Mazzarella,
Merete: Det enda som egentligen händer oss. Ett år I
livet.
Luettu 06/2012
Luettu 06/2012
Mazzarellan
elämä muuttui 65-vuotiaana. Hän erosi yli
8-kymppisestä Uppsalassa asuvasta miehestään ja avioitui
Helsingissä tapaamansa, ikäisensä leskimiehen, Turun yliopiston
entisen filosofian professorin kanssa. Rakkaus on ihanaa eikä hän
lakkaa ihmettelemästä onneaan. Siksi hän haluaa jakaa tunteensa
myös lukijoidensa kanssa. Samalla hän pohdiskelee onko hänellä
siihen oikeus, kuinka väärin hän tekee miestään kohtaan.
Parhaimman ystävättären mielestä hän teki hyvin väärin, ja
k.o. daami katkaisikin välinsä hänen kanssaan. Hän on siitä
pettynyt ja suruissaan.
Ystävätär näyttäytyy tietenkin lukijoille hyvin alkukantaisen kateuden riivaamana yksilönä. Muuten kirja on vähän sellaista jaarittelua, vaikka Merete M. onkin viisas ja sympaattinen henkilö. Alussa on sitaatti Marilyn Monroelta: ”Arbete och kärlek är det enda som egentligen händer oss och det ena utan det andra är inte så bra.”
Ystävätär näyttäytyy tietenkin lukijoille hyvin alkukantaisen kateuden riivaamana yksilönä. Muuten kirja on vähän sellaista jaarittelua, vaikka Merete M. onkin viisas ja sympaattinen henkilö. Alussa on sitaatti Marilyn Monroelta: ”Arbete och kärlek är det enda som egentligen händer oss och det ena utan det andra är inte så bra.”
Onhan
sitä oltava toisen puolesta iloinen kun ”I
alla mina tidigare förhållanden har jag känt att det funnits delar
av mig som den andra inte velat ha, som han antingen önskat att jag
skulle göra mig kvitt eller också helt enkelt inte intresserat sig
för. Vid sextiofem års ålder
känner jag mig för första gången helt och hållet omfattad och
omsluten."
Svenska
Dagbladetista löytyi ystävällinen arvio jossa oli kuitenkin
lievästi hämmästelty hänen tapaansa pohtia edesmennyttä
avioliittoaan: Ändå blir det nästan
brutalt, kanske just på grund av den hänsynsfulla tonen: ”Jag
tänker på det egendomliga i att vi aldrig har kunnat skratta
tillsammans och anar att det har varit därför som den ömsesidiga
förbittringen varit så svår att lösa upp.”
Kai
häntä vähän riivaa luterilainen syyllisyys ja tarve selittää ja
saada ymmärtäjiä lukijoista. Ehkä tuo ystävättären käytös on
osaltaan provosoinut siihen. Ymmärtämystä hän varmasti saakin.
Toisaalta tämä on myös johdonmukaista jatkoa edellisille
kirjoille, joissa hän on puhunut isoäitinä olemisesta ja
vaikeudestaan hyväksyä miniänsä, uskottomuus-teemalle jota hän
pohti vanhojen klassikoiden (mm Mme Bovary) kautta eli filosofointia
avaamalla hyvin auki omaa elämää ja ihmissuhteita. Nehän itse
kukin parhaiten tuntee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti