkärin tointa Pariisin köyhälistökortteleissa. Niin kauas kuin yötä riittää pohjaa omaelämäkerrallisiin kokemuksiin. Kirjailijan alter ego, antisankari, minäkertoja Ferdinand Bardamu seikkailee suunnilleen samoja reittejä.

Romaani keräsi ilmestyttyään huomiota provokatiivisella tyylillään, mustalla huumorillaan ja siekailemattomalla, paikoitellen alatyylisellä kielellään. Célinestä tuli kirjallinen tähti ja esikuva monelle kirjailijalle, Ranskan nykykirjailijoista on mainittu Michel Houellebecq. Häntä on kutsuttu proletariaatin Marcel Proustiksi. Maine tahriintui pahasti toisen maailmansodan aikana hänen asettuessaan natsien puolelle ja kirjoitettuaan useita antisemistisiä kirjoituksia. Toisaalta hän myös pilkkasi saksalaisten arjalaisoppia. Hän kielsi holokaustin eikä perunut kantojaan myöhemminkään, vaikka joutui sodan jälkeen kollaboraattoriepäilyistä vankilaan vuodeksi - joten tahra jäi pysyväksi. Tieto ei voi olla vaikuttamatta lukiessa. 

Olisin mielelläni heittänyt majuri Pinçonin ja hänen santarminsa haiden sapuskaksi että olisivat oppineet elämään; ja hevosenikin saman tien pois kärsimästä, sillä ressukallahan ei enää ollut selkää ollenkaan---

---Mutta hevoset ovat paljon kärsivällisempiä kuin ihmiset. Eläin suorastaan aaltoili. Se piti aina jättää ulkoilmaan. Sisätiloihin levisi sen haavoista niin paksu löyhkä että oli läkähtyä. Satulaan nouseminen teki sille niin kipeää että se köyristyi kuin kiltteydestä vatsa polviin saakka.

Alun raadolliset sotakokemukset palauttavat mieleen hänen postuumisti julkaistun romaaninsa Sota. Kuvaukset näyttävät sodanvastaiselta manifestilta; niin tolkutonta on tappaminen ja kuoleminen minkään vuoksi Bardamun silmissä. Haavoittuneen Bardamun matka yöhön jatkuu Afrikan viidakoihin, ranskalaiseen siirtokuntaan. Joseph Conradin Pimeyden ydin välähti mielessä, vaikka en edes ole lukenut sitä, arvioita vain. Ja elokuva Ilmestyskirja. Nyt.

Matka Yhdysvaltoihin saa malariatartunnasta unenomaisen kuvauksen ja päätyy Yhdysvaltojen suurkaupunkien - New York, Detroit -kortteleihin. Kuvitelkaa, että heidän kaupunkinsa seisoi pystyssä. New York on pystykaupunki. Fordin autotehtaan liukuhihnalla Bardamu kokee uuden teollisen ajan epäinhimillisenä. Lukiessa mieleen nousi kuvia Chaplinin Nykyajasta. Pariisiin palattuaan köyhien lääkäri on yhtä köyhä kuin potilaansa, joita hän ei edes henno laskuttaa. Epäonnistuminen lavantautiin kuolevan Bébert-pojan parantamisessa saa turhautuneen Bardamun lopullisesti lähtemään köyhästä Garenne-Rancyn esikaupungin korttelista. Mies päätyy lääkäriksi mielisairaiden hoitolaan, myöhemmin sen johtajaksi.

Ajankuva on täyteläistä, synkkiä näkymiä valaisevat lähinnä kohdatut naiset. Seksin iloja mies osaa arvostaa, mutta sitäkin vaikuttavampia ovat suuret rakkaudet, suurimpana prostituoitu Molly Yhdysvalloissa. Naisen ihanuutta, kauneutta ja sydämellisyyttä Bardamu ei lakkaa ylistämästä, niin että tuntee syyllisyyttä kehnommasta luonteestaan. Sen sijaan Robinson -nimisestä entisestä rintamakaverista kehkeytyy riesa, joka ripustautuu Bardamun kintereille, enimmäkseen oman epäonnensa seppänä. Tämän tempoileva naissuhdekin kaatuu Bardamun niskoille.

