perjantai 3. huhtikuuta 2026

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

La rencontre, Leonora Carrington et Max Ernst, vers 1939
(photo Gautier Poupeau, Creative Commons)

Kuului voimallista jyrinää ja räsähdyksiä, ja yhtäkkiä seisoinkin padan vieressä hämmentämässä keittoa, jossa oma ruhoni kiehui koivet pystyssä, poristen iloisesti kuin mikä tahansa naudankimpale. Heitin sekaan hyppyselllisen suolaa ja muutaman pippurin ja sitten ammensin kauhallisen graniittikulhooni. Keitto ei ollut yhtä herkullista kuin bouillabaisse, mutta se oli tavallista kunnon lihasoppaa ja maistui kylmällä säällä oikein mainiosti.

Leonora Carrington (1917-2011) oli yläluokkaiseen, katolilaiseen brittiperheeseen syntynyt surrealistinen kuvataiteilija ja kirjailija. Kuten tuosta tiedosta jo voi päätellä, hän pyyhki lapsuuden kotinsa pölyt jaloistaan, suuntasi Meksikoon ja eli sittemmin surrealististen ja muiden taiteilijapiirien keskuudessa. Kuulotorvessa konservatiivisesta synnyinkodista ei ole paljon jäljellä.

Hartaan Jon Fossen jälkeen tulin syöksyneeksi suoraan villin feministin ja anarkistin (ei varmaan mene paljon ohi tämäkään määrite) hengentuotteeseen. Tunnustan Carringtonin läheisemmäksi näistä kahdesta, mutta aika kovaa pyöritystä tässä myllyssä tuli koettua. Onneksi nobelisti Olga Tokarczukin jälkisanat valaisevat kertomuksen metaforia ja yhteyksiä kirjallisiin ja kulttuurisiin traditioihin. Olisi jäänyt paljon piiloon ilman tuota asiantuntevaa osuutta, ainakin siitä feministisestä näkökulmasta, josta OT teosta lähestyy. Tavallinen kuvittelukykyni ei aivan pysynyt Carringtonin mielikuvituksen kyydissä.

Sen vuoksi sen lukeminen edellyttää tiettyä tulkintakompetenssia - ja samalla tekee pilkkaa tästä kompetenssista ja tarjoilee lukijalle kokonaisen liudan mitä oudoimpia ja hurmaavimpia tarinoita. 

Kansi Viivi Prokofjev/Kosmos
Minäkertoja, Marian Letherby on 92-vuotias, kun hän saa hulvattomalta ystävättäreltään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sitä ennen hän ei ole oikeastaan kuullut mitään lähisukulaistensa puheista eivätkä ne häntä kiinnostaneetkaan. Kuulotorvi paljasti jälkipolven  suunnitelmat viime hetkellä, mutta sittenkin myöhään. Niinpä vanhus löytää itsensä keskeltä mitä kummallisinta,Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämää vanhainkotia. Erilliset talot on muotoiltu sieneksi, saappaaksi, majakaksi, muumioksi. Taloja asuttavat vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän höppänöitä omine tarinoineen. Marianin huoneessa suurin osa huonekaluista on maalattu seinälle.

Vanhuksia pitävät kurissa ankara tohtori ja rouva Gambit, sääntöjään rakastavia vanginvartijoita. Heillä on omat kasvatukselliset oppinsa, joihin kuuluu erikoinen liikehdintä, asukkaiden tarkkailu ja arviointi. 

En uskaltanut kysyä, oliko Liikehdintä voimistelua. Olin tavattoman huolissani ja tyydyin nyökkäämään useita kertoja. Olin aikonut nyökätä vain kerran samalla kun suuntasin rouvaan toivoakseni älykkään katseen. Jostain syystä pääni jatkoi hermostunutta nyökkäilyä, ja minulla oli täysi työ saada se tokenemaan. 

Asukkaiden suostumusta harjoitteisiin ei kysellä. Ruokasalin seinän maalaus silmää iskevästä abbedissasta johtaa Marianin salattuun maailmaan, hän löytää nahkaselkäisen kirjan nunnan elämästä. Surrealistiset seikkailut seuraavat toistaan, mukana on temppeliritareita ja Graalin maljaa, kyseessä ei ole sen vähempää kuin maailman vallankumous. Pelastava enkeli Carmella on avainhenkilö tapahtumien vyöryessä vanhojen naisten valtaa vahvistavaan suuntaan. Hän kurvaa paikalle violetissa limusiinissaan eikä hänelle mikään este ole ylivoimainen raivattavaksi. 

Kuulotorven vanhat naiset sankareina ovat vapaita miesten arvottavasta katseesta, heitä ei voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Tapahtumien käänteissä myös Gambitin vanginvartijapariskunta katoaa maisemasta. Niinpä naisille avautuu maailma kaikkine väreineen ja mahdollisuuksineen. Siinä ei ole mitään rajoja, maapallon navatkin voivat kääntyä uusiin asentoihin. Silmää iskevä abbedissa päihittää temppeliherrat ja piispat. 

Olga Tokarczuk toteaa kertomuksen kannustavan naisia uskaltamaan kulkea vastavirtaan. Feministinen tulkinta avautui oikeastaan vasta hänen jälkisanoistaan, anarkismin ja vanhojen naisten välinpitämättömyyden kaikenlaiselle miellyttämiselle olin kyllä tässä lukenut. 

Kuulotorvi on kuvitettu kirjailijan pojan juoneen liittyvillä piirroksilla, jotka myös antavat piutpaut perspektiiville tai muille rajoitteille. Surrealismiin olen tutustunut  toistaiseksi vain maalaustaiteessa. Ehkäpä tämä on sitä. Aiemmin lukemistani tuli mieleen ensinnä lapsuuden Paroni von Münchhausenin  seikkailut ja aikuisena lukemistani Octavio Pazin novelli Elämäni aallon kanssa, mutta se taitaakin olla lähinnä vertauskuvallinen hullun rakkauden kuvaus. Tyylillisesti mieleen tuli myös mainio Tristram Shandy jonka lukemisesta kyllä nautin enemmän. Se ei karannut ihan Kuulotorven tapaisiin sfääreihin, oli helpommin lähestyttävä ja siksi hauskempikin.

Tekisi mieli käyttää Leonora Carringtonin ideaa syntiinlankeemuksen kuvauksesta. Hän oli laittanut sen jossain julisteessa kokonaan uusiksi: siinä Aatami ja Eeva ojentavat kumpikin omenan toisilleen. Kuinka tasa-arvoista! Laitankin tähän toistaiseksi ainoan surrealistisen maalaukseni. Nelijalkaisella kanalla on oma tarinansa.




Leonora Carrington: Kuulotorvi
The Hearing Trumpet, 1974, suomentanut Kristiina Drews
Kosmos/WSOY, 2025, 197 s




sunnuntai 29. maaliskuuta 2026

Jon Fosse: Aamu ja ilta



Norjalaisen, vuoden 2023 nobelistin Jon Fossen teoksessa Aamu ja ilta, aamu on oikeastaan prologi ja ilta on se varsinainen kertomus. Niin se on elämässäkin, elämän aamussa et tiedä mitään siitä mikä on tulossa, elämän illassa käännyt katsomaan taakse kaikkea koettua. Olain ja Martan toinen lapsi on syntymässä. Olai tietää jo ennen syntymää, että lapsi on Johannes. Syntymän hetki on ensimmäinen elämän dramaattisista hetkistä, toinen on kuolema. Toisessa luvussa Johannes on kuolemassa. Näiden kahden tapahtuman varaan Fosse jännittää tarkastelukulmansa.

Mietteliäs, kiireetön kertomus seuraa illassa vanhan Johanneksen yksinäistä viimeistä päivää, jossa ajatukset risteilevät vapaasti assosioiden avioliitossa Ernan kanssa, heidän seitsemän lapsen perheessään, parhaan kaverin Peterin kanssa tehdyissä kalastus- ja ravustusretkissä. Johanneksen arkisia toimia kuvataan ensinnä läheltä, aamutupakkaa, kahvihetkeä, pohdiskelua lähtisikö länsipoukamaan veneelle. Peterin hiukset pitäisi leikata, ajatus toistuu uudelleen ja uudelleen, vaikka Peter on jo kuollut. Kaverukset ovat aina leikanneet toistensa hiukset. 

Tajunnanvirtaa ennen tajunnan lopullista katkeamista. Toistuva kuvio tajunnan himmetessä on näky siimasta ja pilkistä, joka ei suostu uppoamaan. Kalastaja Johannes kokee tilanteen hämmentävänä. Ystävä Peter kommentoi, meri ei halua sinua. Johannes kelluu unen ja valveen välillä antaen hiljalleen yhä enemmän myöten sille, ettei tunnista uuden outoa olotilaansa. Olo on kevyt, esineet saavat ympärilleen kultaista hohdetta.

Hengellisyyden kokemuksen aistii sekä aamussa että illassa. Johannes näkee kirkasta valoa, kun hän astuu kuolleiden läheistensä seuraan. Aamu ja ilta luo kuvan harmonisesta elämän päätöksestä. Johannes hämmentyy läheisten kuolleiden kohtaamisesta, he valmistelevat hänen mieltään. Hetkeen ei kuulu pelkoa tai kauhua, vaan ystävällistä vastaanottoa. Läheisistä ihmisistä elämän aikana ja heistä kuolleina heijastuva rakkaus kantaa loppuun asti. Mystinen läpikuultavuus alkaa lisääntyä elämän irrottaessa otettaan ihmisestä. 

Voi olla näinkin, sen jokainen näkee aikanaan. Teoksen omalaatuinen tunnelma ja virtaava välimerkitön teksti vei mukanaan. Siinä oli helppoa olla ja tunnelma rauhallisessa elämän ja kuoleman välitilassa välittyi oudossa valossaan. Jotain samaa kuin tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalauksissa, niiden interiöörien seesteisessä hämyssä.

Olen tyytyväinen, että Aamu ja ilta on pienoisromaani. Kun en jaa uskonnollista näkemystä ikuisesta elämästä ja sielun siirtymisestä toiseen olomuotoon, en olisi tätä sinänsä kaunista ja lohdullista tunnelmointia pidempään jaksanut. Minua ei masenna ajatus oikea-aikaisen eli pitkän elämän päättymisestä kuolinhetkeen, ruumiin häviämisestä luonnon kiertokulkuun ja sielun sen mukana.

Jon Fosse: Aamu ja ilta
Morgon og kveld, 2000, suomentanut Katriina Huttunen
WSOY, 2024, 120 s



keskiviikko 25. maaliskuuta 2026

Juhani Brander: Amerikka

Kansi Martti Ruokonen

Mummo istuutui kelkalle ja Kaarlo potki jalallaan vauhtia. Mummo hyräili jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Hän kuuli sanat veemäisen vanha friidu ja akkain lait. Kirkonkylä jäi taakse ja piipuista nousevat savut kiertyivät yhdeksi savuksi, joka yhdenmukaistui korkeimmasta kohdastaan, suipponi ja oheni, mitä ylemmäs sen pää kiiri.

Amerikka edustaa Juhani Branderin romaanin päähenkilölle, mummon kanssa elelevälle pojalle, Kaarlolle haavetta. Se kertaa sitä kultamaan kuvastoa, jota se suomalaisille menneinä aikoina aina on toistanut; terveitä ja vauraita ihmisiä, onnea, lämpöä, valkoisia hymyjä. Sen lisäksi se on Kaarlon mielessä myös kadotetun äidin uusi kotimaa, sillä näin on mummo hänelle kertonut. Ollaan sodan jälkeisessä Suomessa 1950-luvun alkupuolella, jossain Lounais-Suomen saaristokunnassa, Eden ja myöhemmin Lukolan saari ovat fiktiivisiä nimiä. Sen sijaan myöhemmin vastaan tuleva Omenaisten (tai Ominainen) saari on synkän maineen ja kummitusjuttujen lähde, rikollisten hautapaikka Nauvon kunnassa.

Mummo on äidittömälle pojalle ainoa vanhempi ja erikoinen sellainen, anarkistinen ja kiroileva boheemi kirppuineen. Kuitenkin myös pojalle lempeä ja rakastava. Poikaa kiusataan koulussa, hän on köyhä ja likainen, mutta pääsyy on syntyperässä; isä on saksalainen sotilas. Kertomuksen välikkeissä avautuu näkymiä siihen aikaan. Ensimmäisessä luvussa suomalaiset naiset lähtevät yhdessä saksalaisten miesten kanssa kohti Saksaa eikä siinä käy hyvin. Rakas päiväkirja -sivujen takaumissa Aino kuvaa rakastumistaan Hermaniin.

Kaikkea ei historiasta kerrota, mutta se selviää, että mummo yhteisöstä erillisenä tyyppinä näyttää lähteneen Helsingin Töölöstä keskelle lounais-suomalaista maaseutumaisemaa ja päätyneen lähes keppikerjäläiseksi mökinrötiskön mummoksi ja koulupojan huoltajaksi. Suuvärkkeineen hän on kuin jokin kalevalainen akka karulla maaseudulla. Hän opettaa kunnioittamaan luontoa ja sen muita eläjiä. Ja tekee joulukuusen tähden vanhoista alushousuistaan.

Yhteisö elää kaskiviljellen, nuotalla kalastaen, viinaa latkitaan ja kirkossa käydään katumassa. Paitsi mummo ei kadu, hänellä on omat loitsunsa kirkon hautuumaalla. 

Isä meidän, joka veit heidät kaikki. Pyhitetyt olkoot heistä kupeitteni hedelmät. Anna heille sija luonasi. Tulkoon minun taivastoiveeni, jossa ovat minua vastassa kun tyhjää potkaisen. Ei tarvitse olla muita, ei edes enkeleitä. Olen allerginen höyhenille. Siskoni voi yrittää, ei niin väliä. Päätä sinä. Tiedät, että minua sapettaa niin perkeleesti, että venäläinen tappoi poikani puhumattakaan...

Koulussa lapset kiusaavat, mutta löytyy ihastuskin. Kaarlo laskee Leenan kanssa mahakelkassa. Aikuistenkin joukosta löytyy mummon lisäksi tukija, raamikas Sakari, joka asuu yksin ja herättää väessä ihmetystä. Ajankuvaa maalaa ovelta ovelle kulkeva kaupustelija.

Vähäväkisen kansan kuvauksessa on sympatiaa ja nostalgiaa, joka liittyy sen tapaan elää läheisessä yhteydessä luontoon. Miesten viinapäiset tappelut vain eivät vetoa mummon lämmöllä kasvattamaan poikaan. Sakarissa silakan troolikalastus herättää ärtymystä, kuten mikä hyvänsä teko, jossa luontoa hävitetään ylivoimaisella tavalla. 

Luontokuvaus saakin kertomuksessa yhä enemmän tilaa ja lähenee runokielistä henkistymistä, kun Kaarlo joutuu ajan myötä ottamaan vastuuta itsestään ja päättämään, mitä tehdä elämällään ennen kuin muut tekevät sen päätöksen hänen puolestaan. Vaikka hän onkin kuin meren rannan kuutti, jonka emo on ammuttu.

Kieli on hyvällä tavalla vanhanaikaista, selkeää ja rauhallista tehden kokonaisuudesta harmonisen. Mummon särmikäs hahmo tuo kuvaan tarpeellista huumoria ja yllätyksellisyyttä. Kaltoin kohdeltujen naisten historiasta nousivat lukiessa mieleen Seilin saaren naiset ja panteistisesta luontosuhteesta Aki Ollikaisen Pastoraali. Kaarlon soutumatkalla kohti Amerikkaa saattoi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatuksetkin poiketa mielessä.

Juhani Brander: Amerikka

WSOY, 2023, 303 s


torstai 19. maaliskuuta 2026

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä


Kävin Pakistanissa, Lahoren kaupungissa luullakseni. Se on kirjailija Mohsin Hamidin synnyinkaupunki ja hänen itseapukirjan satiiriksi mainitun teoksensa Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä nimeltä mainitsematon kaupunki. Tarina kulkee myös toisessa nimeltä mainitsemattomassa suurkaupungissa meren rannalla, joka taas lienee Karachi. 

On epäilemättä ollut herkullista kirjoittaa satiiria selfhelp-kirjasta, jonkalaiset länsimaissa kuuluvat vaurautta metsästävän keskiluokan lukemistoon, kun päähenkilönä on köyhän maan varattoman perheen poika, joka syntyy pienessä maalaiskylässä. Satiiri hälvenee loppua kohden vaihtuessaan melankolisen luopumisen sävyyn. Ironisen huumorin läpitunkema ryysyistä rikkauksiin -kuvaus sukeltaa maailmaan, joka saattaa olla täydellinen vastakohta länsimaiselle, ainakin pohjoismaiselle yhteiskunnalle. 

Kirjailijan mukaan itseapu-kirja on looginen mahdottomuus, ellei sellaista kirjoita itse. Luet itseapukirjaa, jotta sen kirjoittaja voisi auttaa sinua. Niinpä päähenkilöstä käytetäänkin yksikön toista persoonaa. Lukujen otsikot listaavat ohjeita ja seuraavat päähenkilön elämän polkua: Muuta kaupunkiin, Hanki koulutus, Älä rakastu...ja viimeisenä Pidä varalla poistumisstrategia. 

Kaupungin vähäosaiset karaisevat immuunijärjestelmäänsä tyytymällä vesijohtoveteen, mikä joskus verottaa heidän joukkojaan etenkin lasten ja terveysongelmista kärsivien segmenteissä. Vauraat kaupunkilaiset ovat siirtyneet pulloveteen, ja sitä sinä ja kaksi työntekijääsi heille ilolla toimitatte. 

Ensimmäisessä työpaikassaan poika kaupittelee säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Johdonmukaisesti bisnes laajenee pullovesifirmaksi, jossa pullovettä valmistetaan pilaantuneesta vesijohtovedestä pullotettuna käytettyihin muovipulloihin.

Anonyymi Sinä on aktiivinen ja määrätietoinen poika, nuori mies ja vanhus. Hänen joka askeleessaan tuntuu vahvasti koettu ja nähty aasialainen kaupunki, vaarallinen ja sykkivä metropoli, jossa kukaan ei kuvittele saavansa mitään ilmaiseksi eikä ilman vaikutusvaltaista verkostoa, lahjontaa ja kiristystä. Sen seurauksena vaurastumaan onnistunut joutuu palkkaamaan asemiehiä turvakseen tai muuten pahin kilpailija panee omat asemiehensä töihin.

Vihreälle oksalle kivunnut mies on suvulleen siunaus, hän vetää perässään lähisukua. Kaikessa on kuitenkin riskinsä eikä lojaaliuteen voi tässä kamppailussa luottaa. Hamid kertoo julmatkin käänteet lakonisella ironialla. Roistojen keskellä sankari on roistoista rakastettavin: elämänikäinen romanssi, kaunis tyttö haaveiden keskipisteenä, jatkuu milloin etäämpänä, milloin lähempänä kuin sitkeä rikkaruoho pölyisen maantien reunalla. Köyhällä, kummallakaan heistä, ei ole aikaa rakkaudelle niin kauan kuin materiaalinen jahti on käynnissä. Paikalliseen tapaan varakas mies näyttää varakkuuttaan myös nuoren vaimon kautta, mutta miehen sydän on varattu.

Sankari lyö rahoiksi ja samalla matkalla kohti menestystä Hamid kuvaa maansa kaoottista kehitystä, metropolin rikkaiden vartioituja taloja, korruptoitujen virkamiesten tapoja pysyä virran mukana ja menestyksen hintaa, kun rikkaan miehen omaisuudelle on ottajia kärkkymässä selän takana. Rakkaus vain kestää.

Mohsin Hamidin perin pohjin tuntema maa tapoineen avautuu määrätietoisen miehen tien varrella. Köyhyydessä kasvanut mies ei hämmästy mistään ja ehtii pitkälle. Maailman pulssi sykkii rahasta. 

Kirja ilmestyi vuonna 2013, ennen tämän hetken globaaleja kriisejä, ja kaikki näyttääkin jollain tavoin rauhallisemmalta, jopa Pakistanissa, tuohon aikaan. Siihen vaikuttanee myös kertomuksen elämänkaari-kuvaus; ihmisen aika on rajallinen ja se tuo mukaan ripauksen zenbuddhismia.

Nautin Mohsin Hamidin terävistä ja hauskoista havainnoista, jotka vahvan  paikallisvärin ohella kuvaavat pätevästi modernia maailmaa ja inhimillisiä suhteita. Minulle ei Hamidin kirjasta tullut mieleen Salman Rushdie eikä Arundhati Roy, naapurimaa Intian kuvaajia, mutta tyylillisesti lähimpänä Adigan Valkoinen tiikeri. Kiitos ja kumarrus Jaakko Kankaanpäälle loistavasta suomennoksesta!

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä
How to Get Filthy Rich in Rising Asia, 2013, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2013, 221 s





lauantai 7. maaliskuuta 2026

Suvi Ratinen: Pakolainen

                
                                                                    
Kansi Piia Aho


Onko genre fiktio, autofiktio vai biofiktio, eipä sillä ole lukijalle lopulta niin väliä. Hyvän erottaa, viis lokeroista ja etiketeistä, voi vain nauttia kirjasta. Se on Pakolaisen lukijalle vaivatonta. Suvi Ratinen on kirjoittanut vaikuttavan teoksen Aino Kallaksen,  suomalais-virolaisen kirjailijan, nykyään arvostetun klassikon elämästä hänen päiväkirjojensa, kirjeenvaihtonsa ja kattavan lähdeaineiston pohjalta. 

Pakolaisen aseman Kallas joutui kokemaan Viron menetettyä itsenäisyytensä toisen maailmansodan jälkeen. Vapautensa  ja itsenäisyytensä menettivät myös maan kansalaiset, toiset miehitysvallan vankileireillä tai kodeissaan sortotoimia peläten, toiset vieraassa maassa pakolaisina. Aino Kallakselle vieras maa oli Ruotsi. Tukholman elementtitaloista löytyi koti hänelle ja hänen viidestä lapsestaan toiselle eloon jääneelle, Virvelle lapsineen. Nuorin poika Hillar oli jäänyt Lontooseen, jonne perhe ennen sotaa oli muuttanut suurlähettiläs Oskar Kallaksen mukana. Kolme muuta lasta kuoli traagisesti, Lembit vauvana, Sulev teki itsemurhan välttyäkseen Neuvostoliiton palvelukselta, Laine kuoli venäläisen sotilaan vahinkolaukaukseen. 

Pakolaisessa biofiktio toteutuu onnistuneesti. Aino Kallaksen henkilökohtaiset ajatukset on tuotu lähelle, mutta akvarellin omaiset väläykset vanhuudesta nuoruuteen Suomessa, perhe-elämä Virossa ja poliittisten myrskyjen tuomat muutokset kuohuvat irrallisina muistikuvina. Päähenkilö esiintyy hän-persoonassa, mikä tuntuu viisaalta ratkaisulta; säilyy pieni etäisyys omaelämäkertaan.

Yhtäkkiä meri tuntuu vieraalta ja torjuvalta, aivan kuin sen vapaus, sen vihreys ja suuruus ei kuuluisikaan heille vaan näille toisille ihmisille, näille värilyhtyjen alla samppanjaa juoville tukholmalaisillle, aivan kuin meren pinnalla läikkyvät kultaiset heijastuksetkin kuuluisivat vain ihmisille, jotka kuuluvat tähän kaupunkiin ja tähän maahan, ovat aina kuuluneet ja saavat elää täällä vapaasti ja joilla on oikeus ja mahdollisuus tähän kaikkeen

Pudotus arvostetun kirjailijan, diplomaatin asemasta on jyrkkä. Eikä suomalais-virolaisen pakolaisen kohdalla ole kyse vain statuksesta, vaan pelosta joutua sodan voittajan ja hävinneen osapuolen politiikan välikappaleeksi. Oskar ja Aino Kallas pyrkivät Suomeen vuonna 1944, mutta heidät ohjattiin Ruotsin laivaan Turussa.  Suomessa pelko päätyä Siperiaan Neuvostoliiton valvontakomission vaatiessa kansalaistensa palautusta on todellinen. Ruotsissakin toivotaan pakolaisten palaavan kotimaahansa. Otavan toimitusjohtajakin suosittelee Kallasta pyrkimään Ruotsin kansalaiseksi. Inkeriläiset on jo pakkopalautettu.

Pahimmillaan Aino Kallas joutui tuuliajolle sekä pakolaisena Ruotsissa, poliittisesti ei-toivottuna synnyinmaassaan että Virossa kirjailijana, sillä eihän hän suomalaisena voi kuvata uskottavasti virolaisen nuoren miehen mieltä... Kirjailijat ovat kauan joutuneet puolustautumaan kulttuurisen omimisen syytteeltä eläytyessään kirjoitustyössään jonkun vääränä pitämällä tavalla. Viro on kuitenkin maa, jossa Aino Kallas kasvatti lapsensa ja kirjoitti. Tarton ja Tallinnan koti sekä Hiidenmaan kesäpaikka jäi toisten asuttavaksi. Sinne jäi myös iso osa perheen varakkaamman Lontoon-ajan hankinnoista.

Kallaksen suhde Tukholmaan jää viileäksi; se on pelkkä hätäsatama ja hänen vakavasti sairastuneen tyttärensä uusi kotikaupunki. Hän ei pidä tuosta hygieenisestä ja raunioitumattomasta kaupungista.

Kirja seuraa kirjailijan päiväkirjojen kautta hänen vanhenemistaan ja itsetutkiskeluaan. Luopumisen tunnelma huokuu kaikkien menetysten muistamisessa. Hän tuntee syyllisyyttä perheenäidin roolistaan, joka oli jatkuvassa ristiriidassa kirjailijuuden kanssa. Rakkauselämän intohimot on toinen alue, joka sotii normeja vastaan eikä hän kaihda siitä kertomista julkaistuissa päiväkirjoissaan. Suvun naisten historiassa on tavattu polygamiaa, sillä hän yrittää ymmärtää ja selittää itselleen omaa rakastumisherkkyyttään.

Kaikista suurin rakkauksista on jo aikaisin julkisesti tiedetty suhde Eino Leinoon, joka aiheutti Oskar Kallakselle kärsimystä. Sitä ei Aino kadu, se on liian totta. Avioliitto ja aviomies on siinä vaiheessa jäänyt tunnetasolla toiseksi. Ei Eino Leinokaan ihan loppuun asti näytä vastanneen rakkauksiinsa täysillä heittäytyneen naisen haaveisiin.

Suvi Ratinen kirjoittaa Aino Kallaksen vanhuusiän muistoista eläytyvästi, ja vangitsee kirjailijan mielenliikkeet herkästi välistä runonomaiseen rytmiin vaihtuvalla tyylillä, joka istuu aiheeseen loistavasti. Kirjailijan muotokuva piirtyy menneisyyden usvasta inhimillisine piirteineen, välistä itsekkäänä diivana, välistä synnyinmaalleen katkeroituneena, neljä lasta traagisesti menettävänä ja heistä loppuun asti huolestuvana vanhuksena. Monia rakkauksia on tullut ja mennyt.

Kuinka tosi tämä kuva kaikissa yksityiskohdissaan on, se ei ole oleellista. Suvi Ratinen on kirjoittanut hienon kirjan, joka saa ajattelemaan paitsi Aino Kallaksen vaiherikasta elämää myös sitä myrskyisää merta, jolla kaikki maailman pakolaiset ajelehtivat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Otava, 2025, 332 s




lauantai 28. helmikuuta 2026

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s





keskiviikko 25. helmikuuta 2026

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina


Ei tämä ollutkaan ensi tutustumiseni Karin Alvtegen -nimiseen ruotsalaiseen dekkaristiin, kuten kirjastossa muistin. Olen näköjään lukenut häneltä Petos-nimisen rikosromaanin. Se vaikuttaa olleen ihan kohtuullinen dekkarikokemus. Todennäköisessä tarinassa ei kuitenkaan ratkota rikoksia, vaan kuvataan tapahtumia erään avioeron jälkimainingeissa ja kerrataan mennyttä perhehistoriaa. Norlantilainen kyläyhteisö toimii taustana ihmisiä repiville kriiseille.

