Carpelan, Bo: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

(Blad ur höstens arkiv) 
 Luettu 8/2013

 

Carpelanin viimeinen kirja kertoo elämän lopusta, kuoleman lähestymisestä, enteellisesti, koska hän kuoli samana vuonna kuin tämä kirja julkaistiin, vuonna 2011.

En tiedä miksi se on romaani, jossa on Tomas Skarfelt -niminen päähenkilö. Teksti kulkee minä-muodossa eikä siinä ole dialogia tai juonen käänteitä, jotka kertoisivat tarkemmin tuon päähenkilön elämästä. Tämä Tomas vaikuttaa ylimääräiseltä kun Bo Carpelan pohdiskelee elämää ja sen loppua yleensä.

Kirja on suorapuheinen ja viisas, hämmentävä kuin lapsen tai vanhuksen tutkiva katse. Meitä on lapsia, aikuisia ja vanhuksia, pelkistää kertoja. Haikeus, kaipaus, luopumisen tunne on vahva; tuokin pihapuu jatkaa elämäänsä, kun minua ei enää ole. Silti se ei ole murheellinen, vaan kauniin kielensä takia nautittava ja ironisella huumorilla maustettu.

'Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle.'

Tuokiokuvat lapsuudesta välähtävät metsän tai pihan näkymistä:

'Kapeat käsivarret, pienet lapaluut, äiti, joka seisoi eteisessä ja piteli suurta valkoista kylpypyyhettä, sitä, joka tuoksui niin suloisesti saippualta, ja johon peityin kokonaan, niin että olin kuin pehmoinen perhosen kotelo äidin sylissä hierottavana. Onni on vain lyhyissä hetkissä, muistan sen, onnen.

Bo Carpelan sai Finlandia-palkinnon kahdesti ja eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon le Prix Européen.