Päällimmäisenä Bardamun tunteissa näkyy kasvava vihamielisyys ja vastenmielisyys ihmiskuntaa kohtaan yleisesti. Yö jota kohti matkataan täyttyy nihilistisillä tiivistyksillä. On kuin päähenkilö pakottaisi sammuttamaan itsessään kaikki vähäisetkin lämpimät tunteet kasvavan kyynisyyden tieltä. Elämänasenteessa voi nähdä kammottavassa sodassa särkyneen mielen. Mies kokee koko ihmiskunnan omaan kuonaansa uppoavana, itsensä muiden mukana.

Kertomuksen sävy tummenee alkupuolen hirtehisistä hohotteluista loppupuolen toivottomuuteen. Antisemitismiä en tässä havaitse, mutta riittämiin laaja-alaista vihaa. Bardamu suhtautuu silti moniin köyhiin kanssakulkijoihinsa lämmöllä, mutta joutuu ihmisiä havainnoidessaan usein pettymään, kuten itsekkääseen ja aina valittavaan riesaansa, Robinsoniin. 

Rakkaus ja hyvyys ovat niin harvinaisia, että sellaisen kohtaaminen on lähes käsittämätöntä. Matkoillaan Bardamu kohtaa muutaman hyvän ihmisen, Afrikan tappavassa luonnossa suloisten hiekkakukkien keskellä ja Detroitin pimeillä kaduilla. Sekin saa hänet entisestään masentumaan ja potemaan syyllisyyttä. Kuinka kukaan jaksaa olla hyvä tässä kaameassa maailmassa!

Céline kirjoittaa tunteista tiheää ja niitä nerokkaasti sanoittavaa kieltä. Niin kauas kuin yötä riittää rikkoi ilmeisesti aikoinaan romaanin kerrontatavan samalla tavoin kuin maalaustaiteessa ekspressionismi tai kubismi. Sodassa kuolevien ihmisten ja eläinten löyhkä, afrikkalaisen yön hyttysarmeijoiden surina, autotehtaan öljyn hajussa liukuhihnalla uupuvien työläisten lika ja hiki, nälkäisten köyhien intohimot ja juonittelut - koko tuon ajan kovien kokemusten liikkuvan  virran se kuvaa ainutlaatuisella tavalla ja suvereenilla tyylillä.

Jukka Mannerkorpi suomensi romaanin ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana ja uudelleen yli 60-vuotiaana. Luin tuon vuoden 2012 uusintaversion, joka on ilmeisen onnistunut, hieno suomennos.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle vastaavalle Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle.

Tämä oli 15. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Voyage au bout de la nuit, 1932, suomennos Jukka Mannerkorpi
Siltala, 2012, 547 s

Leila Mottley: Yökulkijat - ja osaluettu

Näen myös pari naista joilla on samanlainen katse kuin mulla, ja ne on varmaan kaikki matkalla omaan huoneeseensa täyttämään jonkun tietyn fetissin herättämiä tarpeita. Näen myös pari pukuun tai univormuun pukeutunutta naista ja mietin, tietääkö ne, mitä varten mä oon täällä, mutta kukaan niistä ei katso mua silmiin enkä tiedä, johtuuko se siitä, ettei ne huomaa mua, vai siitä, että ne yrittää olla katsomatta.

Käsitys Yhdysvalloista oikeusvaltiona ei ole koskaan ollut Euroopassa kovin hyvä, se ei ole ollut sen päällimmäisiä vahvuuksia. Orjuuden historian jäänteenä vähäisempi ihmisarvo toistuu edelleen rodullistettujen kokemuksissa ja monissa aseellisen väkivallan tapauksissa, joista säännöllisin väliajoin uutisoidaan. Kun katsetta tarkennetaan, löytyy joukosta vieläkin enemmän katveeseen, vaille turvaa jääviä, nimittäin ei-valkoiset naiset ja seksuaalivähemmistöt. Heidän omissa kodeissaan naisten harteille jää vastuu perheestä ja miehenkin ylläpidosta.