Pohjois-Ruotsin Norlannissa sijaitsee entinen kartano, nykyinen hotelli, joka on Tukholmasta lapsuutensa kesien maisemiin muuttaneen Helenan toteutunut haave.  Elämänmuutos on vaatinut veronsa, aviomies Martin on saanut loputtomasta rehkimisestä maaseudulla tarpeekseen ja palannut Tukholmaan uuden rakastettunsa kanssa. Helena ja teini-ikäinen tytär Emelie ovat jääneet Norlantiin. Entisen avioparin suhde on tulehtunut, Emelie on vetäytynyt murrosiän mykkyyteen, hotellin remontointi on kesken. Helenan ainoa ystävä on naapurin Anna-Karin, topakka täti, joka puolestaan riitelee pihan toisessa rakennuksessa asustavan veljensä ja kälynsä kanssa perintötalon tulevaisuudesta. 

Metsän siimeksessä vanhassa mökkirötiskössä asuu kylähulluna pidetty harmaapartainen Verner, vanhoja tavaroita keräileva taiteilijasielu, joka väläyttelee poikkeuksellisia, synestesiasta syntyviä aistimuksiaan ja tulkitsee ne selvännäkökykynä. Erityiskykynsä hän tuo esille töksäyttävän totuudenpuhujan tyyliin, mikä entisestään vahvistaa naapuruston ennakkoluuloja. Ei niin, että ukko siitä välittäisi.

Hotellille saapuu suunnittelemattomasti omia teitään Anders, upporikkaaksi bisnesmaailmassa edennyt opettajan poika, joka kaiken materiaalisen saavutettuaan kärsii merkityksettömyyden tunteesta eikä hänen läheltä piti-auto-onnettomuutensa vaikuta edes tapaturmalta. Anders on tottunut hoitamaan kaiken rahalla eikä Vernerin omistama Beatles-kitara voi olla poikkeus. Mies ei enää ole kiinnostunut näyttämään rikkauttaan, vaan pitää taustansa kätkössä ja jää sen sijaan hotellille auttamaan remontissa.

Maaseudun idylliin kätkeytyy tässäkin maisemassa paikallisriitoja, ja pienessä yhteisössä vallitsee muutenkin erilaista ja uutta vieroksuva ilmapiiri. Helenan itselleen asettama ehdoton vaatimus pärjätä tyttären ja hotelliprojektin kanssa saa selityksensä oman äidin alkoholismista. Mikään sen tapainen ei enää saa toistua hänen perheessään.

Suhteiden ja tunteiden tempoillessa kuullaan synestesian ohella kvanttimekaniikan luentoja (ne tulevat Andersin fysiikanope -isältä), jotka liitetään yllättävästi Vernerin oivalluksiin harvinaisesta näkökyvystään. Tämä hyppy korkeampiin sfääreihin pienine esitelmineen teki vaivaannuttavan  pseudotieteellisen vaikutelman. 

Alvtegen kirjoittaa rutiinilla ja luonnostelee samoin henkilönsä, mutta tarina ei syvene. Todennäköinen tarina ei jättänyt muuta jälkeä kuin pientä ihmetystä noista yrityksistä lujittaa sitä jollain kvanttimekaniikalla. Psykologista analyysia kirja tarjoilee turhankin anteliaasti. Kirjailija ei luota lukijan päättelykykyyn, vaikka tyyppitapaukset eivät kovin kummallisia ole.

Norlantilaiset maisemat toivat mieleen samoilla seuduilla liikkuvan Kurjet lentävät etelään, joka on oikeastaan tyylillisesti täydellinen vastakohta Todennäköiselle tarinalle.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
En sannolik historia, 2010, suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY, 2012, 308 s



Ilmeisesti tällä erää viimeisen kauniin talvipäivän kunniaksi otos läheisestä metsiköstä. Niin kaunista, että pyörtyminen oli lähellä. 


perjantai 20. helmikuuta 2026

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929


Saattaa olla hyväkin tilanne lukea maineikkaiden filosofien teeseistä ankaran influenssan (?) kourissa. Varsinkin jos lukee Ludwig Wovonmannichtsprechenkanndarübermussmanschweigen Wittgensteinin metafyysisistä fenomenologian mietteistä, tokkurainen tila toimii hyvänä verukkeena - kun ei aina kytke. Filosofi itsekin, Wolfram Eilenberger tarjoilee kuitenkin haastavat ajatukset sellaisella kevyen henkevällä, lämpimällä tyylillä, että filosofeja lukee hartaan raukeuden vallitessa sohvalla. Oleminen kohti kuolemaa Heideggerin tapaan tuntuu jotenkin läheiseltä. 

Mutta olisi syvä väärinkäsitys tulkita, että Heideggerin käsitys täälläolosta kuolemaa kohti olisi jonkinlainen kehotus itsemurhaan. Se, joka päättää elämänsä oman käden kautta, luopuu lopullisesti kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka kuolemaa kohti olemiseen sisältyivät. Tätä prosessia, jossa jatkuvasti tartutaan mahdollisuuksiin päättäväisesti, Heidegger nimittää olemassaoloksi.

Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 kohdistaa katseen ensimmäisen maailmansodan - enkö nyt pääse tuosta ajasta?? - jälkeiseen henkiseen tilaan ja aatevirtauksiin sodan hävinneessä Saksassa. Siinä toimivat valon näyttäjinä neljä aikalaisajattelijaa: Ludwig Wittgenstein, Walter Benjamin, Ernst Cassirer ja Martin Heidegger. Yhtä heistä kutsutaan sittemmin jumalaksi, toista kuninkaaksi.

Taikurien aika jakaantuu seitsemään kronologiseen lukuun. Kussakin jaksossa reaalimaailman tapahtumat myllertävät eteenpäin filosofien painiskellessa ankarasti ideoidensa parissa. Euroopassa kuohuu, Saksa kulkee kohti uutta katastrofia, mutta Berliinissä ja Pariisissa juhlitaan. Juutalaiset suuntaavat pois Saksasta. 

Nuorten miesten olemiseen ja olevaisuuden pohdintaan sekoittuvat keskinäiset suhteet, perhesuhteet, rakastumiset sekä huolet toimeentulosta ja asemasta yliopistollisessa maailmassa. Kunnianhimoa saada teesinsä julkisuuteen on jokaisella, itseluottamusta myös. Kamppailu jalansijasta ja tunnetuista tukijoista on jatkuvaa. Jokaisen arjen kuvaukset ja omat polut tekevät kirjasta kiinnostavan ihan yleisenäkin historiateoksena. 

Raivatessaan omaa tietään opiskelijoista auktoriteeteiksi he luonnollisesti ryhtyvät kumoamaan historiallisten esikuvien ajatuksia, kuten Rene Descartesin kartesiolaisuutta, jota vastaan Heidegger polemisoi. Kantin ja Goethen perintöjä kukin arvioi uudelleen.

Erääksi kliimaksiksi nousee Heideggerin ja Cassirerin väittely vuonna 1929 Sveitsin Davosissa - paikalla on totisesti perinteitä! - omilla teeseillään, kun molemmilla jo on nimeä. Dramaattisesti Heidegger vaikuttaa poistuvan voittajana ja uuskantilaiseksi tunnustautuva Cassirer poistuu lopulta maasta. Heidegger liittyi muutaman vuoden sisällä natsipuolueeseen. Takana perheenisällä on intohimoinen rakkaussuhde juutalaisen Hannah Arendtin kanssa. Ernst Cassirer on vakain ja rauhallisin filosofeista. Heidegger ei pääse myöhemmin maineestaan natsien hännystelijänä - vaikka natsit aikanaan epäilivät häntäkin, kuten kurissa ja järjestyksessä marssivat aina itsenäisiin ajattelijoihin suhtautuvat.

Kirjassa on valokuvaliite
Filosofeista Ludwig Wittgenstein vaikuttaa omaa eriskummallisuuttaan jäävän yksinäisimmäksi. Hän on jo etukäteen harmissaan ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää itseään. Se ei estä hänen päätymistään jumaloiduksi filosofiksi Cambridgeen.

Mikäli lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta arvosta, se ei voi olla mitään tiedettä. Mitä se sanoo ei lisää missään mielessä tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en henkilökohtaisesti voi muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.

 

Kieli ei missään tapauksessa palvele maailmassa tapahtuvaa viestimistä vaan olemisen paljastumista. Tämä Benjaminin paljastumis- ja valaistumistapahtuma jäi hieman hämäräksi, olisin tarvinnut lisää valoa...Filosofin vaikea elämä herätti suurta myötätuntoa. Hän seikkailee pitkin Eurooppaa eikä saa raha-, kirjoitus- tai rakkausasioitaan kuntoon. Oli ilahduttavaa, että hänkin sai hetken lepoa lukemalla mainiota  Tristram Shandy romaania. Benjaminille on ollut raskasta seurata latvialaissyntyistä rakastettua Aisja Lācisia ja kaiken lisäksi joutua jakamaan hänet toisen kanssa. Lopulta Walter Benjamin pakenee natseja ja tekee itsemurhan Pyreneillä. 

En nyt aina oivaltanut, mihin kukin ajattelija kulloinkin tähtäsi, mutta virkisti, jopa ylevöitti nuutunutta minuuttani pohtia olemisen kysymyksiä ja heittäytyä kielifilosofisiin pohdintoihin, joita asiantuntijapiireissäkin saatetaan arvioida kutkuttavasti asteikolla potaskasta nerokkaaseen. Sen lisäksi Eilenberger on helpottanut filosofian pähkinöiden pureksimista pilkkomalla niitä selkeisiin osakysymyksiin - tyyliin Miksi maailmaa ei ole olemassa - kunkin omimpia teesejä esitellessään. Kirjan ilmava taitto ja lyhyet luvut napakoine otsikoineen innostavat eteenpäin. Tommi Uschanovin suomennos on niin selkokielinen kuin vain voi olla.