Leila Mottleyn Yökulkijat sijoittuu Kalifornian Oaklandiin ja kertoo sydän vereslihalla Kiara Johnsonin, minäkertojan katu-uskottavalla kielellä - loistavasti suomennettuna - teini-ikäisen tytön kujanjuoksusta, yrityksestä pitää pinnalla itsensä, isoveljensä Marcuksen ja vielä naapurinkin pojan, Trevorin, huumeaddiktin äidin kotiin unohtaman.

Arki on Ki'lle vuokraisännän pakoilua, naapurin pojan vientiä kouluun, yrityksiä etsiä töitä itselle ja veljen patistamista samaan. Isoveli haaveilee räppärin urasta, setänsä esikuvan mukaan....Marcus vaan suoltaa riimei studiossa kun mä yritän saada meiän vuokran maksettuu. Sedän maineesta ja menestyksestä on kantautunut huhuja tähän huonomaineiseen kortteliin, jonka pölyt Ty-setä karisti. Sisaruksilla on ankara perhehistoria, isä on kuollut ja äiti laitoshoidossa tragedian seurauksena.

Kiaran lähipiiriin kuuluu tosirakkaus, skeittaava Alé ja Tony, sitkeä ihailija sekä laitoksessa asuva äiti, epäluotettava ja rasittavan oloinen nainen, joka on valmis kaatamaan kaiken vastuun alaikäiselle tyttärelle.

"Mulla on vielä sen numero", äiti sanoo, ja tunnen sen kasvoille takertuneen virneen. "Suku pitää huolta omistaan, vai mitä?" - Aika ironista, että se jaksaa saarnata perhearvoista niin kuin se ei olisi itse tuhonnut meidän perhettä. Meidän perhe alkoi ja loppui äitiin, samaan ääneen, joka kertoo mulle, että me pidetään toisistamme huolta, vaikka se ei koskaan ite pystynyt samaan. Joskus tuntuu siltä, että isi on ainoa, jota se koskaan rakasti.

Kiara ajautuu vuokrarahoja haaliessaan prostituutioon. Poliisien väliintulo ei johda parempaan, sen sijaan tyttö päätyy poliisiringin hyväksikäyttämäksi, maksua vastaan tai ilman. Teini-ikäisenä aikuisen vastuuseen pakotetulla ei ole keinoja, ei löydy vaihtoehtoja. Viranomaisten huolenpito lakkaa juuri siinä, jossa intressit ovat ristiriidassa heikompiosaisen kanssa. Tuomioistuimet, poliisi ja vankilalaitos on seinä johon törmää, joka vaaran uhatessa löytää keinot omiensa tukemiseen.

Kerron sille siitä, miten kadut repii meidät auki ja poistaa sen osan, joka olisi kaikkein eniten pitämisen arvoinen: meissä jäljellä olevan lapsen.

Todelliseen tapaukseen pohjaavassa Yökulkijoissa alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on se viranomaisten koetinkivi. Se pitää määritellä joksikin muuksi, vaikka vapaaehtoiseksi. Nyt kun tämän luin, mieleen palaavat loputtomat poliisiväkivallan kuvaukset USA:sta, viimeisimpänä Minneapolisin tapahtumat. Ja se kuinka oleellista on, että luottamus viranomaisiin on vahva ja että ne ovat sen arvoisia.

Ilmestyttyään Yökulkijat nimettiin Booker-ehdokkaaksi, mikä teki Leila Mottleysta listan nuorimman Booker-ehdokkaan kautta aikojen (s 2002). Romaani on noussut myös New York Timesin bestsellerlistalle.

Leila Mottley: Yökulkijat
Nightcrawling, 2022, suomentanut Helka Sivill
Kustantamo S&S, 2025, 350 s

Osaluettu: Tässä vaiheessa klassikon metsästykseni johti taas yhteen keskeytykseen. Lainasin Jane Austenin Arkailevan sydämen innostuneena ajatuksesta, että saan nauttia Kersti Juvan uudesta suomennoksesta. Loistavaan suomentajaan tutustuin luettuani Henry Jamesin Washingtonin aukion samaiseen haasteeseen.

Valitettavasti Jane Austenin kertomat suhdekiemurat eivät kiinnostaneet. Siinä vatvotaan samaan tyyliin kuin nyt tvssä esitettävissä espanjalaisissa saippuasarjoissa. En löytänyt samaa syvyyttä kuin Henry Jamesin psykologisessa ihmismielen kairauksessa. Olisin halunnut innostua Arkailevasta sydämestä. Uudesta suomennoksesta on tehty siveltävän kaunis kirja. Ehkä alkuperäisteos on vain liian kaukana nykyajasta ja sen ajan varakkaan perheen tavat ja ongelmat tuntuvat laimeilta.

Tove Jansson: Kesäkirja

Kansi Piia Aho

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli  hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste. - Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.

Klassikkojahti tuotti tämmöisen vuodenaika-epäsynkronian, luin Tove Janssonin Kesäkirjan keskellä tammikuun kireitä pakkasia. Pieni kirja tuli luettua ja paksumpi klassikko odottaa varsinaista klassikkohaastetta tammikuun lopulla.

Olen lukenut Tove Janssonia vain vähän, en muista Muumeja lapsena lukeneeni, lapsilleni kylläkin. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli minulle läheisempi. Tove Janssonista olen lukenut sekä elämäkerran että vähän aikaa sitten Sophia Janssonin Kolme saarta, Tre öar. Tämä oli onnekas yhteensattuma, koska Kesäkirjaa lukiessani Sophia Janssonin Kolme saarta tuntui häilyvän taustalla ja täydensi sopivasti tunnelmia. Vuonna 2024 Kesäkirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Sophia Jansson jo kuvaili kirjassaan, kuinka tärkeää ja itsestään selvää perheelle oli viettää kesät saaressa mökillä. Kesäkirjassa keskitytään isoäidin ja pojantyttären, Sophian yhdessäoloon. Isää ei aluksi näy missään, ei ole edes ihan selvää, keitä mökillä on isoäidin ja Sophian lisäksi. Kertomuskin etenee heidän näkökulmistaan. Isä tekee koko ajan töitä, usein vielä selin heihin. Saaressa aavan meren sylissä kolme sukupolvea viettää yhdessä ja erikseen kesäpäiviään askareissaan, uiden, kalastellen, puutarhaa hoitaen. Isoäiti ja pikkutyttö pääsevät jutusteluissaan syvällisiin elämisen asioihin. Välillä tulee kränää, sitten tulee taas tyventä. Luvut kertovat kukin pienen erillisen episodin kesäelämästä.

Loppupuolella isä tulee enemmän näkyville moninaisine puutarhaprojekteineen. Isällä on kunnianhimoisia haaveita poppeleista ja värikkäistä kukkaistutuksista. Nykyään ankarasti vastustettu ja kitketty kurtturuusukin saa paljon arvostusta osakseen Janssonien saaressa. Joka seitsemäs vuosi Rosa Rugosa kuoli suolaan ja puutteeseen, mutta sen lapset virkosivat hiekassa eloon ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Isän kotitakkia hajuineen ja seikkailuineen kuvataan isääkin enemmän. Kirjan luvussa Kotitakki se onkin aromeineen ja vuosien varrella kertyneine lisämateriaaleineen mainio näyttö siitä, kuinka saarelainen muuttuu osaksi luontoa.