Wolfram Eilenberger osaa asiansa ja osaa myös kirjoittaa siitä kiehtovasti. Olin häneen jo tutustunut vallan toisessa genressä, nimittäin kirjassa Minun suomalainen vaimoni.

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929
Zeit der Zauberer. Das grosse Jahrzehnt der Philosophie 1919–1929, 2018,  suom. Tommi Uschanov
Siltala, 2019, 399 s


keskiviikko 18. helmikuuta 2026

Loistava filmatisointi: The Death of Bunny Munro - Kirjasta Nick Cave: Bunny Munron kuolema



Luin Nick Caven karsean rappiokuvauksen 2017 tammikuussa. Romaani on moraliteetti naistenkaataja-alkoholisti-isästä, kosmetiikan myyntimiehestä ja hänen pikkupojastaan, isäänsä varauksetta ihailevasta Bunny-Juniorista. Nyt oli ihan pakko täydentää tämä teksti, sillä katsoin siitä tehdyn tv-sarjan The Death of Bunny Munro. Se edellytti tilausta Skyshowtime-nimisestä sovelluksesta.

Näyttelijät - isänä Matt Smith, poikana Rafael Mathé - tekevät loisteliasta työtä. Varsinkin tietosanakirjaansa mukana kantava pikkupoika on hellyyttävä isänsä repliikkejä opettelevana, isäänsä varauksetta rakastavana lapsena. Ne isään kohdistuvat silmäykset täynnä luottamusta ja ihailua, hiljalleen harvenevat.

Kuinka Bunnysta on kasvanut holtiton seksiriippuvainen ja alkoholisti, sekin näky aukeaa koruttoman kylmäävänä. Vanhemman välinpitämättömyys kylvää satoa monessa sukupolvessa. - TV-sarja on hienointa näyttelijätyötä, raastavinta elokuvaa mitä olen vähän aikaan nähnyt.

---------------------------🐰🐰🐰------------------------------ 12.1.2017 

Charlotte ulvoo naurusta ja painaa kädet suulleen, osoittaa sitten Bunnya ja huudahtaa: 'Uskomaton tyyppi!'
'Niin kuulemma', Bunny sanoo.
'Mistä sinut on oikein kaivettu esiin?'
'Miten niin?'
'Sinut pitäisi palsamoida ja asettaa näytteille eläinmuseoon.'

Katsoin muutama ilta sitten tv:stä elokuvan Hesser. Siinä hevinuorukainen asettautuu asumaan kaaoksessa olevaan kotiin. Kaaos kodissa johtuu äidin kuolemasta. Isä on masentunut, mummu vanha ja väsynyt ja perheen noin 10-vuotias poika palaa aina koulusta hämärään, likaisten astioiden kotiin, jossa kotiväki on samassa asennossa kuin lähtiessä. Hesser saa aikaan paitsi lisää tuhoa myös liikettä.

Asetelma piittaamaton isä ja nuori poika toistuu Nick Caven romaanissa. Holtittomuus ja pojan yritykset sinnitellä kaikesta huolimatta ovat yhteisiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvat. Bunny Munron kuoleman osat on nimetty Pelimies - Myyntimies - Kuollut mies. Bunny Munro, kauppamies on paitsi kanimainen tiheässä parittelun tarpeessaan myös sikamainen sikailussaan. 'Laadukkaita kauneustuotteita' ovelta ovelle kaupitteleva Bunny on nimittäin pahasti alkoholisoitunut, seksuaalisesti häiriintynyt, kävelevä paalutuskone, joka jos ei ole naimassa, niin runkkaamassa tai seuraavaan aktiin suunnistamassa. Kaikkialla, missä ajelee keltaisella Fiat Puntollaan hän näkee ihania vaginoita, sekä tuttuja että uusia tuttavuuksia, ja julkkisten ihanuuksia, kuten esim Kylie Minoguen tai kaikkein pyörryttävimmän Avril Lavignen.

Bunnyn vaimo Libby poistuu kuvioista oman käden kautta jo alkumetreillä. Se ei näytä seksillä ja alkoholilla käyvää pelimiestä sen enempää muuttavan kuin että pojan, Bunny Juniorin on seurattava kaupparatsua matkalle mukaan keltaisella Puntolla pitkin Englannin etelärannikkoa. Ja pakkomielle näyttää kasvavan entisestään. Isän kierrosten käydessä yhä hurjempaa vauhtia, sitä hiljaisempaa on pyörremyrskyn keskellä: keltaisessa Puntossa istuu hiljainen Bunny Junior tietokirjoineen, pieni ja kärsivällinen muistinero. Hän odottaa, ja rakastaa isää ehdoitta. Isä ei näyttäisi sellaista poikaa ansaitsevan. Poika on valmis tarvittaessa näyttelemään isänsä pelastaakseen. Koska, niin, 'isä pystyis myymään sun pyörän vaikka barrakudalle'. Ja juuri kun hänelle alkaa tosissaan suuttua, hän tekee taas jonkun tempun. Isä, olet ihan huippu! 

Vastenmielisen päähenkilön seurassa olo on kuin pakkosyötetyllä hanhella: onko tätä vielä kauan nieltävä? Mitä tällä yritetään sanoa? Onneksi Nick Cave on lahjakas. Hänen maalaamaansa onnettoman miehen sielun maisemaa jaksaa seurata kohti tuhoa, koska hän osaa kertoa miehensä kohisevasta päästä mielettömän koskettavasti. Miehen elämäntyylistä tulee mieleen William S. Burroughs tai Hunter S. Thomson. Mutta olisiko tämä sittenkin moraalisempi tarina?

Taustaporukoissa pyörivät Bunnyn työnantajayrityksessä häärivät kollegat, yhtä lailla sekopäisen oloiset mutta kaverilliset tyypit. Bunnyn elämän kiinnekohdat, jos niitä on koskaan ollut, huuhtoutuvat ränsistyneiden lähiöiden pubeissa, nukkavieruissa hotelleissa, kaatosateessa katuojaan. Se mitä hän vielä yrittää, löytää yhteyden kuolevaan ja häijyyn isäukkoonsa, voi ei, eihän siitä mitään tule. Antiikkikauppiaalle ovelta ovelle myyjä on roskasakkia. Näkeekö Bunny sen ainoan joka häntä arvostaa? Ei.

Nick Cave ei tarjoile helpotusta lukijan äimistelyyn, mutta pieniä tirkistysaukkoja sittenkin tuon käsittämättömän antisankarinsa, rivon ja vastuuttoman äijän pään sisälle. Hiljalleen ja palasista Bunnyn koko kuva, ainakin palaset siitä kertovat omaa selitystään. Samalla, äärimmäisyyksien kautta, tämä groteski farssi, 'kuolettavan hauska satiiri', alkaa minusta tuntua painavammalta.

'Mitä sinä oikein teet täällä?' muusikko kysyy.
'Yritän vain panna asioita kuntoon', Bunny sanoo.
'Aha. Selvä', muusikko sanoo. 'Meidän kaikkien on rakastettava toisiamme tai kuoltava.'
'Joo, niin kuulemma', Bunny sanoo, ja jälleen hänen sisällään nousee katumuksen hyöky ja hän painaa käden sydämelleen.
'Rakkaus on superliimaa', muusikko sanoo ja puhaltaa vaimeasti saksofoniin. 'Sen avulla maailman sydän jaksaa sykkiä.'

Viimeisellä lehdellä kirjailija kiittää myös Kylie Minoguea ja Avril Lavagnea ja pyytää heiltä samalla anteeksi. Paha sanoa, mutta oli myös pakko nauraa jonkun kerran, vaikka enemmän yökötti. Ja silloin nauroin räkäisten äijien kanssa aiheena seksi vankilassa. Huh ja hyi minua.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Ketjukolaaja.

Nick Cave: Bunny Munron Kuolema
The Death of Bunny Munro, 2009, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Like, 2009, 238 s

perjantai 13. helmikuuta 2026

Georges Simenon: Sumujen satama


Luin Hesarista Harry Salmenniemen esseen, jossa hän kertoi lumoutumisestaan ranskalaisen klassikon Georges Simenonin Komisario Maigret-sarjaan. Niinpä kipitin kirjastoon ja lainasin vuonna 1932 julkaistun Sumujen sataman. Uutuudesta, vuonna 2015 suomennetusta kertomuskokoelmasta olikin jo pitkä varausjono. Varsinkin minuun vaikutti esseessä kiitelty kerronta, vertaus Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Ja kieltämättä tuntuu, että juuri tämä säästeliäs mutta tarkka tyyli on tänä paisuvien romaanien aikana käymässä harvinaisemmaksi. Paitsi ehkä esim Salmenniemellä?

Rikoskomissaario Maigret´n astuessa esille ensimmäisellä sivulla, ihmettelin alkuun, että onko tuo nimike vielä käytössä. Suomennos vuodelta 1953 käyttää edelleen pätevästä tittelistä tuota pidennettyä kirjoitusasua. Kaikki muu rikosromaanissa onkin lähes sadan vuoden takaista näkymää Normandian rannikon Ouistreham -nimiseen satamapaikkaan, Calvadosin maakunnassa. Läheisin kaupunki on Caen, josta minullakin on lyhyt kokemus taannoiselta Normandian maihinnousun muistelumatkalta. Mainittiin myös hinaajan saapuneen Trouvillen rantakaupungista, jossa "nautin" graavimakrillia...

Komisario saattelee Pariisista löydettyä haavoittunutta ja muistinsa sekä järkensä menettänyttä miestä kotikyläänsä Normandiaan. Pitkien tutkimusten ja julkaistujen sanomalehtikuvien jälkeen mies on tunnistettu Ouistrehamin satamakapteeniksi, joka on ollut viikkoja kadoksissa. Perillä odottaa hermostunut palvelijatar Julie sekä monenkirjava lähipiiri kaupungin määristä satamajätkiin. Ensimmäisenä yönä kapteeni Jorisin vihdoin päästyä omaan sänkyynsä tapahtuu seuraava rikos selvittettäväksi: kovia kokenut kapteeni myrkytetään. 

Komisario Maigret polttelee piippuaan, haastattelee pubin miehiä grogilasillisen äärellä, kiipeilee satamaan saapuvaan arvoitukselliseen kuunariin, hiippailee palvelijattaren jäljillä, joutuu sietämään ylimielisen määrin ylenkatsetta. On syksy ja satama-alueella on enimmäkseen pimeää, sumuista ja sateesta kiiltelevää. Kauan jatkuu myös epäselvyys tapahtumien vyyhdestä. Päin vastoin kuin monessa dekkarissa, joissa olen usein pudonnut kyydistä, paitsi puuttuvan kokemuksen myös kyllästymisen takia, tässä oli miellyttävää havaita, että komisario oli yhtä lailla tuuliajolla ja pitkään.

Maigret, joka oli kuin läpimärkä riepukasa maatessaan siinä laiturilla, kuvitteli mielessään kaikkia Ouistrehamin vuoteita. Noita tukevia puuvuoteita valtavine haahkanuntuvapatjoineen. Ihmiset laiskottelivat kai niissä parhaillaan lämpimien peitteiden suojassa ja katselivat harmistuneina vaalenevia ikkunanruutuja. He varmaankin loikoivat mukavasti vielä hetken, ennen kuin uskalsivat panna paljaat jalkansa kylmälle lattialle.

En voi sanoa, että ensikokemukseni Maigret'stä olisi ollut erityisen jännittävä, mutta saatoin toki nähdä taitavan kirjailijan jäljen tapahtumien sommittelussa, rytmissä, osuvissa henkilökuvissa ja dialogeissa. Kuten usein vanhoja klassikkoja lukiessa, vastaavan ajan elokuvat pyörivät jossain taustalla. Jean Gabin lippalakkeineen tupakka suupielessä savuten. Ajalta, jolloin laiturilta löytynyt kultainen täytekynä kertoi paljon löytäjälleen, varsinkin rikoskomisariolle. 

Georges Simenon: Sumujen satama
Le port des brumes, 1932, suomentanut Ilkka Pastinen 1953
Otava, 1991, 2. painos, 222 s


lauantai 7. helmikuuta 2026

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään



Seuraavina vuosina sanon hänelle useammin kuin kerran, jää kotiin täksi päiväksi, vain yhdeksi päiväksi, mitä se muka haittaa? Minäkin jään, mennään vällyjen alle, tilataan pizzaa, katsotaan leffa kaapelikanavalta, mutta hän vain pyöräyttelee silmiään ja sanoo, haluatko sinä vapaapäivän, äiti? Ota. Ei siihen minua tarvita.

Kuinka rakastaa tytärtään? Ei ilmeisesti ihan näin ainakaan. Israelilainen Hila Blum kuvaa romaanissaan äitiä, joka ei osaa päästää irti tyttärestään missään vaiheessa. Onko se sitten rakkautta vai sittenkin tukahduttavaa puuttumista aikuistuvan tyttären elämään?

Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa minä-kertoja, Joela, Jerusalemissa asuva perheenäiti ja graafikko, käy takaumin läpi suhdetta tyttäreensä Leaan, puolisoonsa ja lapsen isään Meiriin sekä myös omaan äitiinsä. Kertoja on epäluotettava, luemme vain yhden näkemyksen tapahtumista, paljon jää kertomatta. 

Lea on kadonnut, lakannut pitämästä yhteyttä äitiin. Isän sairastuminen ja kuolema saa tyttären poikkeamaan kotona, kunnes hän on taas lähtenyt omille teilleen. Tämä äiti ei kuitenkaan jää toimettomaksi. Onhan internet jo olemassa. Niinpä Joela kertomuksen alkuasetelmassa partioi hollantilaisen Groningenin kaupungin pimenevässä illassa salaa vakoilemassa tytärtään ja tämän perhettä, miestä ja kahta tytärtä, joita hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt eikä tiennyt edes näiden olemassaolosta.

Pieni muisto nuoruuden liftausreissusta tuli mieleen. Varkauden jäljiltä olimme Pariisista palatessa rahattomia. Groningenissa löysimme sopivan puutarhan, jonne asetuimme nukkumaan kassit päänalusina. Koira iltalenkillään paljasti meidät, koiran omistaja tarjosi yösijaa, ja pääsimme nukkumaan varakkaan oloisen perheen taloon ja puhtaisiin lakanoihin. Aamupalakin oli tasokas. Groningen - vieraanvarainen paikka liftareille!

Groningen on kaupunki, jonne tytär on asettunut, vaikka on väittänyt äidilleen olevansa edelleen vaeltelemassa jossain Kaukoidän suunnalla. Mitä on tapahtunut ja miksi tytär on valinnut etääntyä äidistään ja salata elämänsä tältä? 

Voisin ajatella, että Israelissa, kuten ylimalkaan Välimeren maissa, perhe- ja sukusiteet ovat yleisesti tiiviimmät kuin vaikka Pohjoismaissa. Kotiäitiyskin on tavallisempaa, vaikka tässä tapauksessa ei ole niin. Kuitenkin näyttää, että Joela tekee osapäivätyötä ja käyttää vapaa-aikansa tyttärensä asioihin ja myös pohtii etupäässä tämän asioita. Se on luonnollista, sillä pienestä saakka ainoa lapsi on äidilleen hyvin läheinen, kuten myös isälleen. Äiti vain ei isän lailla luota tyttöön. Huoli on pakkopaita, ihan niin kuin on rakkauskin, miettii Joela.

Äiti ja tytär käyvät yhdessä elokuvissa ja viettävät kaksin iltoja, nukkuvatkin yhdessä ja jutustelevat kuin parhaat ystävykset. Tytär uskoutuu ihastuksistaan ja ystävyyssuhteistaan koulussa ja tästä saattoi muodostua myöhemmin se kuoppa, johon äiti kaikkeen puuttumisellaan putoaa. 

Joelalle on ylivoimaista ymmärtää sitä, minkä hänen miehensä hänelle sanoo: päästä jo irti. Sitä hän ei todellakaan aio tehdä. Että tytär kadottuaan onkin perustanut perheen ja että kaksi tyttärentytärtäkin on jo maailmassa, se on iso loukkaus. Joelalle eivät maiden rajat ja tyttären mahdollisesti tahallinen katoaminen merkitse mitään. Hän kertoo itselleen, että kaiken takana on mielenterveyden ongelma, eikä se ole hänellä, vaan Lealla. 

Joelan asenteissa on liiallisen kontrollin ohella äidinrakkauteen vaikeasti istutettavia asioita, kuten esim se, että silmälasien hankinta johtaisi siihen, että niiden läpi katselisivat rillipäisen tytön suurentuneet silmät, tytön joka näyttäisi siltä kuin olisi muita vähemmän menestynyt tai puhdas ja käsittäisi kaiken muita hitaammin. Äiti näkee tyttärensä niin täydellisenä, että edes näkökyvyn heikkeneminen ei oikein käy laatuun.

Lukija saa ripotellen tietää Joelan masennuskausista nuoruudessa, lääkityksestä, etäisestä suhteesta omaan äitiinsä. Muodostuu kuva naisesta, joka yli kaiken uskoo oman toimintatapansa vain kertovan äärettömästä rakkaudesta, joka samalla oikeuttaa kaiken. Muiden mielipidettä ei tarvitse kysyä, ei tyttärenkään. Kun tämä muotokuva äidistä täydentyy, tyttären ratkaisu ei enää näytä niin kummalliselta. Kertomuksen kannalta on hyväkin, ettei yhtä selvää syytä välirikkoon osoiteta. Taustalla saattaa olla vyyhti asioita.

Vaikeaa on ylihuolehtivan äidin päästää lapsi siivilleen ja Hila Blumin teoksen lopun yllätyskäänne vahvistaa äidin totuutta; jopa hänen arveluttavat keinonsa ovat silkkaa rakkautta.

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään
Ech le'ehov et bitech, 2021, hepreasta suomentanut Minna Tuovinen
Tammi/WSOY, 2023, 264 s






lauantai 31. tammikuuta 2026

Klassikkohaaste 22. Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää


Kun ihmiset voivat vaaratta vihata, heidän typeryytensä on varmalla pohjalla, vihan syyt syntyvät itsestään.

Louis-Ferdinand Célinen läpimurtoromaani Voyage au bout de la nuit  (Matka yöhön) ilmestyi vuonna 1932. Kauniisti soivan ranskankielisen nimen Jukka Mannerkorpi suomensi Niin kauas kuin yötä riittää. Céline (kirjailijanimi on isoäidin etunimi, oik. nimi Destouches) haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914 eikä enää palannut rintamalle. Sodan jälkeen hän opiskeli lääketiedettä ja matkusti Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Palattuaan Ranskaan hän hoiti lääkärin tointa Pariisin köyhälistökortteleissa. Niin kauas kuin yötä riittää pohjaa omaelämäkerrallisiin kokemuksiin. Kirjailijan alter ego, antisankari, minäkertoja Ferdinand Bardamu seikkailee suunnilleen samoja reittejä.