Kerronta vaikutti alussa töksähtelevältä. Niin äkkinäisesti hypähdetään aiheesta ja ajatuksesta toiseen. Sittemmin sen suorasukaisuus ja äkkinäiset käänteet tuntuivatkin sopivilta tähän saarikertomukseen ja tämän perheen kuvaukseen. Tuli myös draamaa, kuten myrskyilyä sekä reippaan isoäidin ja Sophian yhteinen maihinnousu "johtajan" ostamalle saarelle. Johtajan moisesta jyrkästi kieltävät kyltit tietenkin toimivat parivaljakolle päinvastaiseen toimintaan provosoivina. 

Hienointa Kesäkirjassa on lapsen ja vanhuksen liikuttavasti kuvattu ystävyys. Molemmat opettavat toisiaan ja kaikesta voi nähdä Janssonin perheen lapsia tasa-arvoisina kohtelevan asenteen. Jopa niinkin, että Sophia ihmettelee saatuaan luvan yöpyä teltassa, vaikka on siihen liian pieni. Isoäiti on säilyttänyt lapsen mielen ja uteliaisuuden eikä hänelle siksi tuota mitään vaikeuksia innostua Sophian mielikuvituksen hedelmistä, seikkailuista ja leikeistä. Hetkittäin vanhuus kouraisee ja Sophia muistuttaa pillereistä, isoäidin pitää levätä kun pyörryttää.

Saariston kesä tuoksuu ja myrskyää kirjassa raikkaasti. Osasin siihen hyvin samaistua, kesät saaristossa tähän mennessä ja hamaan loppuun asti viettävänä lukijana.

Kuvitusta mökkikirjastamme

Tove Jansson: Kesäkirja

Sommarboken, 1972, suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1973, 143 s

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta

Vaikuttaisi nimen perusteella myöhäiseltä joululukemiselta tämä P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä, mutta on itse asiassa tulos brittiklassikkojen etsinnästä. Varauslistaltani kirjastosta ei ollut mitään näköpiirissä, joten heittäydyin Helmet lukuhaasteen kohtaan 1: Brittiklassikko. Näitä etsiskellessäni tuli vastaan P.D. James, ei mikään Dickensin tyylinen vanha klassikko, vaan viime vuosisadan rikosromaaneillaan tunnetuksi tullut ja vuonna 1991 Ladyksikin kohotettu kirjailija.

Hyvin brittiläisissä tunnelmissa on vuodenvaihteeni sujunut, kun tätä lukemistoa on täydentänyt Yle Areenasta katsomani Bookish/Kirjakauppiaan tutkimukset. Kaiken nähneet britit vaikuttavat suhtautuvan molemmissa näissäkin teoksissa kammottaviin rikoksiin, murhiin tyypillisellä tyyneydellä ja mustalla huumorilla, käytöstapansa ja malttinsa säilyttäen. 

Jojo, Uhri, Joulupukkimurha, Tyttö joka rakasti hautausmaita, Aivan ihastuttava talo ja Herra Millcroftin syntymäpäivä kertovat lapsuuden, perheiden ja sukujen historiaa, jossa aiemmin on syntynyt parantumattomia haavoja. On koulutraumaa kiusaavan opettajan kynsissä, on täydellistä murhaa, joka kuitenkin jättää jälkensä tekijään, on pahimpien kauhukertomusten kartanoa jouluisine lahjasukkineen takan reunalla, on orpotytön kylmää maailmaa ja vielä pirullisen virkeitä hoivakodin asukkeja. Kosto elää!

P.D. Jamesin, kokeneen kertojan huomaan on helppo istahtaa. Hän tietää mitä tekee ja osaa rakentaa hahmostaan samanaikaisesti ujon ja hämmentyneen, pitkään alistetun naisen ja siinä vääryydessä ovelaksi juonittelijaksi kypsyneen hahmon, punnitusti, tarkasti tärkeät hetket vangiten. Joten kyllä nämä suklaan syönnin lomassa hyvin tuli makusteltua.

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta
Sleep no more: six murderous tales, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2025, 185 s