Romaani keräsi ilmestyttyään huomiota provokatiivisella tyylillään, mustalla huumorillaan ja siekailemattomalla, paikoitellen alatyylisellä kielellään. Célinestä tuli kirjallinen tähti ja esikuva monelle kirjailijalle, Ranskan nykykirjailijoista on mainittu Michel Houellebecq. Häntä on kutsuttu proletariaatin Marcel Proustiksi. Maine tahriintui pahasti toisen maailmansodan aikana hänen asettuessaan natsien puolelle ja kirjoitettuaan useita antisemistisiä kirjoituksia. Toisaalta hän myös pilkkasi saksalaisten arjalaisoppia. Hän kielsi holokaustin eikä perunut kantojaan myöhemminkään, vaikka joutui sodan jälkeen kollaboraattoriepäilyistä vankilaan vuodeksi - joten tahra jäi pysyväksi. Tieto ei voi olla vaikuttamatta lukiessa. 

Olisin mielelläni heittänyt majuri Pinçonin ja hänen santarminsa haiden sapuskaksi että olisivat oppineet elämään; ja hevosenikin saman tien pois kärsimästä, sillä ressukallahan ei enää ollut selkää ollenkaan---
---Mutta hevoset ovat paljon kärsivällisempiä kuin ihmiset. Eläin suorastaan aaltoili. Se piti aina jättää ulkoilmaan. Sisätiloihin levisi sen haavoista niin paksu löyhkä että oli läkähtyä. Satulaan nouseminen teki sille niin kipeää että se köyristyi kuin kiltteydestä vatsa polviin saakka.

Alun raadolliset sotakokemukset palauttavat mieleen hänen postuumisti julkaistun romaaninsa Sota. Kuvaukset näyttävät sodanvastaiselta manifestilta; niin tolkutonta on tappaminen ja kuoleminen minkään vuoksi Bardamun silmissä. Haavoittuneen Bardamun matka yöhön jatkuu Afrikan viidakoihin, ranskalaiseen siirtokuntaan. Joseph Conradin Pimeyden ydin välähti mielessä, vaikka en edes ole lukenut sitä, arvioita vain. Ja elokuva Ilmestyskirja. Nyt.

Matka Yhdysvaltoihin saa malariatartunnasta unenomaisen kuvauksen ja päätyy Yhdysvaltojen suurkaupunkien - New York, Detroit -kortteleihin. Kuvitelkaa, että heidän kaupunkinsa seisoi pystyssä. New York on pystykaupunki. Fordin autotehtaan liukuhihnalla Bardamu kokee uuden teollisen ajan epäinhimillisenä. Lukiessa mieleen nousi kuvia Chaplinin Nykyajasta. Pariisiin palattuaan köyhien lääkäri on yhtä köyhä kuin potilaansa, joita hän ei edes henno laskuttaa. Epäonnistuminen lavantautiin kuolevan Bébert-pojan parantamisessa saa turhautuneen Bardamun lopullisesti lähtemään köyhästä Garenne-Rancyn esikaupungin korttelista. Mies päätyy lääkäriksi mielisairaiden hoitolaan, myöhemmin sen johtajaksi.

Ajankuva on täyteläistä, synkkiä näkymiä valaisevat lähinnä kohdatut naiset. Seksin iloja mies osaa arvostaa, mutta sitäkin vaikuttavampia ovat suuret rakkaudet, suurimpana prostituoitu Molly Yhdysvalloissa. Naisen ihanuutta, kauneutta ja sydämellisyyttä Bardamu ei lakkaa ylistämästä, niin että tuntee syyllisyyttä kehnommasta luonteestaan. Sen sijaan Robinson -nimisestä entisestä rintamakaverista kehkeytyy riesa, joka ripustautuu Bardamun kintereille, enimmäkseen oman epäonnensa seppänä. Tämän tempoileva naissuhdekin kaatuu Bardamun niskoille.

Päällimmäisenä Bardamun tunteissa näkyy kasvava vihamielisyys ja vastenmielisyys ihmiskuntaa kohtaan yleisesti. Yö jota kohti matkataan täyttyy nihilistisillä tiivistyksillä. On kuin päähenkilö pakottaisi sammuttamaan itsessään kaikki vähäisetkin lämpimät tunteet kasvavan kyynisyyden tieltä. Elämänasenteessa voi nähdä kammottavassa sodassa särkyneen mielen. Mies kokee koko ihmiskunnan omaan kuonaansa uppoavana, itsensä muiden mukana.

Kertomuksen sävy tummenee alkupuolen hirtehisistä hohotteluista loppupuolen toivottomuuteen. Antisemitismiä en tässä havaitse, mutta riittämiin laaja-alaista vihaa. Bardamu suhtautuu silti moniin köyhiin kanssakulkijoihinsa lämmöllä, mutta joutuu ihmisiä havainnoidessaan usein pettymään, kuten itsekkääseen ja aina valittavaan riesaansa, Robinsoniin. 

Rakkaus ja hyvyys ovat niin harvinaisia, että sellaisen kohtaaminen on lähes käsittämätöntä. Matkoillaan Bardamu kohtaa muutaman hyvän ihmisen, Afrikan tappavassa luonnossa suloisten hiekkakukkien keskellä ja Detroitin pimeillä kaduilla. Sekin saa hänet entisestään masentumaan ja potemaan syyllisyyttä. Kuinka kukaan jaksaa olla hyvä tässä kaameassa maailmassa!

Céline kirjoittaa tunteista tiheää ja niitä nerokkaasti sanoittavaa kieltä. Niin kauas kuin yötä riittää rikkoi ilmeisesti aikoinaan romaanin kerrontatavan samalla tavoin kuin maalaustaiteessa ekspressionismi tai kubismi. Sodassa kuolevien ihmisten ja eläinten löyhkä, afrikkalaisen yön hyttysarmeijoiden surina, autotehtaan öljyn hajussa liukuhihnalla uupuvien työläisten lika ja hiki, nälkäisten köyhien intohimot ja juonittelut - koko tuon ajan kovien kokemusten liikkuvan  virran se kuvaa ainutlaatuisella tavalla ja suvereenilla tyylillä.

Jukka Mannerkorpi suomensi romaanin ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana ja uudelleen yli 60-vuotiaana. Luin tuon vuoden 2012 uusintaversion, joka on ilmeisen onnistunut, hieno suomennos.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle vastaavalle Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle.

Tämä oli 15. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:


Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Voyage au bout de la nuit, 1932, suomennos Jukka Mannerkorpi
Siltala, 2012, 547 s


perjantai 16. tammikuuta 2026

Leila Mottley: Yökulkijat - ja osaluettu


Näen myös pari naista joilla on samanlainen katse kuin mulla, ja ne on varmaan kaikki matkalla omaan huoneeseensa täyttämään jonkun tietyn fetissin herättämiä tarpeita. Näen myös pari pukuun tai univormuun pukeutunutta naista ja mietin, tietääkö ne, mitä varten mä oon täällä, mutta kukaan niistä ei katso mua silmiin enkä tiedä, johtuuko se siitä, ettei ne huomaa mua, vai siitä, että ne yrittää olla katsomatta.

Käsitys Yhdysvalloista oikeusvaltiona ei ole koskaan ollut Euroopassa kovin hyvä, se ei ole ollut sen päällimmäisiä vahvuuksia. Orjuuden historian jäänteenä vähäisempi ihmisarvo toistuu edelleen rodullistettujen kokemuksissa ja monissa aseellisen väkivallan tapauksissa, joista säännöllisin väliajoin uutisoidaan. Kun katsetta tarkennetaan, löytyy joukosta vieläkin enemmän katveeseen, vaille turvaa jääviä, nimittäin ei-valkoiset naiset ja seksuaalivähemmistöt. Heidän omissa kodeissaan naisten harteille jää vastuu perheestä ja miehenkin ylläpidosta.

Leila Mottleyn Yökulkijat sijoittuu Kalifornian Oaklandiin ja kertoo sydän vereslihalla Kiara Johnsonin, minäkertojan katu-uskottavalla kielellä - loistavasti suomennettuna - teini-ikäisen tytön kujanjuoksusta, yrityksestä pitää pinnalla itsensä, isoveljensä Marcuksen ja vielä naapurinkin pojan, Trevorin, huumeaddiktin äidin kotiin unohtaman.

Arki on Ki'lle vuokraisännän pakoilua, naapurin pojan vientiä kouluun, yrityksiä etsiä töitä itselle ja veljen patistamista samaan. Isoveli haaveilee räppärin urasta, setänsä esikuvan mukaan....Marcus vaan suoltaa riimei studiossa kun mä yritän saada meiän vuokran maksettuu. Sedän maineesta ja menestyksestä on kantautunut huhuja tähän huonomaineiseen kortteliin, jonka pölyt Ty-setä karisti. Sisaruksilla on ankara perhehistoria, isä on kuollut ja äiti laitoshoidossa tragedian seurauksena.

Kiaran lähipiiriin kuuluu tosirakkaus, skeittaava Alé ja Tony, sitkeä ihailija sekä laitoksessa asuva äiti, epäluotettava ja rasittavan oloinen nainen, joka on valmis kaatamaan kaiken vastuun alaikäiselle tyttärelle.

"Mulla on vielä sen numero", äiti sanoo, ja tunnen sen kasvoille takertuneen virneen. "Suku pitää huolta omistaan, vai mitä?" - Aika ironista, että se jaksaa saarnata perhearvoista niin kuin se ei olisi itse tuhonnut meidän perhettä. Meidän perhe alkoi ja loppui äitiin, samaan ääneen, joka kertoo mulle, että me pidetään toisistamme huolta, vaikka se ei koskaan ite pystynyt samaan. Joskus tuntuu siltä, että isi on ainoa, jota se koskaan rakasti.

Kiara ajautuu vuokrarahoja haaliessaan prostituutioon. Poliisien väliintulo ei johda parempaan, sen sijaan tyttö päätyy poliisiringin hyväksikäyttämäksi, maksua vastaan tai ilman. Teini-ikäisenä aikuisen vastuuseen pakotetulla ei ole keinoja, ei löydy vaihtoehtoja. Viranomaisten huolenpito lakkaa juuri siinä, jossa intressit ovat ristiriidassa heikompiosaisen kanssa. Tuomioistuimet, poliisi ja vankilalaitos on seinä johon törmää, joka vaaran uhatessa löytää keinot omiensa tukemiseen.

Kerron sille siitä, miten kadut repii meidät auki ja poistaa sen osan, joka olisi kaikkein eniten pitämisen arvoinen: meissä jäljellä olevan lapsen.

Todelliseen tapaukseen pohjaavassa Yökulkijoissa alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on se viranomaisten koetinkivi. Se pitää määritellä joksikin muuksi, vaikka vapaaehtoiseksi. Nyt kun tämän luin, mieleen palaavat loputtomat poliisiväkivallan kuvaukset USA:sta, viimeisimpänä Minneapolisin tapahtumat. Ja se kuinka oleellista on, että luottamus viranomaisiin on vahva ja että ne ovat sen arvoisia.

Ilmestyttyään Yökulkijat nimettiin Booker-ehdokkaaksi, mikä teki Leila Mottleysta listan nuorimman Booker-ehdokkaan kautta aikojen (s 2002). Romaani on noussut myös New York Timesin bestsellerlistalle.

Leila Mottley: Yökulkijat
Nightcrawling, 2022, suomentanut Helka Sivill
Kustantamo S&S, 2025, 350 s


Osaluettu: Tässä vaiheessa klassikon metsästykseni johti taas yhteen keskeytykseen. Lainasin Jane Austenin Arkailevan sydämen innostuneena ajatuksesta, että saan nauttia Kersti Juvan uudesta suomennoksesta. Loistavaan suomentajaan tutustuin luettuani Henry Jamesin Washingtonin aukion samaiseen haasteeseen.

Valitettavasti Jane Austenin kertomat suhdekiemurat eivät kiinnostaneet. Siinä vatvotaan samaan tyyliin kuin nyt tvssä esitettävissä espanjalaisissa saippuasarjoissa. En löytänyt samaa syvyyttä kuin Henry Jamesin psykologisessa ihmismielen kairauksessa. Olisin halunnut innostua Arkailevasta sydämestä. Uudesta suomennoksesta on tehty siveltävän kaunis kirja. Ehkä alkuperäisteos on vain liian kaukana nykyajasta ja sen ajan varakkaan perheen tavat ja ongelmat tuntuvat laimeilta.


torstai 8. tammikuuta 2026

Tove Jansson: Kesäkirja

Kansi Piia Aho

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli  hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste. - Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.

Klassikkojahti tuotti tämmöisen vuodenaika-epäsynkronian, luin Tove Janssonin Kesäkirjan keskellä tammikuun kireitä pakkasia. Pieni kirja tuli luettua ja paksumpi klassikko odottaa varsinaista klassikkohaastetta tammikuun lopulla.

Olen lukenut Tove Janssonia vain vähän, en muista Muumeja lapsena lukeneeni, lapsilleni kylläkin. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli minulle läheisempi. Tove Janssonista olen lukenut sekä elämäkerran että vähän aikaa sitten Sophia Janssonin Kolme saarta, Tre öar. Tämä oli onnekas yhteensattuma, koska Kesäkirjaa lukiessani Sophia Janssonin Kolme saarta tuntui häilyvän taustalla ja täydensi sopivasti tunnelmia. Vuonna 2024 Kesäkirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Sophia Jansson jo kuvaili kirjassaan, kuinka tärkeää ja itsestään selvää perheelle oli viettää kesät saaressa mökillä. Kesäkirjassa keskitytään isoäidin ja pojantyttären, Sophian yhdessäoloon. Isää ei aluksi näy missään, ei ole edes ihan selvää, keitä mökillä on isoäidin ja Sophian lisäksi. Kertomuskin etenee heidän näkökulmistaan. Isä tekee koko ajan töitä, usein vielä selin heihin. Saaressa aavan meren sylissä kolme sukupolvea viettää yhdessä ja erikseen kesäpäiviään askareissaan, uiden, kalastellen, puutarhaa hoitaen. Isoäiti ja pikkutyttö pääsevät jutusteluissaan syvällisiin elämisen asioihin. Välillä tulee kränää, sitten tulee taas tyventä. Luvut kertovat kukin pienen erillisen episodin kesäelämästä.

Loppupuolella isä tulee enemmän näkyville moninaisine puutarhaprojekteineen. Isällä on kunnianhimoisia haaveita poppeleista ja värikkäistä kukkaistutuksista. Nykyään ankarasti vastustettu ja kitketty kurtturuusukin saa paljon arvostusta osakseen Janssonien saaressa. Joka seitsemäs vuosi Rosa Rugosa kuoli suolaan ja puutteeseen, mutta sen lapset virkosivat hiekassa eloon ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Isän kotitakkia hajuineen ja seikkailuineen kuvataan isääkin enemmän. Kirjan luvussa Kotitakki se onkin aromeineen ja vuosien varrella kertyneine lisämateriaaleineen mainio näyttö siitä, kuinka saarelainen muuttuu osaksi luontoa.

Kerronta vaikutti alussa töksähtelevältä. Niin äkkinäisesti hypähdetään aiheesta ja ajatuksesta toiseen. Sittemmin sen suorasukaisuus ja äkkinäiset käänteet tuntuivatkin sopivilta tähän saarikertomukseen ja tämän perheen kuvaukseen. Tuli myös draamaa, kuten myrskyilyä sekä reippaan isoäidin ja Sophian yhteinen maihinnousu "johtajan" ostamalle saarelle. Johtajan moisesta jyrkästi kieltävät kyltit tietenkin toimivat parivaljakolle päinvastaiseen toimintaan provosoivina. 

Hienointa Kesäkirjassa on lapsen ja vanhuksen liikuttavasti kuvattu ystävyys. Molemmat opettavat toisiaan ja kaikesta voi nähdä Janssonin perheen lapsia tasa-arvoisina kohtelevan asenteen. Jopa niinkin, että Sophia ihmettelee saatuaan luvan yöpyä teltassa, vaikka on siihen liian pieni. Isoäiti on säilyttänyt lapsen mielen ja uteliaisuuden eikä hänelle siksi tuota mitään vaikeuksia innostua Sophian mielikuvituksen hedelmistä, seikkailuista ja leikeistä. Hetkittäin vanhuus kouraisee ja Sophia muistuttaa pillereistä, isoäidin pitää levätä kun pyörryttää.

Saariston kesä tuoksuu ja myrskyää kirjassa raikkaasti. Osasin siihen hyvin samaistua, kesät saaristossa tähän mennessä ja hamaan loppuun asti viettävänä lukijana.


Kuvitusta mökkikirjastamme


Tove Jansson: Kesäkirja
Sommarboken, 1972, suomentanut Kristiina Kivivuori
WSOY, 1973, 143 s




sunnuntai 4. tammikuuta 2026

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta



Vaikuttaisi nimen perusteella myöhäiseltä joululukemiselta tämä P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä, mutta on itse asiassa tulos brittiklassikkojen etsinnästä. Varauslistaltani kirjastosta ei ollut mitään näköpiirissä, joten heittäydyin Helmet lukuhaasteen kohtaan 1: Brittiklassikko. Näitä etsiskellessäni tuli vastaan P.D. James, ei mikään Dickensin tyylinen vanha klassikko, vaan viime vuosisadan rikosromaaneillaan tunnetuksi tullut ja vuonna 1991 Ladyksikin kohotettu kirjailija.

Hyvin brittiläisissä tunnelmissa on vuodenvaihteeni sujunut, kun tätä lukemistoa on täydentänyt Yle Areenasta katsomani Bookish/Kirjakauppiaan tutkimukset. Kaiken nähneet britit vaikuttavat suhtautuvan molemmissa näissäkin teoksissa kammottaviin rikoksiin, murhiin tyypillisellä tyyneydellä ja mustalla huumorilla, käytöstapansa ja malttinsa säilyttäen. 

Jojo, Uhri, Joulupukkimurha, Tyttö joka rakasti hautausmaita, Aivan ihastuttava talo ja Herra Millcroftin syntymäpäivä kertovat lapsuuden, perheiden ja sukujen historiaa, jossa aiemmin on syntynyt parantumattomia haavoja. On koulutraumaa kiusaavan opettajan kynsissä, on täydellistä murhaa, joka kuitenkin jättää jälkensä tekijään, on pahimpien kauhukertomusten kartanoa jouluisine lahjasukkineen takan reunalla, on orpotytön kylmää maailmaa ja vielä pirullisen virkeitä hoivakodin asukkeja. Kosto elää!

P.D. Jamesin, kokeneen kertojan huomaan on helppo istahtaa. Hän tietää mitä tekee ja osaa rakentaa hahmostaan samanaikaisesti ujon ja hämmentyneen, pitkään alistetun naisen ja siinä vääryydessä ovelaksi juonittelijaksi kypsyneen hahmon, punnitusti, tarkasti tärkeät hetket vangiten. Joten kyllä nämä suklaan syönnin lomassa hyvin tuli makusteltua.

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta
Sleep no more: six murderous tales, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2025, 185 s